lauantai 28. syyskuuta 2013

ENSIMMÄISTÄ KERTAA YKSIN


Ulko-ovi kolahti kiinni ja kämppä huusi tyhjyyttään. Minä jäädyin täysin, pysähdyin hetkeksi ja herkistyin. En saanut enää pientä käden heilutusta, en lähtöhymyä, en ehtinyt antamaan sitä tuhannetta pusua poskelle. Sinne hän meni isin sylissä kohti seikkailuja, yhdeksi yöksi Hämeenkyröön Mummin luo.

Mitä minä nyt oikein teen? En ole tottunut olemaan yksin, en enää pitkään aikaan. En tiedä, mitä ihmettä yksin enää tehdään. Mitä minä voin tehdä? Miten osaisin olla?

Tartun pölyrättiin ja imuriin, aloitan helpoimman kautta. Siivous on aina hyvästä. Menee hetki ja kämppä on priimakunnossa. Sainko kaiken muka näin nopeasti valmiiksi? Ilman pieniä auttavia (hidastavia) käsiä, nopeita vipeltäviä jalkoja ja jatkuvaa sotkuvanaa siivouksen perään. Ilmeisesti. Pesin kuitenkin vielä varmuuden vuoksi pyykkiä.

Ja sitten pysähdyin taas. Olin hukassa, mutta päätin skarpata. En voi olla näin avuton raukkis, joka ei enää osaisi olla yksin. Pakkohan minun on osata. Olenhan ennenkin osannut ja vieläpä rakastanut sitä.

Sitten tuli viesti kera kuvan. Ps. Toivon edessä olevasta penkistä sai niskatuen irti niin, että Toivo näkee menosuuntaan tuulilasin läpi. Arvaa tykkääkö? Hymyilin leveästi. Iloinen ja reipas poikanen pärinöissään autossa, eikä kyyneltäkään ollut valunut. No miksi olisikaan, naurahdin. Hölmö minä.

Sitten salaman nopeasti kaikki helpottaa. Vapauduin täysin, yhdessä sekunnissa ja olin valmis omaan hetkeeni. Suuntasin lähikauppaan, ostin Laitilan limun puutteen vuoksi Muumi-limpparin ja lakupussin, koska koko kaupasta ei löytynyt yhtään salmiakkia, joka ei olisi sisältänyt liivatetta. Hymyilin ylileveästi kassaneidille ja toivotin hyvät illanjatkot.

Astuin suoraan sateeseen, hymyilin vieläkin leveämmin ja ajattelin mennä kotiin pienen kiertotien kautta. Ihmisten näkemättä keinutin pienen sadetanssin ja hypähtelin nolosti, katselin suoraan taivaalle ja pisarat valuivat kasvojani pitkin. Syksy ♥ Mieleni teki nauraa hepulissa, halata kaikkea ja kieriskellä vesilätäköissä.

Kotiin päästyäni minua odotti hölmistyneen näköinen kissa ja mieleeni tuli entinen elämäni. Tällaistäkö se aina oli? En muistanut. Rapsuttelin pöhköä kissaani eteisessä hetken jos toisenkin ja kipittelin keittiöön mielessäni kupponen kuumaa.

Vietin illan rennoissa tunnelmissa. Join teetä, napostelin luomusipsejä ja herkuttelin muutaman lakupalan. Katselin telkkaria hetken, muusiikki soi tavallista kovempaa, olin koneella, kirjoitin päiväkirjaa, mietiskelin, pohdiskelin, makoilin lempparipeiton alla kynttilöiden tunnelmoidessa, ikävöin vähän, mutta hymyilin paljon. Olin onnellisesti yksin. Menin nukkumaan tyhjään huoneeseen, kylmään sänkyyn ja hautauduin satojen peittojen alle. Ei tuhinaa, ei möyrimistä, ei mitään. Nukahdin pian, mutta näin unissani levottomuuksia. Olin silti onnellinen.

Heräsin auringonsäteisiin, sillä en ollut muistanut sulkea verhoja. Hymyilin leveästi uudelle päivälle ja möyrin onnellisena sängyssä. Sitten tuli viesti, jonka seurauksena sain äärimmäisen kovan ikävän. En halua olla yksin, en halua, en halua, en halua. Haluan minun vauvani tänne heti nyt. Meinasin musertua ikävään, kunnes pääni kehoitti skarppaamaan taas.

Sanoin kissoille aamutervehdyksen, paijailin ja pusuttelin niin, että karvat pöllysivät. He kipittelivät keittiöön kanssani, minä menin aamiaisen tekoon ja he ahmimaan ruokakipponsa tyhjiksi. Keitin tupla-annoksen kahvia ja suuntasin olkkariin löhöilemään. Join kahvini kuumana, vaikka salaa haaveilinkin pienestä kahvikupin vainoajasta. Sitten kipittelin suihkun syövereihin.

Raikkaan puhtaana ja rauhassa sain asettua minnekäs muuallekaan kuin tietokoneen ääreen. Katsoin kelloa ja huokaisin. Outo aika saada olla koneella, enkä minä tietenkään pystynyt mihinkään keskittymään. Klikkailin ajattelematta siellä ja täällä, selailin sumussa ja touhuni oli äärimmäisen sekavaa. Skarppasin taas ja tässä sitä ollaan.

Illalla saan vauvani takaisin kotiin. Minulla on jo niin kova ikävä, etten voi sanoinkuvaillakaan tätä tunnetta. Tiedän olevani raukkis ja tiedän tämän ajan olleen kultaakin arvokkaampaa, mutta minä olen vain minä. Se höpsö raukkis, joka vain rakastaan lastaan maailman eniten.

Kaikesta huolimatta minä sain tästä vuorokaudesta niin paljon. Opin olemaan erossa lapsestani ja opin, miten tärkeää se on minulle, mutta ennen kaikkea myös Toivolle. Emme me olekaan erottomattomat. Tämä kokemus on arvokas myös isälle ja pojalle, sillä heidän kahdenkeskinen aika on ollut mitättömän pientä. Toista reissua odotellessa!

Rakkaus perhettäni kohtaan vain syvenee. Tämä on kuolematon rakkaustarina ♥

10 kommenttia :

  1. Oi, mä niin muistan miltä tuo tuntui, kun ekan kerran on yörä erossa pienestä. <3
    Mä en ole ollut Pojusta erossa kuin muutaman hassun yön + pikkusiskon synnärireissun ja vieläkin vähän kiertelen ja kaartelen, kun mummi pyytää yöksi. Isällänsä se on kaksi yötä kuussa ja illat tuntuu rentouttavilta. Pienemmästä en ole ollut erossa vielä kahta tuntia kauempaa, mutta tiedän, että sekin aika pian lähestyy, että pitäisi antaa edes päiväreissuun. En mä osaa olla ihan yksin. :D Onneksi pikkuinen syö öisin vielä niin paljon, että turha vielä edes haaveilla, että antaisin sitä yökylään. ;)

    Hyvä, että osasit lopulta nauttia vapaa-ajasta. Teit varmaan juuri sitä, mitä mäkin olisin tehnyt. :D Siivonnut, mässyä, tietokonetta ja oleskelua. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi :-) Kiva kun kerroit kokemuksesi! Sinulla on toinenkin vielä niin pieni, ettei siitä varmasti hevillä luovukaan. Ihanaa että joku muukin kummastelee yksin olemista :3

      Hehhee mitäs me bloggaajamammat muutakaan osattaisi tehdä ;)

      Poista
  2. Sinut on haastettu! http://mylifeasnazdar.blogspot.fi/2013/09/11-haaste.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos :3 En kyllä ikinä muista tehdä näitä, mutta katsotaan!

      Poista
    2. Ja vielä kerran ylistän tätä blogia, ja oon samoilla linjoilla Annen kanssa, i h a n a koti. Olisiko mahdollista tehdä pieni esittelykierrospostaus teidän kodista kun se on niiin ihanan näköinen? :)

      Poista
    3. Voi sinua toista ihanaista, kiitos ♥ Niin kuin tuossa Annelle sanoinkin, ei meidän koti mitenkään erikoinen ole ;) MUTTA toki on mahdollista tehdä esittelykierros ja se onkin pitänyt tehdä jo vähän aikaa. Laitankin sen heti suunnitteluasteelle! Kiitos toiveesta, niitä otan mielelläni vastaan :--)

      Poista
  3. Kirjoitat niin kauniisti! Ja ihana koti teillä! Kuolaan aina nuita värejä mitä teiltä löytyy.... mistä löydätkin noita kuoseja?
    Ihanan aito blogi tämä. ja ihana sinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Anne. Kiitos, kiitos ja kiitos ♥ Sanoinkuvaamattoman ihana kommentti. Sinä olet ihana :3 Aitoihin, oikeisiin ja tärkeisiin asioihin haluankin keskittyä tässä blogissa :--)

      Hih kiitos kotikehuista. Täytyy kyllä sanoa, että ei meidän koti kyllä mitenkään ihmeellinen ole, sellainen aika yksinkertainen, eikä oikeastaan mitenkään suunnitellusti sisustettu, hehe saamattomuus tähänkin syynä. Mutta välillä löytyy jotain ihanaa ja meidän (minun) väristä, joten puhdasta sattumaa ja hyvää onnea ovat nuo ihanuudet. Meillä on oikeastaan vaan olohuone sellainen miellyttävä, mutta muut kaipaisivatkin vähän tuunausta.. Hmm.

      Poista
  4. Siis mun on tehny parina päivänä ihan hillittömästi mieli lakua ja sipsejä! Typerä herkkulakko ja vielä oma keksimäni...Tää kuva kuitenki vie mut jo ajatuksissa ja mielikuvissa hyvin lähelle oikeaa makunautintoa. Näin ollen oon palannu tähän kuvaan jo aika monesti. :D ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee! Senkin hassu ♥ Olen kyllä mahdottoman kateellinen sulle sinun itsehillinnästä. Mulle se sana on täysin tuntematon. Sitten kun sipsiä on saatava, sitä on OIKEASTI SAATAVA HETI NYT. Arvostan ;)

      Poista