Meillä on aika jännät ja
tavanomaistesta poikkeavat viikonloppumeiningit meneillään. Kun silloin
vajaa pari viikkoa sitten kerroin poikien peruuntuneesta viikonloppureissusta mummilaan, tällä kertaa se sitten toteutui ja nyt
olen yksin kotona. Yksin kotona kokonaisen viikonlopun. En onneksi ihan
yksin, sillä onhan minulla maailman parhaimmat kissaystävät seuranani,
jotka tarvittaessa pitävät huolta yksinäisyydestäni tai lohduttavat ikävän tullessa.
Mutta
tiedättekö mitä? En ole ollut yksinäinen. En ole kokenut sydäntä
raastavaa ikävää tai pahaa mieltä, en ole surkutellut tai laskenut
minuutteja reissulaisten tuloon, toisin kuin ensimmäistä kertaa yksin ollessani. Olen nauttinut. Olen todellakin
nauttinut, sydämeni pohjasta ja täysillä. Varsinkin kun olen kuullut, miten paljon pojat ovat nauttineet olostaan, olen minäkin nauttinut entisestään.
Oman ajan ja hassun yksinolon lisäksi olen
kokenut (taas kerran) ihan mahdottoman ihania hyvänolontunteita ja onnea. Olen
hymyillyt töissä ja kotona, vastaantulijoille, työkavereille ja
itselleni. Olen haltioitunut syksystä ja ihastellut korkealla lenteleviä
lintuparvia, heidän vapauttaan ja ainutlaatuisuuttaan. Olen nähnyt, kuullut ja tuntenut ystävällisyyttä ja
hyvyyttä, tehnyt hyviä tekoja ja iloinnut muiden puolesta. Olen nauttinut sekä työstä että kotona olosta, ulkoilmasta ja kävellyt pitkin pimeitä katuja lehtien lennellessä sinne tänne, inspiroitunut ja nähnyt kauniin vesisateen ja auringon. Olen nauttinut kissoista ja he minusta, halinut ja hemmotellut heitä paljon sekä tuijotellut pitkät tovit pieniä hassuja tassuja. Olen myös tehnyt
herkullista ruokaa vain ja ainoastaan itselleni, jumpannut, venytellyt, laiskotellut ja jumittanut koneella, katsonut kynttilän
valossa salkkaritmaratonia ja syönyt vähän (paljon) suklaata sekä muuten vain nauttinut kaikesta kauniista, omasta elosta ja oloista.
Valoa ja lämpöä teille ihanat tyypit ♥
