Leikkipuistoissa oleilu on aika mukavaa. Meidän "takapihana" toimiva Tampereen Sorsapuiston leikkipaikka on ehdottomasti yksi Toivon lemppareista ja sinne voimme kävellä ilman rattaita tuosta noin vain, milloin huvittaa. Koskipuistossa sijaitseva Pikku Kakkosen leikkipuisto on myös hauska parin kokemus kerran jälkeen, vaikkakin arkikäytössä se on ehkä turhan iso ja suosittu.
Useimmiten Toivo juosee härvelistä härveliin, eikä kovinkaan kauaa jaksa keskittyä yhteen laitteeseen. Oikeastaan hiekkalaatikko ja kaikenlaiset ratit taitavat olla ainoita sellaisia, joiden parissa hän viihtyy pidempiä aikoja. Toivo osaa jo hienosti ottaa muut lapset huomioon, vaikka joskus meinaakin viedä lapion toisen kädestä tai heittää hiekat toisten niskaan. Toivo on sellainen menevä, mutta rauhallinen puistoilija, hän on varovainen ja harkitsee tarkkaan, mihin uskaltaa mennä. Hyvä niin!
Ja voi tuota pientä aurinkopoikaa, kuinka hän aina nauttii olostaan. Hän vipeltää menemään, juoksentelee käsiä heiluttaen ja mitä ihmeellisemmissä asennoissa (kuten yhdestä kuvasta näkyy), velmuilee, höpöttelee ja kiljahtelee, ilmeilee minkä jaksaa ja hymyilee taukoamatta tai keskittyy niin, että kieli tippuu pois suusta. Miten eloisa ja riemukas hän onkaan!
Puistosta lähtiessämme saattaa käydä, kuten kahdessa alimmaisessa kuvassa tai sitten hyvällä tuurilla juoksee itse portille sanoen kotiin.
Minusta tuntuu, että saamme puistoissa usein pitkiä katseita
omakseen. En tiedä mistä se johtuu, ehkä Toivosta, ehkä hänen hassusta
olemuksestaan tai eloisista touhuistaan tai sitten ihan vaan meistä
kaikista. Ehkä ollaan jotenkin hassuja, kuka ties. Eikä kyllä mikään ihme, sillä taidan näköjään itse näytää aika hölmöltä kököttäessäni miten sattuu.
Kuvat: Ville
