PÄÄTÖS

Nyt on tultu siihen pisteeseen, että tuntuu sopivalta päättää tämä tähän. Tämä pieni blogini, joka unelmoi hiljaisuudessa, eikä saa enää sanaa suusta. Sellaisia sanoja, jotka sopisivat tänne. Haluaisin aloittaa uudelleen, puhtaasti, tyhjästä. Kaiken alusta.

Aurinkoinen Toivoni on kulkenut kanssani pitkän matkan, mutta enää se ei vaan tunnu sopivan tähän hetkeen. Se tuntuu kaukaiselta, menneisyydeltä, toiselta ajalta. Kauniilta sellaiselta, täynnä rakkaita muistoja ja hetkiä. Niitä hetkiä jään kaipaamaan, mutta niitä hetkiä tulee myös lisää.

Mutta nyt, haluan olla vain tässä. Tässä ja nyt, tässä hetkessä, näissä ajatukissa. Kuunnella sydäntäni ja kertoa siitä. Sovittaa sanani tähän aikaan ja olla läsnä. Uusi vuosi vaihtuu ja sen myötä tuulet vaihtavat suuntaa. Ne tuulet, suunta ja tämä hetki on juuri oikea.

Uskon että palaan pian. Palaan kera uuden osoitteen ja toivotan tervetulleeksi.

Hymyilen. Olette rakkaita ♥

VIIME AIKOINA

- Pääni on täyttynyt hassuista ja kummallisista ajatuksista, jotka hämmentävät minua sopivasti ja toisinaan liikaa. Toisinaan olen ajatellutkin ihan liikaa ja toisinaan en ollenkaan. Välillä on vaan enemmän kun tarpeellista unohtaa aivojensa olemassaolo ja heittäytyä x-asentoon mihin tahansa pehmeälle alustalle.

- Tunteet ovat lennelleet laidasta laitaan ja ympäri, mutta se on oikeastaan tehnyt ihan hyvää. Olen katsonut asioita eri näkökulmista ja olen huomannut monissa asioissa uusia hyviä puolia. Vaikka tunteet ovat tehneet minut välillä suruisaksi, välillä ahdistuneeksi ja välillä epätoivoiseksi, on ilo ja onni ollut läsnä suuresti. En vain osaa olla tyyppi, joka suree ja märisee, koska kuitenkin ennen pitkää (aika nopeasti) unohdan murheet ja on pakko taas hymyillä. Pakko koska hymyilyttää ja naurattaa ihan liikaa. Ihanasti liikaa.

- Olen saanut niin paljon lämpöä, rakkautta, pusuja ja helliä kosketuksia, että voinko todellakin ansaita sen kaiken? Millä perustein ja miksi juuri minä? Saan herätä aamuisin valoon ja jakaa päiväni upeiden ihmisten kanssa ja illalla saan nukahtaa rakkaudentäyteinen hymy kasvoillani. Joskus sitä vaan unohtaa, kuinka hyvin kaikki on, eikä se olekaan mikään itsestäänselvyys. Voi kunpa voisin jakaa omaa onnea ja rakkautta muille.

- Olen haaveillut paljon, haaveillut suurista ja mullistavista asioista ja unelmoinut muutoksista. Niin paljon, että kaikki ne ajatukset puskevat esille harva se hetki ja tekevät minusta ajoittain haavoittuvaisen ja sydänkipuisen. Haaveet tuntuvat oikeilta, mutta niiden mahdottomuudesta en tiedä. Kun olen niin kärsimätön ja haluaisin heti kaikki nyt, tiedättehän.

- Syksy on ollut voimakas, se on elänyt minussa, täyttänyt keuhkoni raikkaasta ilmasta, tehnyt hengittämisen helpoksi ja oloni kevyeksi. Luonto on heittäytynyt villiksi ja avannut meille vuoden kauneimman taidenäytöksen, lempivärini ja tuoksuni, lehtien tanssit ja sateenropinan. Voin kävellä hassuissa villatakeissa ympäri katuja ja metsiä ja antaa tuulen puhdistaa kasvojani. En voisi koskaan vajota surulliseen synkkyyteen ja syksyinhoon, sillä haluan hymyillä pimeydelle ja harmaille päiville. Pimeän voi kääntää valoksi ja nauttia ainutlaatuisista vastakohdista. 

- Kolmevuotiaan kanssa eläminen on ollut ajoittain melkoista vuoristorataa. Välillä tuntuu, että tuo tyyppi on pms-oireista kärsivä vaahtosammuttimen kokoinen hirmumyrsky ja välillä taas pieni suuri aurinko, jonka elämä on yhtä valoa. Välillä itketään, välillä huudetaan ja välillä nauretaan yhdessä niin lujaa, ettei mikään ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä. Mutta aina, ihan aina minä katson tuota pientä ihmistä ja pakahdun rakkaudesta. Se on sanoinkuvaamatonta miten noin pieni voi olla jotakin noin suurta.

MONIMUTKAISUUTTA

Taas minä päädyn tänne ja päätän, että nyt on sen aika. Sitten minut valtaa sellainen hassu ja hulvaton olo, alan kiemurtelemaan levottomasti ja ajatukset karkailevat. Keskittymiskykyni rimpuilee ja pää lyö tyhjää. Ihan totaalisen tyhjää. Arvatkaa vaan, kuinka vaikeaa on tulla tänne ja alkaa kirjoittamaan näin pitkän ajan jälkeen? Ihan liian vaikeaa, mutta nyt on sen aika.

Uskomatonta miten nämä kuukaudet vyöryvät eteenpäin ja uskomatonta miten ihminen voi olla näin hidas ja saamaton. Minulla on vähän hölmö olo. Tiedättekö kuinka typeriltä kaikki nämä sanat ja lauseet oikein näyttää? Kyllä, tosi typeriltä. Mutta tiedättekö mitä? Ainahan ne ovat minusta vähän typeriltä näyttäneet, joten hitot mistään sanoista. Ihana olla täällä taas!

Syksy on ollut kummallinen. Sellainen vähän outo, haikea ja epätietoinen. Se on tuonut minulle aivan uudenlaisia haasteita, jonka myötä olen ajautunut kysymysten äärelle. Monimutkaisten kysymysten äärelle, joihin ei tunnu löytyvän vastauksia kovin helpolla. Sen seurauksena olen jähmettynyt paikoilleen ja hämmästelemään tätä epämukavaa tilannetta.

Nyt olen siinä pisteessä, että en tiedä mitä, milloin, minne ja miksi. Mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan vai tapahtuuko mitään. Olen hämmentynyt, pysähdyksissä, vailla päämäärää ja ajatukset harhailee. Olen ehkä vähän hukassa ja täytyy myöntää, että ajoittain jopa hieman epätoivoinen. Epätoivoinen työasioiden suhteen, jotka tuntuvat olemattomilta ja liian monimutkaisilta. Tuntuu raskaalta vain olla, enkä oikein tiedä mitä voisin tehtä enemmän.

Haluaisin niin kovasti jo hyödyntää ammattiani ja auttaa muita. Lapsen päivähoito ja miehen kolmivuorotyö ei nyt vaan ihan hirvittävästi avaa minulle uusia mahdollisuuksia - päinvastoin. Niiden kombo sulkee monia. Nyt on kuitenkin vain pyrittävä kärsivällisyyteen ja odottaa ratkaisevia tekijöitä, sillä olen erittäin valmiina tilaisuuden tullen.

Monimutkaisuudesta huolimatta elämä tuntuu hyvältä. Minun on tosi vaikea vaipua mihinkään epätoivon pohjamutiin, sillä kaikkialla on vaan niin paljon kaunista ja hyvää. Minulla ei oikeastaan ole mitään valitettavaa, enkä missään tapauksessa aio ottaa enempää stressiä asioista, joihin en itse kykene vaikuttamaan. Kaikki tämä tässä ja nyt on niin suurta onnea, onnellisuutta, iloa ja naurua, ettei sitä ihan helpolla voita mikään. 

Mitä teille kuuluu? Vai onko siellä enää kukaan?

Ps. Minulla on nyt suuri pyrkimys saada tämä pieni rakas blogierakkoni heräämään, saada uudenlaisia inspiraatioita ja karistaa saamattomuuspaholainen omille teilleen. Kertokaa tai kysykää, jos jotain tulee mieleen. Ihan mitä vain!

ELOA JA SYVÄLLISYYTTÄ

Leppoinen arki rullaa kivasti omalla painollaan ja keinuttaa lempeästi eteenpäin. Kevät ja sen tuomat olot ovat hiipineet salakavalasti minuun ja kaikki on tuntunut kerrassaan mahtavalta. Sellaiselta yksinkertaiselta, lempeältä ja sydämelliseltä. Energiset tuuleet ovat kutitelleet minua ja tuoneet mukanaan hassuja ja hulvattomia tuntemuksia. Mikä tärkeintä, olen ollut jotenkin erityisen onnellinen. Ja hepulialtis.

Viikot ovat menneet aika pitkälti hymyssä suin ja nauraa räkättäen räkä poskella mitä hulluimmille jutuille. Tanssien ja keunutellen lanteita, kulkien nokka kohti aurinkoa takapuoli heiluen. Juuri tämä kevät on tuntunut jotenkin erityisemmältä kuin mikään muu aiemmin, mutta niinhän minusta on tuntunut joka vuosi. Vielä parempi niin.

Välillä on ollut niin paljon kaikkea ja välillä taas niin vähän kaikkea, että niiden kombo on saanut minut elinvoimaiseksi. Olen voittanut laiskuuden ja jopa tosissaan miettinyt tulevaa, tulevaisuutta ja asioita, joita tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. En sentään ole miettinyt liikaa, sillä eläminen päivä kerrallaan tuntuu enemmän minun vaihtoehdoltani.

Ja päivä kerrallaan olen nauttinut mitä ihanimmista asioista. Olen nauttinut perheestäni ja kaikista niistä ihanista ihmisistä ja ystävistä, joita ympärilleni olen saanut. Olen ottanut ilon irti kiireettömistä aamuista, päivistä, illoista ja öistä. Olen kävellyt siellä sun täällä, kaupungilla ja metsässä, ihastellut pieniä suuria asioita, kuten maasta puskevia kevätkukkia tai linnunlaulua, jonka kauneus saa minut herkistymään. Olen saanut voimaa valosta, auringosta, sateista ja tuulesta ja kaikesta siitä luonnon tuomasta tunnelmasta, joihin rakastun aina uudelleen ja uudelleen.

Joka hetki olen pyrkinyt pysähtymään, kuuntelemaan itseäni ja ympärillä olevaa, havaitsemaan näkyvää ja näkymätöntä. Havaitsemaan hyvää ja keskittymään hyviin asioihin. Sillä on ollut paljon sellaisia hetkiä, jolloin olen pysähtynyt ja oivaltanut, miten hyvin kaikki on. Miten hyvä minun läheisilläni on olla ja miten hyvä minulla itselläni on. Sen olen taas kerran tajunnut, että mitenkään yksinkertaista tai itsestäänselvää se ei ole.

Ja ettei liian imeläksi menisi, olen vastapainoksi kokenut suurta ahdistusta ja epätoivoa mistäpä muustakaan kuin maailman menosta ja ihmisistä. En ymmärrä, miten sekaisin ihmiset voivat olla (esim. eduskuntavaalit), miten itsekkäitä niin moni on ja miten joku voi haluta olla paha yhtään kenellekään. En ymmärrä, miksi ihmiset eivät tajua, että tärkeintä kaikessa on hyvyys. Olla hyvä muille, itselle, kaikelle ja kaikessa. Eikä hyvyys todellakaan ole mikään mielipideasia. Liian moni ihminen on liian itsekäs ja paha ja juuri se pahuus saa koko kehoni ja mieleni voimaan pahoin.
 

Välillä tuntuu, että olen hyvien ajatuksieni kanssa ihan yksin. Yksin tässä hemmetin kylmässä maailmassa, mutta ei se onneksi niin ole. Onneksi hyvyyttä on ja paljon, se lohduttaa ja se on yksi niistä asioista, joka saa minut tällä hetkellä onnelliseksi. Haluan uskoa, että hyvyys voittaa aina.

Nyt on niin hyvä olo, että halkean.

MISSÄ MINÄ OLEN OLLUT?

Enimmäkseen kotona. Olen ollut käpertyneenä neljän seinän sisälle, peittojen alle, lämpöön ja turvaan. Olen kerännyt voimia ja keskittynyt tekemisen sijaan ajattelemiseen. Olen ihmetellyt, podiskellut ja hämmästellyt, haaveillut pienistä ja suurista. Olen ollut iloinen ja surullinen ja kaikkea siltä väliltä. Enimmäkseen olen kuitenkin vain ollut, ollut olemisen ilosta, hengitellyt syvään, sisään ja ulos tai sitten olen vain laiskotellut laittoman paljon.

Sanoi kuka mitä tahansa, laiskottelun olen ansainnut. Viimeiset puoli vuotta olen elämästäni sinkoillut paikasta toiseen, mennyt, tehnyt ja suorittanut. Pyrin tekemään parhaani, keskityin, opin, onnistuin ja saavutin päämääräni. Koko se aika on kuin kasa sumuista ja unenomaista massaa, joka vain tuli, oli ja meni. Tuosta noin vain.

Yli kuukausi sitten (!!!) minä siis valmistuin. Sen jälkeen olen kai enemmän tai vähemmän käynyt hitaalla, uppoutunut valmistumisen jälkeiseen meditaatiotilaan, vaeltanut levottomassa ajatusvirrassa, tarkkaillut ajatuksiani ja analysoinut tuntemuksiani. Tuntemukset ovat lennelleet laidasta laitaan, vaikka enimmäkseen olo on ollut epätodellisen outo ja ihana. Sellainen vapauttava.

Mitäs nyt sitten? En tosiaan tiedä. Kai minä jatkan vielä hetken tätä päämäärätöntä olemista ja olen avoinna kaikille mahdollisuuksille. En tiedä, mitä haluaisin tehdä, mitä voisin tehdä, mitä minun olisi mahdollisuus tehdä. En tiedä, missä haluaisin olla tai minne haluaisin mennä. Haluan nyt vain hetken olla pysähdyksissä, kun eihän tässä mikään kiire minnekään ole.

Palaan pian!