VAUVA TOIVONEN

Apua mutta sehän on vauva! Meidän vauva Toivonen. Voi miten pieni hän on joskus ollut, ihan pikkuruisen pieni ihminen. Sellainen kovin ihastuttava ja hassu, maailman suloisin tietenkin. Syntymästään asti Toivo on ollut sellainen oikea aurinkopoika, niin iloinen ja hymyntäyteinen, tyytyväinen, mutta vaativa. Maailman parhain Toivo.

Jokaista kuvaa katsellessani herkistelin ja hihittelin hillittömästi. Tuollainenko hän oikeasti oli? Onko siitä oikeasti niin kauan aikaa, etten muista. Miten hän tuhisi, miltä hän tuntui ja miltä hän tuoksui? Miten hän itki ja miten hän nauroi? Olenko kadottanut kaikki ne pienet suuret yksityiskohdat, jotka silloin luulin muistavani ikuisesti?

Ehkä en muista kaikkea, mutta ne tunteet, ne minä muistan. Ne kaikki äärettömän suuret rakkauden tunteet, ilon ja onnellisuuden, koko tunteiden kirjon. Kaiken sen, mitä se pieni vauva minulle antoi, sen mitä häneltä opin, miten hän minua kasvatti ja sen, miten hän kertaheitolla teki elämästäni merkityksellisempää. Sen että saan olla äiti, sillä se jos jokin on sanoinkuvaamattoman hienoa, hienointa maailmassa.

Joskus minua harmittaa, etten tajunnut ottaa ainuttakaan oikeasti hyvää ja taiteellista valokuvaa vauvasta, tuollaisia räpsyjä vaan sieltä sun täältä. Taisin elää uuden elämän ja rakkauden hurmiossa, omassa pienessä onnellisuuden kuplassa, ettei sellainen tullut pieneen mieleenikään. Mutta toisaalta, onko sillä mitään väliä, sillä kaikki ne muistot ovat jääneet sydämeeni ikuisesti.

Kyllä sitä saa joka päivä hämmästellä, mikä mahtava pikkutyyppi me ollaan saatu aikaan. Meidän oma rakkausvauva ♥

Ps. Tänään näin ystäväni kaksiviikkoisen vauvan. Ihka oikean, kauniin ja niin äärettömän suloisen poikavauvan. Apua mikä vauvakuume! Vauva, vauva, vauva!

Seitsemän ensimmäistä kuvaa kuvannut Ville

VIIMEISEN VIIKON AIKANA

Elämä on ollut yksinkertaisesti niin ihanaa. Niin valloittavaa ja äärimmäisen kaunista, merkityksellistä ja opettavaa. Rakastan sitä.

Viime viikolla saimme nauttia hyvästä mielestä ja hyvistä ajatuksista, mutta myös kiukkupäivistä ja turhautumisen tunteista, olimme reippaita ja vähemmän reippaita, heräsimme monesti jo ennen seitsemää ja pari kertaa ulkoilimme ennen kymmentä, kävimme pienen pienellä metsäretkellä, nautimme keväästä, kuuntelimme sen ääniä ja nuuskimme nenää hyväileviä tuoksuja, laiskottelimme ja olimme aikaansaavia, olimme paljon kotona, mutta saimme myös vieraita, pakkasimme hillitysti, katselimme kuinka laatikot alkoivat pikku hiljaa vallata kotiamme ja olemme olleet kiitollisia ja ylpeitä siitä, kuinka vähän omistammekaan, katselimme hullunlailla Braking Badia ja jännitimme juonenkäänteitä, söimme ihan liian monta ruisleipää pestolla, juustolla ja tomaatilla ja menimme liian myöhään nukkumaan sekä ihan muuten vain yhdessä ihmettelimme elämää ja nautimme jokaisesta hetkestä - ainakin melkein jokaisesta.   

Minä puolestani olen ehkä kerran (tai kaksi) rouskutellut sipsejä, jumppailut hiki hatussa ja alkanut tosissani nauttimaan siitä, katsonut hömppäohjelmia ja eläytynyt niihin liikaa, nähnyt ihanaa hyvänmielen unta, jossa elin yhdeksänkymmentäluvulla ja sellaista toista, joka oli herkkä ja koskettava, kuunnellut rytmikästä riimittelyä ja vähän tätä sekä jumittavia, mutta mukaansatempaavia jazz-soundeja, yllättynyt iloisesti, kun Ville osti omasta-aloitteestaan kukkasöpöläisiä kotimme, käyttänyt kahden euron vihreää anorakkitakkia ja pitänyt tukkaani solmussa, fiilistellyt aurinkoa ja harmaita päiviä sekä tanssivia vesipisaroita, joiden tuoksu on yksi parhaimmista ja se on saanut minut hyvien ja nautinnollisten olojen saattelemana hymyilemään sydämeni pohjasta.

Sellaisista vesipisarantäyteisistä tuoksuista minulle on viime päivinä tullut mieleeni lapsuuden kevät ja kesä täynnä iloa, riemua ja vesilätäköitä, lapsuudet leikit tuorealla nurmikolla ja seikkailut takapihan takana sijaitsevassa metsässä, vihreät koivupuut ja pilvettömät taivaat, veljet ja naapurinlapset sekä rakas lapsuudenystäväni ja hänen kanssaan jaetut hetket, parhaimmat sellaiset, joilloin olimme kuin paita ja peppu nauttien toistemme seurasta, käyttäen mielikuvitustamme ja touhuillen kaikkea maan ja taivaan väliltä, keräsimme pullonkorkkeja ja leikimme barbeilla, teimme herkullisia eväsretkiä leikkipuistoihin, metsiin kivien päälle ja lintutorniin sekä kerran perustimme tyttöjengin (muistaakseni sen nimisen), joka keräsi metsistä roskia liimaillen niitä pieneen vihkoseen ja kerran löysimme myös 50 pennisen, josta olimme enemmän kuin riemuissamme. Tai sen ihanan tyttösen kanssa ne kioskireissut, josta 20 pennillä ostimme sitä ja markalla tätä sekä se pikkuveljeni rattailla tehty huvittava reissu kauppaan, josta salaa haimme Manhattan-sipsipussin. Nämä kaikki fiilistelyt voisi kiteyttää tähän ja tähän ja moneen muuhun. Voihan lapsuus, se taisi olla onnellinen.

Onnen- ja rakkaudentäyteistä tulevaa viikkoa kaikille ♥