Minun vanha keinutuolini, tummanpunainen, suloisten otusten ja pienten sydämien kera. Täynnä muistoja ja tunnearvoa. Olisikohan peräisin 90-luvulta.
Muistan sen niin hyvin, kun kiikuin tuossa lapsena. Muistan kun se kökötti huoneeni lattialla tavaroiden peitossa ja muistan, kun kaaduin sillä jättäen sormeni tuolin jalkojen alle. Ikinä en olisi kyllä arvannut, että oma poikani saattaa kiikkua siinä myös. Ihana, kaunis perintötuoli, äidiltä pojalle ♥
Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuoli oli kauttaaltaan lian ja tahrojen peitossa, tahmainen ja inhottavan näköinen. Ajattelin ettei tuolia saisi enää millään käyttökelpoiseksi. Mutta kappas vaan, ihmesieni toimi myös tähän ja nyt tuoli on kuin uusi, pieniä naarmuja lukuunottamatta. Vielä kun Toivokin innostuisi kiikkumaan sillä!
Ps. Tuoleista puheen ollen, koskakohan saisin tämän projektin päätökseen...
