JÄNNITYS TIIVISTYY

Tämä rauhallinen viikonloppu peikkoseni kanssa on ollut parasta vähään aikaan. Ei kiireitä, eikä sen suurempia velvollisuuksia. Pitkiä aamuja ja hellyydenosoituksia. Liian paljon kiinalaista noutoruokaa ja liian monta likaista astiaa meidän olemattomalla tiskipöydällä. Ainakin ollaan nautittu tekemättömyydestä ja pitkästä aikaa nautittu siitä kunnolla.

No okei, jos ihan rehellinen olen, ei se ihan niin kevyesti mennyt. Olen ajoittain vaipunut epätoivon valtaan, huolinut olemattomista murheista ja laskenut minuutteja viikon alkuun. Levoton mieleni on tuonut levottomia ajatuksia, ajatukset tuoneet levottomia jalkoja ja käsiä ja sormenpäitä ja lopulta kaikki on ollut yhtä levottomuutta.

En ole varma, olenko koskaan ollut näin jännittynyt. Enhän minä edes tiennyt, että osaan stressata näin valtavasti. Tämä on ihan sekopäistä ja hulluinta, mitä koskaan olen itselleni saanut aikaan. No mikä minua sitten jännittää niin kamalasti? No se, että ensi viikko on opiskelujeni loppuhuipentuma, tutkintoviikko ja sen päätteeksi selviää valmistuminen. Pelkään että jännitän niin paljon, että mokaan tai että sairastun tai kaadun työmatkalla ja murran jalkani. Ai miten niin älytöntä?

No niin älytöntä, että on parasta vaihtaa sekopäinen ajatusvirta toisille taajuuksille. Seuraavaksi voisin sukeltaa sohvalle peittojen alle ja vetää sipsejä kaksin käsin naamariin. Haistatan jännitykselleni pitkät kevään tuoksuiset tulppaanit ja nautin hetkestä. Elän, toivon ja uskon. Uskon itseeni.

Iloista ja oivallusten täyteistä alkavaa viikkoa kaikille! Olette ihania!

Ps. Kuvat otettu tänään aamupäivällä, jolloin lähdimme viettämään yhteistä ulkoiluhetkeä. Meni viisitoista minuuttia ja Toivo sanoi lähtevänsä kotiin. Voi ihana pieni myrtsiläinen.  

KAKSIVUOTIAS

Sankaripäivä tuli ja meni ja siinä hän nyt sitten on, minun kaksivuotiaani. Pakkohan se on uskoa, vaikka aika uskomatonta se onkin. Oikeastaan uskomatonta tässä on se, että hän on ollut maailmassa vain kaksi vuotta. Tuntuu kuin hän olisi ollut luonamme aina.

Ensimmäinen vuosi meni nopeasti, mutta täytyy kyllä sanoa, että tämä toinen vuosi vieläkin nopeammin. Silti minä muistan ne ensimmäiset tunnit, päivät ja viikot tuon tuoreen nappisilmäisen sankarini kanssa. Tai enhän minä oikeastaan muista paljoakaan, mutta kaikki ne tunteet, ne minä muistan. Se oli kauneinta ja ihmeellisintä aikaa, mitä minä olen koskaan saanut kokea. Se ensitapaaminen, se kosketus ja tuoksu, tutustuminen ja se kaikki. Kaikki ne onnen tunteet ja se suurin rakkaus. Se rakkaus on sammumaton.

Tai se onnellisuuden tunne, jolloin tuo avuton, maailman suloisin pieni otus makasi käsivarsillani ja koko olemuksellaan valtasi sydämeni, tuhisi ja tuntui täydellisemmältä kuin mikään muu koskaan. Niitä nappisilmiä tuijotellessani tajusin, mikä tässä elämässä on tärkeintä. Se on tämä hetki, onni ja sinä, minun Toivoni.

Ja nyt, kaksi vuotta myöhemmin tuosta samaisesta pienestä otuksesta on kuoriutunut kaunis pieni peikkopoika, joka on edelleen täydellisempi kuin mikään muu koskaan, enemmän kuin täydellinen. Hän on päässyt mukaan elämän suurin pieniin seikkailuihin, juoksentelee sinne tänne, oppii ja oivaltaa, kikattelee hepulipäissään, eikä taida olla hetkeäkään paikoillaan, saati sitten hiljaa ja hyvä niin. Hän on hymy, ilo, onni ja rakkaus. Hän on meidän pieni aurinkopoika ♥