maanantai 10. marraskuuta 2014

MIKÄS TÄSSÄ ON OLLESSA

Viikot ne vierivät vyöryen eteenpäin ja parhaani mukaan yritän pysytellä niiden kannoilla. Harvemmin sitä enää kunnolla ehtii pysähtymään, lösähtämään sohvalle ja raapimaan pyllyä, pohtimaan mitä sitä seuraavaksi tekisi. On vaan mentävä ja lujaa. Muuten sitä tipahtaa herkästi arjen kyydistä ja sitten onkin tuplavoimin kurottava takaisin kiinni. Onneksi meidän arki on onnekas ja tuo mukanaan aurinkoisia mielenvireitä, ihania pieniä hetkiä ja hepulikohtauksia auringonnoususta laskuun. Ja onneksi tämä kaikki meno ja meininki on vain väliaikaista.

Viime viikko alkoi taas soluttautumalla uuteen työyhteisöön. Uusi työharjoittelu ja uudet kujeet, jonka myötä päivät ovat taas venyneet överimittaan. Aikaisia aamuja ja pitkiä päiviä, lyhyitä iltoja ja vielä lyhyempiä öitä. Aamuvuoropäivinä herätys on soinut ennen kello viittä. Päiväkodilla olemme olleet muutaman minuutin yli kuusi ja en voi sanoin kuvailla, miten kamalaa on jättää pieni lapsi hoitoon jo niin aikaisin aamulla. Pahimmassa tapauksessa hän joutuu viettämään siellä vajaa kymmenen tuntia päivästä. Se ei ole oikein, eikä lähelläkään kohtuullista. Ei sellainen ole kaksivuotiaan elämää. Se on alkanut mietityttämään minua paljon. Hyvin, hyvin paljon.

Pitkien ja raskaiden työpäivien lisäksi on yritettävä parhaansa mukaan pitää muu elämä edes joten kuten vireessä. On käytävä kaupassa, mietittävä budjettia, pidettävä huolta kodista, ehkä joskus siivottavakin ja kokkailtava jotain muutakin kuin pakastepinaattikeittoa. On jaettava huomio lahkeessa roikkuvan, mutta niin ihastuttavan kaksivuotiaan kanssa, kahden suloisen sekopääkissan ja yhden miehen, joka onneksi sattuu olemaan paras (ja huolehtivaisin) mies maailmassa. Perheen yhteisiä hetkiä ja omaa vapaa-aikaani syövät tietenkin vielä miljoona koulutehtävää ja kokeisiin lukeminen. Välillä tuntuu, että on oltava siellä, täällä ja kaikkialla, tehtävä sitä, tätä ja tuota. Onhan tämä aikamoista, myönnetään.

Rehellisesti voin myös myöntää, että tällä hetkellä millekään ylimääräiselle ei jää aikaa. Valitettavasti tämä koskee myös harrastuksia, valokuvausta ja blogia sekä ennen kaikkea sosiaalista elämää. Missä välissä tässä nyt ihmisiä ehtisi näkemään, kun ruuanlaittoonkin täytyy puristaa kaikki mahdolliset ajan rippeet? Olen niin erakoitumassa. Voi minun ystävät rakkaat, toivottavasti ymmärtävät.

Okei, onhan tämä kaikki välillä aika raskasta ja olo on usein päivän päätteeksi ihan huhhuh, mutta mikäs tässä on ollessa. Olen tyytyväinen. Kyllähän välillä kiukuttaa ja saakin kiukuttaa. Sitten taas halitaan ja hassutellaan. Hermotkin paukkuvat tasaisin väliajoin ja joskus tekisi mieli luovuttaa siihen paikkaan. Vetää hillittömät itkupotkuraivarit vaikka sitten keskellä markettia. Loppujen lopuksi vaikeammatkin tilanteet kääntyvät hyväksi ja voimaannuttavat. 

Ilo on suuri ja rakkaus lämmittää. Hymy auttaa vaivaan kuin vaivaan ja vallaton huumorintaju tekee kaikesta niin paljon hauskempaa. Hulluksihan tässä tulisi, jos pitäisi vielä surkutella ja valittaa!

Positiivisuutta kaikille uuteen viikkoon!

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

SYNTYMÄPÄIVÄSANKARIT


Siitä on tasan kuusi vuotta, kun nämä tyypit putkahtivat maailmaan. Kissaveljekset Nasse ja Pablo. Vajaa kuusi vuotta, kun he ensimmäistä kertaa tassuttelivat elämääni ja kertaheitolla valloittivat ikuisen paikan sydämestäni. Koko elämänsä he ovat viettäneet kanssani ja kulkeneet mukanani minne ikinä olen mennytkin. He ovat jakaneet kanssani sekä ilot että surut, olen pitänyt heistä huolta ja he minusta. He ovat yhtä suurta rakkautta. 

He värittävät elämäämme kiltteydellään ja hyväsydämisyydellään, touhuilla ja kaikenmaailman metkuillaan, pienillä pehmeillä tassuillaan ja sydämeen uppoutuvilla hellyydenosoituksillaan. He ovat valo, ilo ja hyvä mieli. He tekevät meidän perheestä lähes täydellisen.

Tänään meillä vietellään kissanpäiviä. Onnenhalit meidän tassujengille ♥

Ps. Kuvat ovat päivältä, jolloin pojat olivat juuri kotiutuneet luokseni. Miten pieniä, sieviä ja suloisia vauvoja!

lauantai 1. marraskuuta 2014

KAIKENLAISIA PÄIVIÄ

Tämä viikko on sujunut sekä hyvin että huonosti. On ollut hyviä päiviä, huonoja päiviä, tylsiä päiviä, hitaita päiviä ja liian nopeasti kuluvia päiviä. On ollut energiaa ja väsymystä, iloa ja turhautuneisuutta. On ollut kaikenmaailman velvollisuuksia ja vastapainoksi möllöttelyä kotona. Aika paljon kaikenlaista, mutta oikeastaan ei yhtään mitään. Ollaan vaan oltu, menty ja ihmetelty.

Jos ihan rehellisiä ollaan, en oikeastaan ole tehnyt mitään kovinkaan järkevää. Olen laiskotellut laittoman paljon ja tehnyt ihan liian vähän koulutehtäviä, katsonut hullun lailla hyviä ja huonoja tv-sarjoja sekä pelannut ihan liikaa. Olen tutkinut, miten univelka käyttäytyy kropassani ja tullut siihen tulokseen ettei kovinkaan hyvin. Väsymyksen ansiosta koulunpenkillä istuminen on ollut ajoittain hyvinkin puuduttavaa, jonka vuoksi maksoin univelat ja päätin etten enää ikinä halua olla missään tekemisissä niiden kanssa.

Väsymyksestä huolimatta arjessa jumittelu on tuntunut mukavalta. Koko perheen väsymys aiheuttaa aika hilpeitä ja ei niin hilpeitä tilanteita, joista suurimmalle osalle voi nauraa räkättää kippurassa ja vedet silmistä roiskuen. Naurun ja hymyn voimalla olen etsinyt pieniä iloja hetkistä ja pyrkinyt nauttimaan sekä hyvistä että huonoista päivistä. Ihan parasta on ollut oma perhe ja yhdessäolo, halit ja pusut sekä onnellisuuden tunne siitä, että elämä tuntuu niin hyvältä juuri näin, tässä ja nyt.

Nyt puolestaan ajattelin nauttia viikonlopusta, parista vapaapäivästä ja tekemättömyydestä. Haluan keskittyä jokaiseen hetkeen ja positiivisuuteen, rentoutua tavallista enemmän ja ladata akkuja. Ensi viikko tuo tullessaan taas uudet kujeet ja uuden työssäoppimispaikan, joten skarppaaminen tuskin on pahitteeksi.

Rentouttavaa viikonloppua teille toivotan ja valoisaa marraskuuta ♥

Ps. Kuvat ovat yhdeltä aurinkoiselta päivältä, jolloin lehdet vielä tanssivat väriloisteessaan. Nyt jo odotan ihania pakkaspäiviä ja lumen alla narskuvia askeleita.

torstai 23. lokakuuta 2014

SYKSYMETSÄ

Kaksi lempiasiaani. Syksy ja metsä. Yhdessä ne tekevät toinen toisistaan satumaisen, tunnelmallisen ja herkän. Metsä valloittaa viimeisillä voimillaan, valmistautuu kylmään ja pimeään aikaan, talven taikuuteen. Luonto rauhoittuu ja käy lepoon.

Rakastan sitä kaikkea. Raikkaita tuoksuja, puhtautta, valojen ja varjojen leikittelyä. Värejä ja harmaita sumupilviä. Kosteita mättäitä, koloja ja onkaloita. Tanssivia vesipisaroita. Pehmeitä sammaleita, varpuja, puita ja maan peittelemiä neulasia ja lehtikerroksia. Sinnikkäitä kukkia. Sieniä ja viimeisiä marjoja. Metsän eläimiä ja otuksia, peikkoja ja menninkäisiä. Vaimeita ääniä ja hiljaisuutta. Sitä kaikkea ainutlaatuista.

Yhtenä päivänä lähdin seikkailemaan metsään. Oli syksyn ensimmäinen viileä aamu, semmoinen juuri sopiva ja mukavan kirpeä. Kävelin sinne ja tänne, edestakaisin ja ympäri. Nautiskelin. Fiilistelin. Tuuli puhalteli hellästi puiden välistä ja nuuskin puhdasta, huurteista ilmaa. Tuntui niin hyvältä hengittää. Tunsin kuinka pehmeä maa painui allani ja askel tuntui kevyeltä. Puiden varjossa pyörähdin ehkä tanssin jos toisenkin ja hymyilin niin, että poskia nipisteli. Miten hyvältä se kaikki tuntuikaan. Se rauha, se luonnollisuus.

Vilkkaan arjen keskellä on ehkä terapeuttisinta käydä metsässä hengittelemässä sisään ja ulos, kerätä itsensä täyteen voimaa. Voi kunpa ehtisin metsään useammin. Siellä tunnen oloni kotoisaksi, turvalliseksi ja omanlaisekseni. Onneksi ikävän yllättäessä voin koska vain sulkea silmäni ja tuntea metsän voiman.

Menkää metsään ystävät rakkaat ♥

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

TÄMÄN HETKEN ONNELLISUUS

Arki. Ihan tavalliset arkipäivät, ne ihan tavalliset hetket. Ne hetket, jotka ovat täynnä elämää, vilinää ja vilskettä, kaunista eloa, iloja ja onnistumisia, rauhaa ja rakkautta. Sellaisia hetkiä on ollut paljon.

Energia. Ei ylitsepääsemättömiä laiskiaispäiviä, ei voimattomuuden tunteita. Ainakaan kovin paljon. Pitkien ja työntäyteisten päivien jälkeen olo on silti ollut hyvä ja mieli kevyt. Terveellinen ruokavalio ja pienet herkutteluhetket, ulkoilu ja liikkuminen on tuonut entistäkin enemmän voimaa.

Syysloma. Ihana pieni hengähdyshetki. Vaikka arki maistuukin mainiolta, valehtelisin jos väittäisin loman olleen turhuutta. Ei todellakaan. Loma tuli juuri oikeaan aikaan. Ihan parasta on ollut viettää aikaa peikkoseni kanssa, olla vaan, ihmetellä maailmaa ja tunnelmoida syksyä. 

Syksy. Rakastan sitä. Kaikkea sitä! Aurinkoa, harmaita päiviä, sateita ja tuulta, värikkäitä puita ja lehtiä, lintuja ja lintuparvia, valoa ja pimeyttä, kylmiä varpaita ja sormia, paksuja kaulaliinoja, villapaitoja ja villasukkia, huuruisia hengityksiä ja kynttilöitä. Jos olisin vuodenaika, olisin ehdottomasti syksy.

Fiilikset. Ne ihan mielettömän hyvät fiilikset, jotka minussa elävät. Joka paikkaa kihelmöi hassusti ja mieli on aurinko. Kaikki tuntuu niin hyvältä, tässä ja nyt, tässä hetkessä.

Perhe. Viime päivinä olen erityisen paljon ajatellut omaa perhettäni. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka kiitollinen siitä olen. Välillä vain tuijotan näitä uskomattoman hienoja tyyppejä ympärilläni ja tunnen itseni maailman onnellisimmaksi. Täytyy kyllä sanoa, että yhdessä me ollaan aikamoinen jengi, aina ja ikuisesti.

Treffit. Minun ja Villen perjantai-illan treffit. Herkullista ruokaa, kaupunkikävelyä ja suloinen teehetki ihanassa Kahvillassa, meidän huudien parhaimmassa kahvilassa. Hengailtiin Kahvillan lemmenpesässä tyynyjen keskellä, lueskeltiin eläinaiheisia ennätyksiä ennätysten kirjasta ja hihiteltiin höpsösti. Yhtäkkiä tuosta noin vain seuraamme pomppasi pikkuruinen koira, joka sai meidän päät ihan sekaisin. Siellä pesässä me sitten köllöteltiin, minä, rakkaani ja joku random koira, joka oli varsin hurmaava. Ei varmaan tarvitse erikseen kertoa, miten ihanaa se oli. Se oli ihanaa. Niin ihanaa! 

Hassutukset. Ilman niitä en kyllä voisi elää. Viime päivinä ollaan vaan laulettu sisällä että ulkona, höpsötelty, tanssittu ja naurettu ja vaikka mitä. Minusta on niin mahdottoman ihanaa, että Toivo on yhtä hyvä hassuttelija kuin me vanhemmatkin. Ei vitsi, jos joku joskus näkisi nämä meidän touhut.    

Valokuvaus. Hektisemmän arjen myötä lemppari harrastukseni on jäänyt tosi vähälle ja se on harmittanut paljon. Tällä viikolla olen onneksi ehtinyt kuvailemaan enemmän ja huh että se tuntuu hyvälle! Ei vitsit miten minä nautinkaan siitä. Olenko muuten muistanut täällä mainita, että hupsista vain, ostettiin tuossa kesällä Canon EOS 6D? Se on rakkaus.

Koti. Ihana, lämmin, hyvänmielen koti. Valloittava ja meidän näköinen. Pidän siitä paljon. Se on valoisa ja täynnä iloa, turvaa ja rakkautta, vihreyttä ja lempiväriäni syksyä. Meidän onnenpesä.

Mikä sinusta tekee tällä hetkellä onnellisen?

torstai 16. lokakuuta 2014

AAMUPÄIVÄ

Viime yö oli aika hassu. Okei, se tuntui ehkä yöllä kaikelta muulta kuin hassulta. Nukkuminen oli ajoittain miltei mahdotonta ja hermoni olivat koetuksella. Toivo vain huusi ja kiukutteli. Keskellä yötä. Ei ehkä mikään täydellisin ajankohta heittäytyä hankalaksi.

Toivo karjui minulle täyttä kurkkua: "En minä osaa nukkua, en halua nukkua, älä koske, mene pois, haluan äidin viereen!" Aika ristiriitaista sanon minä. Sitä hetken kuunneltuani kaappasin pojan syliini peittoineen päivineen ja laskin viereemme. Varsinkaan sen jälkeen kukaan meistä ei nukkunut enää hyvin. Voi Ville parka, joka joutui menemään vielä aamuvuoroon.

Yöllisistä meiningeistä sain seurauksena jäätävän päänsäryn ja harmiksemme oli pakko perua sovitut leikkitreffit kavereiden kanssa. En tiedä mistä huono yö johtui, mutta toivottavasti ei ainakaan uninallesta, joka vietti Toivon kainalon sijasta yönsä päiväkodissa.

Kaikesta huolimatta meillä on tänään ollut ihana aamupäivä. Heti aamupalan jälkeen kiiruhdimme päiväkotiin hakemaan kadoksissa olleen nallen (voi sitä jälleennäkemisen riemua) ja sen jälkeen jäimme ulos seikkailemaan. Mikä mieletön ilma siellä olikaan! Hyppelehdimme ja juoksimme sinne tänne, hassuttelimme ja nauraa kikattelimme hassunkurisesti. Oli kyllä kerrassaan ihanaa. Minä niin nautin tuon rakkaan peikkoseni seurasta. Ihan paras tyyppi hän on ♥

Aurinkoista torstaipäivää kaikille!