Mami go go -blogin kirjoittaja Minttu
laittoi aluilleen rohkean haasteen. Nostan kyllä hattuni korkeuksiin tälle naiselle. Haaste oli niin rohkea, etten minä ujo ja
arka ihmistyttö halunnut ajatellakaan ottavani kyseistä haastetta
vastaan. Epäröin, pohdiskelin ja tulin uteliaammaksi. Miksen
minäkin, jos kaikki muutkin?
Tällainen minä olen. Yhden lapsen äiti, reilu vuosi sitten synnyttänyt ja sektion läpikäynyt. Tämän reilun vuoden aikana kroppani on muuttunut enemmän mitä koskaan aikaisemmin. Olen aina ollut normaalipainoinen, hoikkakin, eikä minulla ollut minkäänlaista kokemusta näin rajuista pinnallisista muutoksista.
Raskausaikana kerrytin itseeni reilusti
yli kaksikymmentä kiloa, lähemmäs kolmekymmentä. Ainakin puolet niistä oli varmasti ylimääräisiä,
turhia ja itseni aiheuttamia. En harrastanut hyötyliikuntaa
kummoisempaa, söin huonoon olooni ja annoskoot tuplaantuivat. Vedin
milloin mitäkin, päivittäin, patukasta sipsipusseihin. Tuloksena
sain ylipainoisen minän.
Poikani syntymän jälkeen todellisuus
iski päin naamaa. Peiliin katsoessani en nähnyt itseäni. Välttelin
kireitä vaatteita ja puntareita. Olin ahdistunut, surullinen ja
alakuloinen – ennen kaikkea häpesin. Itsetuntoni oli romahtanut.
Haukuin itseäni, surkuttelin läskejäni, enkä tuntenut olevani
minä. Yritin sulkea asian pois mielestäni ja keskityin täysillä
hetkessä elämiseen.
Tuli syksy, sitten talvi ja lopulta
kevät. Kesän alussa kaikki kääntyi päälaelleen ja koin
eräänlaisen valaistumisen. Kaivoin kaapista entisiä
lempivaatteitani, joita olin jo suunnitellut antavani pois. Jokin sai
minut kuitenkin sovittamaan vaatteita. Ja uskomatonta, mutta totta, ne mahtuivatkin
päälleni! Katsoin peiliin, maailman isoin hymy levisi kasvoilleni
ja näin itseni uudelleen. Hypin, pompin, tanssin ja riemuitsin. Olin
ylittänyt itseni. Tuntui niin hyvältä olla taas lähempänä sitä
vanhaa ulkomuotoani.
Pyllyänikään en ole heilauttanut
painon tippumisen suhteen. Olen syönyt normaalisti, harrastanut
hyötyliikuntaa, satunnaisen harvoin yrittänyt jumpata, syönyt herkkuja ja
laiskotellut. Jäljellä on enää muutama ylimääräinen kilo,
ihanat löysät nahkani ja ne kaikkien kauhistelemat arvet.
Rehellisesti sanottuna arvista en niinkään välitä, sillä niitä
minulla on jo ennestäänkin, paljon isompia ja näkyvämpiä,
esimerkiksi selkäleikkauksen jäljiltä. Lisäksi alavatsaani
koristaa muistomerkki tästä kaikesta.
Tämän kokemani muutoksen myötä
minusta on tullut rennompi ja hyväksyvämpi itseäni kohtaan.
Kroppani on kokenut kovia haasteita ja selvinnyt niistä kunnialla.
Pienistä virheistä huolimatta, olen todella tyytyväinen
vartalooni. Olen tyytyväinen itseeni. Ensimmäistä kertaa
elämässäni osaan nauttia omasta kehostani, en hauku tai häpeile
sitä. Olen ylpeä siitä. Ja olen ylpeä itsestäni.
Tämän myötä tein ehkä rohkeimman tempun elämässäni.
Tee sinäkin! Ole rohkea, ole ylpeä ja nauti! Olemme kauniita juuri
tällaisina, omina itsenään, näillä eväillä, tässä ja nyt.
