VIIKON FIILIKSET

Ihanaa, uutta ja inspiroivaa, raskasta ja jännittävää. Kaikkea semmoista ja vähän enemmän. Ensimmäinen viikko, siitä selvittiin.

Sen enempää hehkuttamatta voisin sanoa, että viikko on mennyt hyvin. Olemme suoriutuneet uuden arjen tuomista haasteista, selviytyneet aikaisista aamuista ja aikatauluista sekä olemme muistaneet syödä hyvin ja nukkua ilman univelkaa. Olemme päivittäin juoksukävelleet paikasta A paikkaan B, josta paikkaan C ja takaisin, eikä ole kertaakaan edes ärsyttänyt. Näin omasta mielestäni ansaitsisimme arvosanan kiitettävä siihen nähden, että tämä on ollut kaikkea muuta mihin olemme tottuneet.

Ensimmäinen kouluviikkoni oli mielenkiintoinen. Ensimmäisenä päivänä meni ihan ok, vaikka opettajan höpötyksien perusteella ehdinkin luoda itselleni hirvittävät suorituspaineet ja stressinpoikaset. Usko omaan osaamiseen horjui ja olin ihan varma, etten koskaan pääse määrätyistä tavoitteista läpi, etten koskaan opi mitään, enkä koskaan valmistu. Ai miten niin olen äkkipikainen! Koko illan pidin itsestäni surkeita valituspuheita Villelle (♥) ja olo oli lähes toivoton.

Toisena päivänä heräsin astetta itsevarmempana ja tulin toisiin aatoksiin. Sain hillittyä sisälläni villiintynyttä huonommuuden tunnetta ja postiiviset ajatukset valtasivat mielen. Keskittymiskykyni oli plus sata ja motivaatio nousi huippuunsa. Usko itseeni asettui todelliselle tasolle ja stressi pienentyi puoleen. Kyllä minä pystyn siihen, vakuuttelin itselleni. Niin pystynkin! Tuli semmoinen tunne, että nyt minä kyllä nautin täysillä tästä kaikesta.

Mutta arvatkaapa mitä? Koulun aloituksessa on se ikävä puoli, että tunnen itseni välillä yksinäiseksi. Sillä lailla oudolla tavalla yksinäiseksi, että tuntuu haikealta olla yksin, kun on tottunut olemaan päivät pitkät Toivon kanssa. Okei, onhan siellä luokkakavereita ja muita, mutta se ei ole sama asia. Koulussa ollessani olen kovasti ikävöinyt Toivoa ja hänen läsnäoloaan, kuvitellut hänen iloisia hassutuksiaan ja maailman kauneimpia hymyjä. Toivottavasti totun tähän ikävään pian.

Aivan mahtavaa on taas se, että Toivo viihtyy päiväkodissaan uskomattoman hyvin. Aina kuulemme kehuja siitä, kuinka hyvin on päivä mennyt, kuinka reipas ja iloinen poika hän on taas ollut. Siitä jos jostakin tämä äiti on onnellinen ja ylpeä. Kaiken lisäksi tämä meidän touhulainen on oppinut päiväkodissa syömään vähän paremmin, siihen entiseen en syö ollenkaan -tilanteeseen verrattuna ja se on enemmän kuin helpottavaa.

Oikeastaan kaikki on alkanut niin hyvin, että hymyilen, hymyilen vaan ♥

MITÄS MEIDÄN PÄIVÄKOTILAINEN?

"Päiväkotiin, päiväkotiin, mennään päiväkotiin!" Toivo huudahti yhtenä päivänä kotoa lähtiessämme. 

Nyt on neljä päivää arkiharjoittelua takana. Tai oikeastaan kolme, sillä eilen vietimme koko perheen vapaapäivän vähän niin kuin vahingossa. Niin ja harjoittelua sen vuoksi, että itse siis menen kouluun vasta tulevana maanantaina, jolloin oikea arki alkaa sitten ihan oikeasti. Ihan hyvä, että tämä harjoittelujakso sattui tulemaan tähän väliin niin saa Toivokin pehmeän laskun päiväkotielämään.

Siitä puheen ollen, Toivon elo päiväkodissa on alkanut vallan mainiosti. Kaksi ensimmäistä päivää kestivät pari kolme tuntia per päivä ja se osoittautui sopivan pehmeäksi aloitukseksi. Ensimmäisenä aamuna hän jäi kovasti itkeskelemään, mutta toisena oli itkenyt vain hetken. Molempina päivinä itku ja harmitus oli loppunut nopeasti. Aika hyvin näin ensikertalaiselta.

Eilen vietimme sitten tosiaan vapaapäivää. Ihan vaan siksi, että Villellä sattui olemaan vapaapäivä töistä ja Toivolla neuvola, jonka olimme (kas kummaa) unohtaneet ja tietenkin unohtaneet ilmoittaa siitä myös päiväkotiin. Päätimme sitten olla koko päivä yhdessä "viimeistä" kertaa, käydä 2-vuotistarkastuksessa ihanassa uudessa neuvolassa, shoppailla minulle koulutarvikkeita, hakea kiinalaista ruokaa ja vetää illalla aikuisten kesken kunnon mässyt iltapalaksi. Sanoisinko että oli aika ihana päivä.  

Tänään, kolmantena päiväkotiaamuna, Ville vei Toivon hoitoon ja tavanomaiseen tapaan poika esitteli reippauttaan. Ei yhtään itkua, vaikka hoitajan syliin jäädessään hän olikin näyttänyt hieman surkealta. Kuusi tuntinen päivä oli mennyt loistavasti, ei yhtään itkua koko päivänä (!!) tai muutakaan ikävöintiä, oli syönyt aamupalansa (mutta ei muuta) ja nukkunut tunnin verran. Päiväunien jälkeen haimme Toivon ja voi miten ylpeitä olimmekaan kuullessamme tämän kaiken. Ihan superylpeitä!

Päiväkodissa ollessaan Toivo on kuulemma leikkinyt enimmäkseen itsekseen, ollut sylissä, välillä toistellut äitiä ja isiä, syönyt tavanomaiseen tapaan huonosti ja heitellyt hiekkaa muiden päälle, riemuinnut aina päästessään ulos ja ollut muutenkin eloisa oma itsensä. Sanoivat että Toivo on erityisen reipas kaksivuotias.

Itse päiväkoti on ihana. Täynnä mukavan oloista henkilökuntaa ja iloisia pikkutyyppejä. Toivon ryhmä on sisarusryhmä, jossa on 2-5-vuotiaita lapsia. Alussa ryhmän koko ja ikähaarukka tuntui minusta ihan mahdottomalta, liian suurelta ja Toivo niin pieneltä, mutta nyt se on alkanut tuntumaan juuri sopivalta. Ryhmän hoitajat ovat aivan mahtavia, ihanan luonteisia ja heidän ammattitaitoonsa luottaminen on ollut helppoa. Täydellistä!

Entäs sitten minä, olenko ollut yhtä reipas kuin Toivo? Täytyy myöntää, että kyllä olen. Alku on tietenkin aina outoa, varsinkin nyt, kun olen itse ollut vielä kotona, mutta mitään hermoromahduksia en ole saanut ja pahemmilta stressaamisiltakin olen välttynyt. Itkuisen lapsen jättäminen hoitoon on ollut paljon helpompaa kuin koskaan osasin kuvitellakaan. Olin ihan varma, että joka kerta purskahdan itkuun lyötyäni oven kiinni, mutta toisin kävi. Tuntuu tosi luonnolliselta, että lapsi itkee perään ja enemmän olisin ihmetellyt, jos Toivo ei olisi lainkaan itkenyt. 

Toivo on ollut niin reipas, kuten vähän arvelimmekin, että mikäs minua sen puolesta huolettaisi. Ihanaa että hän pääsee harjoittelemaan irtautumista meistä vanhemmistaan, leikkimään uusien kavereiden kanssa ja opettelemaan uusia asioita. Vaikka vielä tuntuukin hieman haikealta tämä kaikki, tuntuu se myös superhyvältä. Toivo niin nauttii näistä uusista kuvioistaan!

Minun rakas reipas päiväkotilainen ♥

MITÄ MEILLE SITTEN TAPAHTUU, KUN LEHDET TIPPUVAT PUISTA JA TULEE SYKSY?

Vaikka minä niin kovasti haluaisin elää täysillä tässä hetkessä ja tätä päivää, en vaan voi sille mitään, että päähäni pulpahtelee ajatuksia tulevasta, kuten jo kerroin. Tulevasta syksystä ja siitä, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Ihania, kamalia, jännittäviä ajatuksia. Vaikka se jännittää, se myös kutkuttaa vatsan pohjaani hassunkurisesti ja saa minut kiemurtelemaan malttamattomana. Se tulee olemaan täynnä muutoksia, uusien asioiden opettelua ja totuttelua uuteen aikaan - uuteen elämänvaiheeseen.

Pian minä heitän repun selkääni ja palaan koulun penkille. Tarkalleen ottaen tämä tapahtuu kahden viikon päästä maanantaina. Onhan siitä melkein jo kolme vuotta, kun viimeksi niillä penkeillä pyllyäni haudutin, joten on jo aikakin palata. Lähihoitajaopintoni ovat osaamisalaa vaille valmiit ja näillä näkymin valmistuisin ensi vuoden maaliskuussa. Puoli vuotta ja paperit kädessä, eihän se kuulosta yhtään hassummalta! Työntäyteistä ja rankkaa se tulee olemaan, mutta onhan se kaikki sen arvoista.

Luonollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että samaan aikaan Toivo pääsee aloittamaan kunnioitettavan päiväkotiuransa. Oikeastaan jo viikkoa aikaisemmin. Minun pieni vauvani tuntemattomassa ympäristössä, suuressa lapsilaumassa ilman äitiä tai isiä, vieraiden ihmisten joukossa, ilman ketään tuttua ja turvallista. Voi miten pelottavaa! Minua ei niinkään jännitä Toivon pärjääminen, sillä alku on luultavasti itse kullekin outoa ja itkuista, mutta minua jännittää se paikka. Millainen on tuleva päiväkoti, millaisia ovat hoitajat ja osaavatko he hoitaa Toivoa? Kunnioitetaanko siellä meidän perheen periaatteita? Ymmärretäänkö siellä lastamme ja ymmärretäänkö siellä meitä vanhempia?

Päiväkotipaikka on tosiaan jo varmistunut, mutta muuta emme siitä tiedä. Kaikista eniten minua pelottaa, jos päiväkoti ei tunnukaan hyvältä. Jos tulee heti sellainen olo, että tänne minä en lastani halua jättää. Tai jos hoitajat tuntuvat turvattomilta tai jos tuntuu, ettei me ollakaan tervetulleita sinne. Mitä jos en luota päiväkotiin?

Tuleva opiskelu saa perhoset lentelemään vatsassa melkein yhtä paljon kuin päiväkotiasiatkin. Kuinka outoa on palata takaisin sinne samaan vanhaan kouluun, missä ei olekaan enää mikään samoin, kuin silloin. Kaikenmaailman uudet opetusjärjestelmät sun muut ja koulun nimikin on vaihtunut. Kaikki uudet oppilaat vanhojen tilalla. Osaanko minä enää ollenkaan opiskella? Opinko minä mitään? Olenko unohtanut kaikki vanhat opit ja joudun kertaamaan kaiken? Jaksanko opiskella loppuun? Mitä jos en jaksakaan? Millaiseen ryhmään pääsen? Uskallanko puhua kenellekään? Ja mitäköhän opettajatkin ajattelevat? Entä sitten tulevat harjoittelupaikat, millaisia ne ovat ja missä? Saati sitten tentit ja näytöt? Jännittää niin paljon, että apua!

Selväähän se on, että meidän perheen arki tulee muuttumaan kertaheitolla. Sen lisäksi, että Ville tekee tavanomaiseen tapaan kolmivuorotyötä, minä opiskelen koululla tai suoritan työssäoppimista kahdessa vuorossa sekä Toivo opettelee uutta arkea kodin ja päiväkodin välillä. Mikä muutos! Suurin muutos on varmasti se, ettei meillä perheenä ole enää niin paljon yhteistä aikaa. Kun toinen on siellä, toinen on täällä ja lapsi siellä tai täällä. Vaihdammeko Villen kanssa kuulumisia yhdellä oven avauksella ja tapaammeko vasta illalla sängyssä, jos silloinkaan? Miten totun Toivon poissaoloon? Mitä jos ikävöin häntä liikaa?

Mutta tiedättekö mitä? Ylitsepursuavasta jännityksestä ja pienistä huolista huolimatta mieleni on positiivinen. Uskon siihen, että kaikki menee paremmin kuin hyvin. Jos ei jostain syystä menekään, siihen keksitään varmasti joku ratkaisu. Aina kaikki järjestyy enemmin tai myöhemmin, siihen minä luotan. En halua stressata tai vaivata päätäni murehtimalla, sillä sittenpähän sen vasta näkee. Vaikka edessämme on suurin muutos pitkään aikaan, se ei tarkoita sitä, etteikö siitä voisi selvitä. Eikä se tarkoita sitä, etteikö meillä olisi enää aikaa toisillemme. Aion ottaa uudet arjen haasteet avosylin vastaan, tuli mitä tuli! Suurimmaksi osaksi olen tosi innoissani tulevasta ja salaa jo odotan sitä kaikkea. Kyllä tämä kotona olo tältä osin jo riittäneekin.

Mutta ennen sitä minä nautin sydämeni pohjasta tästä hetkestä, kotona olemisesta, Toivosta ja Villestä, kesästä, auringosta, rennosta elämästä ja arjen yksinkertaisuudesta. Halin ja pusuttelen Toivoa niin, että voin sitten tarpeen tullen häntä ikävöidessäni kaivaa yhden pusuhalin varastosta mieltäni lohduttamaan.

Mutta siis hetkinen, tässähän on enää VIIKKO aikaa päiväkotielämään! Apua!

Kertokaahan millaisia kokemuksia teillä on päiväkodin aloittamisesta?