perjantai 28. helmikuuta 2014

TUNNELMALLISIA HETKIÄ, POHDINTAA JA UUSI KOTI


Kävimme tuossa loman alussa koko perheen voimin ihanaisen Elinan ja suloisen Alisan luona kylässä. Siellä onkin aina yhtä mukava käydä, tunnelma on leppoisan rento ja ystävällinen, juttua riittää ja mieli hymyilee.

Harmittaa kun tämän useammin ei tule missään käytyä, vain harvakseltaan jossain ja useimmiten silloinkin ovat hermoni koetuksella. Nimittäin meidän pieni Herra Kärsimätön suoraan sanottuna vihaa bussimatkoja, koska onhan se nyt aivan yliarvostettua istua alle puoli tuntia paikoillaan. Löytyykö muilta yhtä kärsimättömiä lapsia?

Ihania suloisia hetkiä, rentouttavaa yhdessäoloa ja puheen sorinaa, jota lapset keskeyttävät tasaisin väliajoin. Sellaiset hetket ovat enemmän kuin arvokkaita sekä lapsille, mutta ennen kaikkea meille aikuisille. Olisin varmasti hyvin surullinen, ellei tällaisia ihmisiä olisi elämääni tupsahdellut. Miten kiitollinen niistä ihmisistä voikaan olla. Vertaistuki tai pelkkä toisen samassa tilanteessa olevan ihmisen läsnäolo on mielenterveyden kannalta lähes välttämätöntä. Erilaisuudella, poikkeavilla mielipiteillä tai arvoilla ei siinä vaiheessa ole mitään merkitystä.

Samalla myös lapset saavat seuraa tai ainakin hetkeksi muuta tekemistä. Toivolla ja Alisalla on alusta alkaen ollut melko dramaattinen viha-rakkaussuhde, jota onkin kestänyt jo reilun vuoden verran.  Alisan nähdessään Toivo on heti antamassa haleja ja pusuja, mutta usein liian tunkeilevaan sävyyn neiti A:n mielestä. Sitten he jo juoksentevat siellä sun täällä, välillä riitelevätkin, mutta useimmiten loppua kohden yhteinen sävel löytyy hienosti tai niin hienosti miten se nyt tuossa iässä voikaan löytyä.

Mutta kyllä minua harmittaa. Nimittäin se, että juurikin tuo ystäväperhe muuttaa keväällä eri paikkakunnalle, kauas pohjanmaan perukoille. Toivon kovasti, että yhteydenpito jatkuisi ja haluankin uskoa, että jatkuu. Varsinkin Toivolle tämä on kova paikka, sillä hän on äärimmäisen tykästynyt tuohon saparopäiseen pikku-emäntään. Lähes päivittäin pojan pienestä suusta pulpahtelee sana Allu.

Haikeuden lisäksi hauskaa tässä kuitenkin on se, että tuo kuvissa pilkahteleva, alusta asti ihailemani tunnelmallinen asunto luovutetaan heidän lähdettyään meidän perheemme käyttöön. Pian rustaamme nimet vuokrasoppariin ja asia onkin sitten sillä selvä. Me muutetaan takaisin keskustaan ja saada ihana uusi koti! Olemmekin jo ikävöineen takaisin kaupungin sykkeeseen, joten eihän tämä olisi voinut paremmin mennä. Äärimmäisen hyvä tuuri oli kanssamme ja uuden kodin hankintaa ei tarvinnut sen enempää pohdiskella. Sopii meille!

Mutta miten ihmeessä jaksan odottaa huhtikuun loppuun!?

Ps. Kuvissa esiintyvä suloinen kissaneiti ei valitettavasti sisälly sopimukseen ;) Vaikka palavasti häneen rakastuinkin.

Kuvat: Ville

torstai 27. helmikuuta 2014

TUTTITARINA


Pian tulee kuluneeksi pari kuukautta siitä, kun laitoimme tutit purkkiin, purkin kaappiin ja kaapin ovet kiinni. Hei hei ja sinne ne jäivät. Tutittomuus on ollut yllättävän helppoa, helpompaa kuin koskaan kuvittelinkaan ja kaiken maailman vieroitusoireetkin ovat pysyneet poissa. Ihana, huoleton tutittomuus!

Toivo sai ensi-imunsa tuosta hullunkurisesta lutkuttimesta jo parin päivän ikäisenä. Muistan sen kuin eilisen päivän, kun hoitaja toi pojan tutkimuksista takaisin huoneeseemme ja hänen suussaan möllötti melkein koko naamansa kokoinen vaaleansininen rinkula. En edes voinut olla katkera siitä, ettei lupaani oltu kysytty, sillä poika oli niin syötävän suloinen tuttineen päivineen. Siitähän se sitten lähti.


Vauvana Toivo imeskeli tuttia lähinnä vain ennen nukahtamistaan ja nukahdettuaan se jo tipahti pois. Hereillä ollessaan poika imaisi tuttiaan kerran tai kaksi ja sylkäisi sitten pois, oli kitinää tai ei. Turvamuurien ulkopuolella tuttia kyllä käytettiin, varsinkin erinomaisena mute-nappina, sillä vaunuttelu ei jostain syystä sattunut olemaan Toivon lempparipuuhia.

Myöhemmin Toivon kasvaessa tutista alkoi tulla tärkeämpi. Uniaikaan oli päästävä välittömästi lutkuttelemaan, sekä yöllä että päivällä tai muuten alkoi hirvittävä maiskuttelu, joka muuttui ennen pitkää kitinäksi. Ajan kuluessa ja tajunnan laajentuessa tutista kehittyi selkeä lohduke, joka auttoi vaivaan kuin vaivaan, suruun tai väsymykseen ja oikeastaan mihin vain harmitukseen. Mikä tahansa harmitus se sitten olikaan, tutti oli helppo tyrkätä suuhun ja poika hiljeni. Helppoa.


Hiljalleen tutin tarve alkoi kasvaa entisestään. Noin reilun vuoden iässä Toivo alkoi hamuamaan tuttia jatkuvasti kaikenmaailman kiukkuhetkiin ja väsymysoloihinsa. Koko ajan sai olla etsimässä kadonneita tutteja ja tarjoamassa niitä pieniin käsiin, joista sitten ohjautuivat salamannopeasti kuolaiseen suuhun. Päiväkäyttö alkoi riistäytyä käsistä.

Päätimme aloittaa vieroituksen. Laitoimme tutit purkkiin ja purkin lipaston päälle sängyn viereen. Tutti oli sallittu vain uniaikaan. Selitimme uudet kuviot Toivolle ja homma oli sillä selvä. Okei, ei se niin selvää aina ollut, sillä jos sanan tutti erehtyi kerrankin sanomaan, pääsi tuttihimo valloilleen. Onneksi kuitenkin hetkeä myöhemmin kehittymätön muisti vei himot mennessään.

Yhtenä päivänä valaistuimme ja tajusimme, etteihän unituteissakaan mitään järkeä ole, eihän niistä ollut muuta kuin haittaa. Tuumasta toimeen keräsimmekin koko porukan voimin tutit kasaan ja laitoimme ne kaappiin. Selitimme Toivolle, että isot pojat eivät tarvitse tuttia, niistä on luovuttava ja voimme lahjoittaa ne pienille peikkovauvoille. Tavanomaiseen tapaan Toivo hymyili ja nyökytteli ymmärtäväisenä. Asia oli taas sillä selvä.

Illan lähestyessä minä olin kauhusta kankeana valmistaunut hirvittäviin vieroitusoireisiin. Tavanomaiseen tapaan Toivo osoitteli lipaston päälle odottavaisena ja hoki tuttia, jolloin minä sitten selitin samaisen tarinan vielä kertaalleen. Poika nyökytteli ja jäi rauhallisin mielin sänkyynsä. Eikä mitään, ei yhtään mitään oireita tai itkua, ainoastaan pientä kitinän poikasta ja nukahtamisessakin meni vain tupla-aika.

Kaikki meni paremmin kuin hyvin ja ihmettelenkin suuresti, miksi emme ryhtyneet tähän jo aiemmin, vaikka puhetta olikin moneen kertaan. Ihan laittoman helppoahan se oli! Mitä nyt nykyään saa käyttää enemmän mielikuvitusta känkkäränkän valloittaessa poikaa, mutta sekin kuuluu asiaan. Ja mikä parasta, omatkin hermot kehittyvät! Huh, vihdoin olemme päässeet niistä ihme härpäkkeistä eroon.

Suosittelen tätä kaikille tuttihirmujen vanhemmille.

Mitenkäs teidän tuttihommat?

maanantai 24. helmikuuta 2014

AIKA MIELETÖNTÄ


Ah mikä mieletön fiilis. Aika ainutlaatuista oli herätä siihen täydelliseen hiljaisuuteen ja siihen, että vierelläni makoili kaksi karvaista pikkuotusta, jotka tuijottelivat minua onnellisin katsein. Olin myllertänyt koko sängyn sekaisin, käyttänyt hyödykseni sekä omaa että muruni peittoa ja luultavasti nukkunut x-asennossa vieden tilaa koko sängyn leveydeltä. Ah ja se valon määrä, mikä ikkunasta minulle pilkisteli, se sai minut huokaisemaan onnesta ja hihittelemään itsekseni.

Pitihän minun myös napsia pari kuvaa aamuisesta pärstästäni ja pörröpäätukastani.

Aika hämmentävän seesteinen ja rentoutunut olo. Hyvä aamiainen, kuppi kahvia ja kodin täyttäviä hyppelehtiviä jazz-sointuja. Saanhan pomppia ja tanssahdella itsekseni! Tunnelma on enemmän kuin kohdillaan. Seuraavaksi hyppelehdin ovesta ulos, toivon näkeväni edes yhden naapurin, jolle toivottaa ihanaa päivää ja suuntaan bussin kautta kohti rakkauskaupunkia. Tänään minä hymyilen tavanomaistakin enemmän.

Iloa ja positiivisia ajatuksia maanantaipäiväänne      

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

ERIKOISIA OLOTILOJA

Voihan mielen oikut sentään. Tänään on ollut niin kummallinen olo, hämmentävä ja mietteliäs, tavallista herkempi ja muuten vain omituinen. Keskittyminen asiaan kuin asiaan on ollut hirvittävän hankalaa. Ajatukseni ovat harhailleet ihan liikaa, joten teinkin jo päätöksen, etten ajattele tänään enää mitään. Hymyilyttävän hyvin on toiminut.

Sen verran erikoinen päivä tänään on ollut muutenkin, sillä nuo minun peikkoseni lähtivät vuorokauden mittaiselle minireissulle mummilaan. Vaikka olinkin odottanut heidän menoaan riemukkain mielin, tulin silti hetkellisesti todella suruiseksi. Yhtäkkiä ei tehnytkään mieli olla yksin. Onneksi suiruiset tuntemukset lähtivät yhtä nopeasti kuin tulivatkin ja mieli on taas rento. Mikäs tässä minun on ollessa, täydessä hiljaisuudessa ja puti puhtaassa kodissa, kissarakkaiden seurassa.

Flunssaolot painavat vieläkin ja tuntuu, kuin ne ottaisivat takapakkia. Tämän illan taidankin viettää sohvan pohjalla peittokasan alla, rentoutuen ja fiilistellen yksinoloa. Kaikki mahdolliset toiminnot lukitsen offline-tilaan ja suuntaan jalat kohti kattoa. Taidan myös hipsiä petiin tavanomaista aiemmin. Huomenna olisi kiva käyttää omaa-aikaani vapaasti, muuallakin kuin räkänokkana laiskotellen. Olisikin kiva päästä kaupungilla pyörähtämään, kirppareita koluamaan ja ihanaa uutta ystävääni tervehtimään. Joten hei hei flunssamörkö!

Tulipas tässä kirjoittaessa erityisen hyvä mieli. Sain myös mieltä ilahduttavan kuvan Toivon ja mummin halihetkestä, jota katsoessa tuli niin onnellinen olo. Voi miten Toivo nauttii olostaan, isipeikkokin ja minä myös. Ja minullahan on chilipähkinöitäkin!

Kaunista iltaa ja rauhaisaa yötä kaikille. Onnen oloja  

perjantai 21. helmikuuta 2014

RIIPPUVUUKSIA JA FLUNSSAPEIKKOJA


Hymy on herkässä taas. Takana on mitä mainioin lomaviikko ja mieli ei voisi enää parempi olla. Joka ikinen päivä on ollut ainutlaatuinen, sellaisia hyvän mielen, ilon ja riemun hetkiä täynnä. Minä niin rakastan perhettäni ja sitä aikaa, jota saan viettää noiden ihanimpien tyyppien kanssa. Voi miten he tekevät minut niin onnelliseksi pelkällä olemassaolollaan. Hihittelen!

Loma ei sentään ollut pelkkää riemua vain. Viimeiset kaksi lomapäivää vietimme Toivon kanssa flunssan kourissa ja tuo kolmas ihmistyyppi teki kaikkensa meidän oloa helpottaakseen. Täytyy kyllä sen verran kehua tuota miestäni, sillä hän on ehkä huomaavaisin ja avulian ihminen jonka tiedän ja tekisi mitä vain, että meillä muilla olisi hyvä olla. Onneksi flunssa on jo hiipumassa (toivottavasti) ja arki voi taas jatkua astetta energisemmin.

Erehdyin muuten lopettamaan tuossa yhtenä päivänä kahvin juonnin. Haha, että minä en muka joisi kahvia! Olenhan synnynnäinen kahviaddikti. Olin monen monta päivää mahaongelmainen, joten siitähän se ajatus sitten lähti ja tein äkkipikaisen ihmisen lailla radikaalin päätöksen. Kestihän sitä melkein viisi päivää. Jotain hyötyä siitä sentään oli, sillä tajusin olevani vähemmän kofeiiniriippuvainen mitä luulin ja nyt olenkin saanut kahviannokseni vähentymään pariin kuppiin päivässä. Hyvä minä!

Yhdestä riippuvuudesta toisenlaiseen, sillä nyt olen koukussa taas. Tämä riippuvuus kulkee nimellä Braking Bad. Ai kamala, miten koukuttaa. Ensimmäinen tuotantokausi meni tuosta noin vain ja nyt janoankin vain enemmän ja enemmän, hermoilen ja kädet syyhyävät. En jaksaisi millään odottaa, että Ville tulee töistä ja pääsemme aloittamaan kakkoskauden. Se on niin hyvä! Ja koukuttava, sanoinko sen jo? Walter on niin symppis ja muutkin hahmot toimivat loistavasti. Onko siellä muita samaiseen sarjaan hurahtaneita?

Tällä hetkellä tätä kirjoittaessani loikoilen sohvalla ja nautin hiljaisuudesta. Vaikka kuinka paljon rakastankin poikani seuraa, on nämä hetket kultaakin kalliimpia. Sen verran tuo uhmainen flunssapeikko on saanut dramaattisia hetkiä aikaan. Tämän hiljaisuuden lisäksi tästä hetkestä tekee täydellisen ikkunasta paistava aurinko, kahvi (haha) ja muhkea omatekoinen pulla. Loppupäivän ajattelin suukotella peikkoseni kanssa, loikoilla peittojen alla ja karistaa viimeisetkin flunssan rippeet!

Rakkautta ja valoa teille rakkaat lukijani  Suukotelkaa ja halikaa, pitäkää huolta toisistanne!

torstai 13. helmikuuta 2014

KOHTI LOMAHETKIÄ!

Voihan kissa sentään! Laiskan leikki, suloinen läheisyys ja sydämeen uppoutuva kehräys. Kuuletteko sen? Purr. Letkeää olemista, hymysuita ja huolettomuutta. Tämän otuksen, näiden fiilisten ja kuvien saattelemana pääsemmekin juuri oikeanlaisiin tunnelmiin!

Tässä on ollut aikamoisia hulluja päiviä, Villellä yhdeksän päivän työputki sekä minulla sairastelua ja dramaattisia uhmatuhmahetkiä Toivon kanssa. Huh! Olosuhteisiin nähden olemme pärjänneet kuitenkin hämmentävän hienosti ja epätoivoisia tuntemuksia ei ole tarvittu. Mutta oli miten oli, meillä alkaakin tänään viikon loma!

Pärisen onnesta! En epäile hetkeäkään, etteikö meille olisi ihania hetkiä luvassa. Huomenna pääsemme pitkästä aikaa koko perheen voimin kyläilemään, näkemään ihania tyyppejä ja vähän tutkiskemaan meidän tulevaa uutta kotiamme. Lauantaina olisi luvassa minun ja Villen kahdenkeskeinen kaupunkireissu, jota olemme odottaneet kauan. Yhteisiä kirpparikierroksia, hyvää ruokaa, käsikädessä kävelyä, rakkaan seuraa ja romanttista yhdessäoloa. Voihan rakkaus, me olemme niin ansainneet sen ♥ Ensi viikon puolella pääsemme vielä illanviettopuuhiinkin ja saa nähdä, mitä hauskaa me silloin keksitään.

Tämän huomisesta alkavan viikon pätkän ajattelin käyttää mukaviin ajatuksiin, oloihin ja fiiliksiin, yhdessäoloon, rentoiluun, halipusuhetkiin, hyvään ruokaan ja herkkutteluun. Voi mitkä ihanat ajatukset ja mielikuvat valtaavat pääni ja hymy nousee korviin! Eihän tässä muuta tarvita kuin hyvä mieli ja maailman paras perhe.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille, reipasta mieltä ja lempeitä ajatuksia. Hyviä ja onnellisia oloja ♥

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

ELOA TAAS!

Ai kamala! Jo kaksi viikkoa edellisestä postauksesta. Olenpa näköjään ollut maailmankaikkeuden huonoin bloggaaja, joten nöyrät pahoitteluni siitä. Toivottavasti siellä vielä jokunen lukija on hengessä mukana. Haluasinkin nyt ensimmäiseksi kiittää kaikkia teitä, jotka jaksatte seurailla ja ennen kaikkea kommentoida. Olen kiitollisempi kuin tiedättekään ♥ Halien kera haluan toivottaa tervetulleeksi myös uudet lukijat, toivottavasti viihdytte mukana matkassa!

Tänne kirjoittaessani tarvitsen aina hyvän ja tasaisen mielentilan, joten ehkä senkin vuoksi täällä on ollut hiljaista. Nimittäin edellisen viikon olen ollut ihan kaamea, suorastaan hirviömäinen, enkä ole itsekään itseäni sietänyt. Syy tähän löytynee luonnon oikuista ja ah niin ihanista hormoneista. En tiedä itkisinkö vai nauraisinko, mutta mielummin nauran. Voi Ville parka, sanon minä.

Onneksi oloni ovat tasaantuneet ja olen taas saanut oman itseni takaisin. Enkä muuten ole ollut ainoa känkkäränkkä täällä, sillä tuo yksi vaahtosammuttimen kokoinen tyyppi on harjoittanut pientä uhmatuhmaa sisällään ja onkin tuonut sitä jo muutamaan otteeseen esille. Minähän jään tässä ihan kakkoseksi – on meinaan tuollaisen reilun puolitoistavuotiaan elämä toisinaan aika hämmentävän rankkaa.

Rankkaa tai ei, fiilikset ovat nyt kohdillaan. Tuntuu että jokainen asia, pieni tai suuri, on juuri niin kuin pitääkin. Pikkuruisista ikävyyksistä huolimatta meidän elämä rullaa aika mainiosti, enkä voisi onnellisempi olla. Tunnen niin suurta kiitollisuutta niin monesta asiasta, etten tiedä voiko tämä olla tottakaan. Siis kertakaikkisen mahtavaa, upeita tuntemuksia, kauniita hetkiä ja vieläpä mukavia odotuksiakin luvassa!

Elämä ei kuitenkaan ole yhtään mitään ilman niitä pienen pieniä, mutta samalla myös suuria, ihania ja yksinkertaisia asioita, jotka saavat arjen loistamaan juuri oikealla tavalla. Tässä viime aikoina minä olen saanut erityistä nautintoa ja hyvää mieltä alla mainituista asioista.

♥ Viestit ystäviltä, sekä uusilta että vanhoilta sellaisilta. Olen ajatellut heitä kaikkia niin paljon, hymyillyt mielessäni jokaiselle ja ollut niin kiitollinen heidän olemassaolostaan. Vaikka joskus olenkin hirvittävän huono yhteydenpitäjä, toivon kovasti, että ihmiset tietävät minun välittävän ja ajattelevan heitä usein.

♥ Karvaiset ystävämme, jotka tuovat menoa ja meininkiä tasapaksuna soljuvaan arkeen. Kissat ovat ehkä maailman hienoimpia kanssaeläjiä! Varsinkin nuo meidän kaksi ovat hämmästyttäviä otuksia. He ovat niin suurenmoisia, että välillä jään vain tuijottelemaan, ihastelemaan ja lopulta herkistelemään heidän ainutlaatuisuuttaan.

♥ Tavalliset kotihetket Toivo Touhulaisen kanssa, joihin en voisi ikinä kyllästyä. Leikkiä, riemua, paljon iloa, opettelua ja oppimista. Piirustushetkiä, musiikkia ja tanssia, kirjojen seikkailuja sekä päivittäisiä hepulikohtauksia. Unohtamatta tietenkään halipusuhetkiä, joista on tullut sekä äidille että pikkupeikolle erityisen tärkeitä. Meillä on ollut myös mielenkiintoisia keskustelutuokioita, olemme opetelleet uusia sanoja ja elämän pieniä toimintatapoja. Sanoja tulee joka päivä lisää! Hän on kyllä universumin herttaisin tyyppi ja sen lisäksi aika mainio seuralainen.

♥ Uusien viherkasvien ihastelu ja niiden tuoma hyvä energia. Pitkästä aikaa olen harrastanut viherpeukalointia ja nuuhkinut mullan tuoksuja. Haluaisin meidän kotimme täyteen viherkasveja ja se olkoon uusi projektini. Haluaisin myös sellaisia vanhanaikaisia kukkapöytiä ja värikkään iloisia ruukkuja!


♥ Rakkausjutut, halipususuukotteluhetket ja yhdessäolo, jotka ovat meidän perheen ykkösjuttuja. Se tunne, kun rakastat ja tulet rakastetuksi, saat voimaa ja annat voimaa. Se tunne, että ikävöit toista, vaikka hän olisikin viereisessä huoneessa. Se että voi käpertyä toisen kainaloon, pitää kiinni ja tuntea sydäntä pakahduttavia tuntemuksia. Ja se, että kainaloon kömpii vielä se yhteinen minityyppi ja kaikki ovat hymyissä suin lytyssä keskenään. Yhtenä aamuna katsoin vieressä makaavia söpöläisiäni, joilla oli maailman suloisin kahdenkeskeinen silistystuokio meneillään. Silloin tunsin itseni etuoikeutetuksi. Rakkaus on käsinkosketeltavissa. 

♥ Onnistumisen tunteet, joista saa rutkasti voimaa arjen pyöritykseen. Olen innostunut vihdoin jumppaamaan ja venyttelemään, lihakset nauttivat ja tulee muuten erikoisen hyvä olo. Lenkkeily on ollut vaikeampaa, mutta siinäkään ei saa olla liian ankara itselleen, sillä hiljaa hyvä tulee. Olen myös löytänyt sisäisen leipurini ja nyt minulle onkin muodostunut kiva pikku tapa leipoa aina tuleville vieraille. Viimeksi leivoin korvapuusteja ja voi jestas sentään, kun ne olivatkin herkullisia ja pullamössö-övereitä oli melko mahdotonta välttää.


Yllä mainittujen juttujen lisäksi olen tajunnut, että yksi kivoimmista asioista elämässä on ihmisille hymyily. Voi miten nautinkaan siitä! Yhtenä päivänä kaupungilla tein sitä jokaiselle vastaantulijalle ja sainkin tällä kertaa aika mielettömän ihania hymyjä takaisin ja mukavia katsekontakteja, jolloin hihittelin mielessäni.

Samaisella reissulla muuten törmäsin yhteen elämää nähneeseen herrasmiesmäiseen vanhaan hipinretkuun, joka tarjosi leijonaa kolalla (en ottanut), puhui italiaa ja espanjaa sekaisin sekä kehui keltaisia talonvaltaajakenkiäni. Hän kertoi olevansa elämänsä kunnossa, mutta suruinen, höpöttelimme mukavista asioista ja elämästä noin yleensä sekä lopuksi toivottelimme hyvää päivänjatkoa. Hän jäi jostain syystä suuresti mieleeni, herkisti minua ja siksi mielessäni toivonkin hänelle parempaa elämän jatkoa.

Viime aikoina olen tainnut fiilistellä enemmän kuin laki sallii, pääni on pursunnut mitä kauneimpia ajatuksia ja mietteitä sekä olen käyttänyt monia hetkiä syvällisten asioiden pohdiskeluun. Olen mietiskellyt myös arvoasioita (taas) sekä ärsyyntynyt ihmisten tyhmyydestä ja tietämättämyydestä, mutta myös hämmentynyt hyväsydämisyydestä.


Aika mielettömän hienoja oli myös ne aamut, jolloin pakkanen paukkui ja auringonsäteet kurkistivat ikkunasta sisään ja taas kerran tajusin eläväni hetkessä, nauttien kaikesta pienestä yksinkertisuudesta. Sitten tulivat lauhat lumipilvisateet ja taianomainen ihmemaa muuttuikin harmaaksi sumulaaksoksi, eikä sekään ole hassumpaa ollut. Paitsi nyt tuo vesisade on kieltämättä aika ankeaa. Pakkasta hieman kaipaan ja niitä silmiä hyväileviä taikapuita, mutta kyllähän se kevätkin jo kutkuttaa mielessä. Meillä nimittäin tulee olemaan muutosten aikaa kotihuudirintamalla, joten täytyy myöntää, että haluaisin ajan kuluvan vieläkin nopeampaa. Jännittää!

Mahtavia oloja sinne kaikille, rakastakaa paljon ja eläkää hyvin. Sunnuntairauhaa ♥