TÄSSÄ MINÄ NYT OLEN

Vieläkö joku muistaa minut ja pienen hölmöläisperheeni? Olen nähtävästi ollut pienellä tauolla. Oikeastaan aika pitkälläkin tauolla ja oikeastaan aika vahingossa. Pahoittelut siitä, jos joku ihana tyyppi siellä on minua kaivannut. Päivät ovat vain yksinkertaisesti vilisseet ohi silmieni ja ehkä jollain tapaa olen unohtanut koko blogini. Yhtään en ole varma kauanko olen ollut poissa, mutta tässä minä nyt olen. Ikävä on ollut suuri.

En tiedä mitä sanoisin, mistä aloittaisin tai mitä haluaisin kertoa. Hiljaisuutta on kestänyt jo sen verran, että mistä tahansa kirjoittaminen tuntuu hölmöltä. En kuitenkaan koskaan ole kirjoittanut hölmöä kummempaa, joten jatketaan samaan malliin.

Meille kuuluu hyvää. Olemme eläneet äärettömän sekopäistä arkea, pyörineet hullun myllyssä ja kahlanneet läpi työntäyteisen syksyn ja talven. Monet hetket olen vaipunut hermoromahduksen partaalle, mutta kertaakaan en ole edes meinannut luovuttaa. Joku hullu sisäinen voima on potkinut minua pepulle ihan käsittämättömän tarmokkaasti ja kuiskannut korvaani, että sinä pystyt mihin vain. Me pystymme.

Tästä sekopääarjesta huolimatta, olen ollut niin onnellinen. Parasta on ollut se, että raskaiden ja kiireisten päivien jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hymyillä. Sellainen tajuttoman hieno fiilis leviää koko kroppaan ja kaikki tuntuu entistäkin paremmalta. Tulee sellainen vahva olo. Sitten vain väsyneenä nauraa räkättää päivästä toiseen ja muut nauraa perässä. Ja nauru, se pitää meidät tässä hetkessä. Siksi me ehkä naurammekin niin paljon.

Ja tiedättekö mitä? Minä valmistun pian! En voi käsittää miten puoli vuotta on voinut mennä näin nopeasti. Vielä olisi kaksi viikkoa loppurutistusta jäljellä ja sitten koko homma on ohi. Minä niin näen itseni kävelemässä viimeisen kerran pois työssäoppimispaikalta lanteet keikkuen, kädet heiluen nolosti ja sellainen kahden metrin levyinen hymy kasvoilla. Huhhuh minua niin jännittää!

Mitä teille kuuluu?

Palaan pian! Olette ihania ♥

OMAT OLOT

Meillä on aika jännät ja tavanomaistesta poikkeavat viikonloppumeiningit meneillään. Kun silloin vajaa pari viikkoa sitten kerroin poikien peruuntuneesta viikonloppureissusta mummilaan, tällä kertaa se sitten toteutui ja nyt olen yksin kotona. Yksin kotona kokonaisen viikonlopun. En onneksi ihan yksin, sillä onhan minulla maailman parhaimmat kissaystävät seuranani, jotka tarvittaessa pitävät huolta yksinäisyydestäni tai lohduttavat ikävän tullessa.

Mutta tiedättekö mitä? En ole ollut yksinäinen. En ole kokenut sydäntä raastavaa ikävää tai pahaa mieltä, en ole surkutellut tai laskenut minuutteja reissulaisten tuloon, toisin kuin ensimmäistä kertaa yksin ollessani. Olen nauttinut. Olen todellakin nauttinut, sydämeni pohjasta ja täysillä. Varsinkin kun olen kuullut, miten paljon pojat ovat nauttineet olostaan, olen minäkin nauttinut entisestään.

Oman ajan ja hassun yksinolon lisäksi olen kokenut (taas kerran) ihan mahdottoman ihania hyvänolontunteita ja onnea. Olen hymyillyt töissä ja kotona, vastaantulijoille, työkavereille ja itselleni. Olen haltioitunut syksystä ja ihastellut korkealla lenteleviä lintuparvia, heidän vapauttaan ja ainutlaatuisuuttaan. Olen nähnyt, kuullut ja tuntenut ystävällisyyttä ja hyvyyttä, tehnyt hyviä tekoja ja iloinnut muiden puolesta. Olen nauttinut sekä työstä että kotona olosta, ulkoilmasta ja kävellyt pitkin pimeitä katuja lehtien lennellessä sinne tänne, inspiroitunut ja nähnyt kauniin vesisateen ja auringon. Olen nauttinut kissoista ja he minusta, halinut ja hemmotellut heitä paljon sekä tuijotellut pitkät tovit pieniä hassuja tassuja. Olen myös tehnyt herkullista ruokaa vain ja ainoastaan itselleni, jumpannut, venytellyt, laiskotellut ja jumittanut koneella, katsonut kynttilän valossa salkkaritmaratonia ja syönyt vähän (paljon) suklaata sekä muuten vain nauttinut kaikesta kauniista, omasta elosta ja oloista.

Valoa ja lämpöä teille ihanat tyypit ♥

KOHTI OPISKELIJAELÄMÄÄ

Nämä hassut otokset kuvaavat hyvin tämän hetkisiä tunteitani.

Tiedättekö sen tunteen, kun olette olleet kolme vuotta putkeen kotona ja sitten teidän pitääkin yhtäkkiä olla olematta kotona? Hyppiä suin päin uusiin tilanteisiin ja haasteisiin, olla vuorovaikutuksessa tuntemattomien ihmisten kanssa, olla reipas ja sosiaalinen. Viedä lapsi päiväkotiin, mennä kouluun, hakea lapsi päiväkodista, käydä kaupassa, tehdä ruokaa ja tehdä läksyt. Sen tunteen minä tiedän.

No en oikeasti tiedä siitä vielä yhtään mitään, mutta voin kuvitella sen mahdollisimman kivaksi. 

Minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä huominen koulupäivä tuo tullessaan. Ensimmäinen koulupäivä. Arvatkaa jännittääkö? Ehkä vähän. Fiilis on sama kuin silloin aikoinaan ensimmäiselle luokalle mennessäni, pinkit lappuhaalarit jalassa ja sateenkaaren värisen perhosparven kreisibailaus vatsan pohjalla. Tulee mitä tulee, hyvin se menee. Pian olen jo lähempänä tulevaisuudessa koittavaa hoitsu-uraani.

Minulla on sellainen villi veikkaus, että joudun olemaan mahdollisuuksien mukaan ahkera opiskelija, joten luonnollisesti blogille jää ehkä tavanomaista vähemmän aikaa. Älkää surko, sillä ajattelin päivitellä blogin facebooksivuilla ja instagramissa sitten sitäkin enemmän, joten siellä näemme.  Olette ihania.

Sata vuotta vanha risainen laukkuni (joka hajoaa hetkenä minä hyvänsä) on pakattuna eteisessä odottamassa aamua ja kahvikin on ladattu valmiiksi. Jännityksestä turmeltuneet aivoni käyvät pian rauhaisaan lepoon (toivottavasti) ja painajaismaisien kauhukoulu-unien sijaan ajattelin nähdä unta kesäisten metsien viimeisistä tuoksuista, menninkäisistä ja kukkasista, laulavista linnunpoikasista ja muusta. Aamulla havahdun todellisuuteen kello kuusi.

Ehkä aamu on täynnä energiaa, aurinkotuulta ja hymyhuulia, kastepisaroita ja syksyn tuoksuja. 

Voimaa ja rakkautta alkavaan viikkoon ♥

ONNENPISAROITA

Voi miten rauhoittavaa onkaan vesipisaroiden tanssahtelu ikkunaan ja tuulen keinuttamat puunoksat. Eipä minua haittaa tuollaiset märkäilmat lainkaan, mutta tuo kylmyys on aika omituinen juttu niiden hellepäivien jälkeen. Vaikkei minua kyllä koleuskaan haittaa, sillä tuleehan pian taas lämmin. Suomen kesä on ihana, enkä tarkoita nyt mitenkään sarkastisella tavalla. Se on ainutlaatuinen.

 

Minulla on kyllä niin mahdottoman hyvä fiilis, että ratkean riemusta. Meillä on ollut ihan superihania viimeisiä lomapäiviä ja sydämeni pohjasta olen niistä nauttinut. Täytyy kyllä sanoa, että minulla on niin hassu pieni hölmöläisperhe, että naurun puutteesta en ainakaan joudu kärsimään. Voi apua, jos joku meidän elämää täällä neljän seinän sisällä näkisi, olisi hän varmasti kuin Liisa ihmemaassa.

Eipä minua myöskään haittaa, vaikka maanantaina palaamme taas arkeen. Yhtä ihanaa arkea ja juhlaa me saamme päivästä toiseen viettää, joten mitäpä se mitään muuttaisi. Juhlista puheenollen, lähdemme huomenna junailemaan kohti mammalaa ja valmistautumaan lauantain pirskeisiin. Juhlistamme veljeni ylioppineisuutta pienen suvun voimin ja siinä ohessa vietämme leppoisaa eloa mamman hellässä huomassa. Mutta mitä ihmettä, miten minun pikkuvelikulta voi olla jo niin iso!

Tänään tuo meidän peikkonen on kyllä ollut varsinainen apina isolla aalla, eikä sen touhuissa ole ollut päätä eikä häntää. Enkä yhtään ihmettele, sillä onhan hän meidän poika. Ihana sekopääpoika ja niin mahdottoman hauska.

Ville on myös tänään ollut erityisen hauska ja huomaavainen sekä tietenkin maailman ihanin ja antoi minun nukkua hetkeä myöhempään, jonka jälkeen otti pojan matkaansa ja lähtivät yhdessä kauppaan. Minä puolestani valmistin herkullisia pyöryköitä, joita sitten yhdessä maiskuttelimme lounaaksi. Loppupäivän suunnitelmana olisi ollut treffit leikkipuistoon, mutta pahoin pelkään, että sade siirtää ne toiseen päivään. No ehkä me voimme vaihteeksi taas laiskotella, olla vaan kuin ei oltaisikaan ja nauttia sadepäivän tuomasta tunnelmasta. Ihanasta herkästä tunnelmasta, joka korostaa sitä onnellisuuden määrää, jota nyt koen. 

Onnentunteita ja rakkautta kaikille ♥

SAIRASTELIJA TÄÄLLÄ TERVE

Hei toverit! Ehkä siellä on joku huomannut, että postaustahtini ei ole ollut mitään päätähuimaavaa. Niin hidasta ja tylsää, tiedän. Olen kovin, kovin pahoillani siitä. Taas. Päivittäin olen miettinyt kirjoittamista, mutta aina se on jäänyt. Selittelyitä tuskin kaipaatte, mutta sen kyllä sanon, että olen ollut väsynyt. Niin väsynyt, että mielummin olen viettänyt omat rauhalliset hetkeni vaakatasossa sohvalla peitto korvissa. 

Olen ollut jokseenkin todella huonovointinen. Taas. Samat oireet kiusaavat minua päivästä toiseen, joskus lievinä, joskus hyvinkin rajuina. Saan usein pienen tai vähän suuremman rasituksen jälkeen tietyntyyppisiä "kohtauksia" kotona, ulkona, kaupassa, kaikkialla, missä vaan. Ensin iskee pahoinvointi kuin salama kirkkaalta taivaalta, sitten pelottava huimaus, kuumeen tunne ja vilunväreet, joita seuraa kurkkukipu ja voimaton, todella voimaton tunne sekä jäätävä väsymys. Myöhemmin koen itseni nälkäiseksi, loputtoman nälkäiseksi. Minulla on usein myös todella hermostunut olo, sellainen etten kunnolla pysty keskittymään mihinkään ja ajatukset harhailevat. Varsinkin luovuutta vaativat tehtävät tuntuvat mahdottomilta, sillä joskus on jopa vaikea löytää etisimiäni sanoja. Siksi en ehkä jaksakaan kirjoittaa usein.

Kyllä minä kestäisin hyvin kaikenmaailman oireilut ja mystiset heikotukset, mutta sitä en kestä, että se vaikuttaa myös muihin. Koen olevani huono tyttöystävä ja ennen kaikkea huono äiti. Huono, väsynyt, heikko äiti, joka ei aina jaksa edes leikkiä. Villekin joutuu usein hoitamaan ihan kaiken, kaupassa käynnin, lapsen hoidon ja siihen vielä päälle käymään töissä. Ja sitten on vielä kerta toisensa jälkeen peruttava ne harvat sosiaaliset menot ja tapaamiset, koska olen vain niin väsynyt.

Onneksi kaiken tämän fyysisen hajoamisen vastapainoksi henkinen hyvinvointini hymyilee, sillä mieleni on voinut hyvin, yllättävän hyvin. Tottakai minua usein ahdistaa sairastelutilanteeni ja tunne heikkoudestani, mutta henkinen tasapaino auttaa jaksamaan. Uskon vahvasti, että ratkaisu löytyy enemmin tai myöhemmin, mutta toivottavasti jo enemmin. Minun nimittäin pitäisi jaksaa mennä syksyllä kouluun! Onneksi minulla on maailman paras tuki ja turva ♥

Kuva: Ville

OLEN NÄHNYT KEVÄÄN, ELÄNYT JA OIVALTANUT

Hei ystäväiset!

Kuvittelin pienessä hassussa päässäni, etten ole kirjoittanut muutamaan päivään, mutta totuus olikin toinen. Kaksi viikkoa. Ja yli. Aika päässäni kulkee hitaammin tai sitten olen vain synnynnäinen jumittelija, mutta eniten ehkä molempia. Oli miten oli, sillä täällä minä jälleen höpisen tuurhuuksiani ja sekavia mietteitäni, mutta tiedättekö mitä, on aivan mahtavaa kirjoittaa teille taas pitkästä aikaa.

Viime aikoina olen tuntenut monenlaisia tunteita ja tuntemuksia, hyviä ja vähän huonompiakin, ihmeellisiä ja kauniita ajatuksia, olemisen periaatteita ja olemattomuutta. Välillä olen ollut siellä ja täällä, tuolla ja jossakin, menossa, tulossa tai poissa, mutta enimmäkseen ihan vain paikoillaan. Ihan vain paikoillaan tekemättä mitään pakollisesta poikkeavaa tai ajattelematta hetkeä pidempään, ollut vain ja soljunut tasapaksujen päivien edetessä seuraavaan, hymyillyt auringonnousulle ja sitten taas laskulle, välillä murehtinut, mutta eniten iloinnut, kunnes sama toistuu ja toistuu taas. Se on kivaa.

Välihuomautuksena haluan sanoa, että pitkien ja sekavien lauseiden muodostaminen on parasta.

Olen kyllä salaa nauttinut tästä vapauttavasta tekemättömyydestä ja kaikenmaailman laiskiaispäivistä, mutta saamattomuus on se, mitä en ole ikinä itsessäni sietänyt. Ja olen ollut viime päivinä niin hävettävän saamaton erilaisista syistä johtuen, että nyt on tullut sellainen pakko saada se pois minusta -tunne. Ja pakkohan se on, sillä seuraava kuukausi tulee olemaan erityisen hektinen, vaikka stressata en kyllä aio. Meillä olisi enää alle kuukausi aikaa pakata kimpsut ja kampsut laatikoihin ja sanoa hei hei tälle ihanan kamalalle lähiölle, joten voisihan tässä jo joku päivä aloitella.

Mutta saamattomuuksista huolimatta olen elänyt, en ehkä ihan täysillä, mutta olen elänyt. Olen nauttinut eloisasti elämäni pienistä hetkistä, tanssahdellut läpi harmaan valoisan arjen ja kerta toisensa jälkeen tuntenut suurta kiitollisuutta. Tuntenut kiitollisuutta kivoista ja vähemmän kivoista asioista, suurista ja pienistä, mutta ennen kaikkea ihan kaikesta.

Olen vastaanottanut kevään, nauttinut auringosta ja lämmöstä, linnuista ja tuoksuista, hyvin nukutuista öistä ja valoisista aamuista, aikatauluttomista päivistä ja rentouttavista illoista. Aamuisin aurinko on hyväillyt kasvojani hellin sätein ja herkistänyt minut unelmoimaan koivunrungoin kuvioitujen peittojen alla, saanut tuntemaan puhtainta onnea ja iloa siitä kaikesta, millaista elämä on ja mitä se minulle antaa.

Mutta parasta ovat kuitenkin ne hetket, kun he kaksi maailman hienointa tyyppiä hymyilevät. Silloin minäkin hymyilen ja kaikki hymyilee. Kaikilla on silloin hyvä olla ja se on tärkeintä. 

Olenkin tuntenut suunnatonta lämpöä ja rakkautta, kosketuksia ja rakkauden läsnäoloa, saanut helliä suukkoja ja kuolaisia pusuja, halaillut ja saanut haleja, oppinut enemmän onnesta ja onnellisuudesta, rakkaudesta ja rakastamisesta. Sillä rakkaus, se ei ole pelkästään positiivisia pilvenhattaroita tai iloisia kukkatansseja niityllä vaan myös kivikkoisia katuja ja mutaisia ojanpohjia, lohdutusta ja empatiaa, toisen puolesta surua ja rakkautta. Silloin se on aitoa.

Herkkien hetkien lisäksi olen nähnyt keväisen kaupungin loiston ja pölyiset kadut, vastaantulijoiden aurinkohymyt ja naurut, kierrellyt kirpputoreja ja juonut kahvia torin kulmalla haukaten samalla suklaapatukkaa, nolannut itseni keskellä suojatietä olemattomalla englanninkielen taidollani, nähnyt iloisia hyvän mielen tilanteita ja nähnyt myös, miten joillakin ihmisparoilla menee huonosti, jolloin mieleeni tulee jälleen ajatus siitä, kunpa voisin auttaa kaikkia.

Olen myös siivonnut ja siivonnut, imuroinut ja huiskinut rätin kanssa, eikä se pöly mihinkään häviä, liihottelee vain pitkin kotimme ilmastoa takertuen joka paikkaan. Kissatkin juoksentelevat kevätpäissään ympäriinsä, rullaavat mattoja makkaroille ja levittävät karvojansa, jolloin valonsäteisiin muodostuu hassun hauskoja karvapilviä. Silloin aivastuttaa.

Toivo puolestaan on ollut oma iloinen itsensä, välillä uhmatuhma ja känkkäränkkä, mutta useimmiten kiltti ja hyväntuulinen pieni peikkopoika. Hän oppii ja oivaltaa koko ajan uutta, höpöttelee mitä sattuu ja elämänilo säteilee läpi pienten nappisilmien. Hän on piirrellyt paljon ja katsonut muumeja, hyppinyt ja pomppinut sängyssä sekä pärissyt autoista ja lentokoneista.  Hän on jälleen kerran hienointa, mitä tiedän. Minun pieni aurinkopoika.

Tällä hetkellä tunnen voimaa, puhdasta intoa ja lennokkaita inspiraatioita, mielen riemua ja uusia oivalluksia. Tuhansia ja tuhansia ajatuksia virtaa päässäni ja tunnen pystyväni mihin vain. Ihan mihin vain.

Minua hymyilyttää. Haluaisin juosta ja hyppiä, tanssia ja laulaa, kiljua ja nauraen huutaa koko maailmalle rakkaudesta. Haluaisin mennä metsään, katselemaan, kuuntelemaan ja tuoksuttelemaan kevättä ja ihastelemaan auringossa loikoilevia puita ja märkiä mättäitä, ottaa kamera kaulalle, ikuistaa ja tutkia sekä nauttia luonnon loppumattomasta rauhasta, joka iskee kerta toisensa jälkeen sydämeeni. Haluan elää tätä kevättä, juuri näin, tässä ja nyt.

Suloisia keväthetkiä kaikille, rakkautta ja energiaa, sisäistä rauhaa ja hymyisiä ajatuksia ♥