PIENI MUISTO KEVÄÄSTÄ

Muisto toukokuun alusta. Muisto päivistä, jotka vietimme Toivon kanssa isäni ja hänen vaimonsa luona Pohjanmaalla. En tiedä mikä, mutta jokin niissä päivissä jäi hassusti mieleeni. Ehkä nämä kuvat, ehkä jokin muu. Aika usein palaan selailemaan juuri näitä kuvia ja juuri silloin tunnen itseni hyvin kiitolliseksi. Kiitolliseksi hyvästä isästä ja kiitolliseksi hyvästä isoisästä, paapasta. Paapasta joka on ehdottomasti maailman paras paappa ja onneksi niin, sillä hän on myös ainoa sellainen.

Vaikka pääsemmekin aika harvoin paappalaan, on ne kerrat sitten sitäkin arvokkaampia. Ainutlaatuista yhdessäoloa, vierailuja sukulaisten luo ja hauskaa puuhaa jokaiselle päivälle. Eikä tarvitse kauaa miettiä, mitä sitä sitten tekisikään yhdessä. Kamerat vaan kaulaan ja metsään! Taidan tietää keneltä olen perinyt kiinnostuksen luontoon ja valokuvaukseen. 

Mutta katsokaa nyt heitä. Kuvat kertovat enemmän. Eikä varmaan tarvitse kertoa, kuinka tärkeitä he ovat toisilleen. Ja kuinka tärkeitä he ovat minulle.

Ps. Voi apua, kuinka Toivo näytää paljon paljon pienemmältä kuin nyt!

MAMMALASSA

Viime viikonloppuna kävimme Toivon kanssa mammalassa, äitini luona maalaisseudun rauhassa. Nuuskimme puhdasta ilmaa, kylvimme auringossa ja nautimme ilmalämpöpumpulla varustetusta majapaikasta. Pari päivää kuluivat helteisissä tunnelmissa leppoisasti touhuten.

Olipa kerrassaan mukavaa. Tahmaisia jätskisormia ja grilliherkkuja. Ihana Elonkierto ja lapsuudestani tuttu uimaranta. Possuja ja polskuttelua. Pihalla hassuttelua ja vesileikkien riemua. Metsämansikoiden tuoksua ja napostelua. Paljon paljon aurinkoa ja paljaita varpaita nurmikolla.

Maanantaina mamman mennessä jo töihin, vietimme Toivon kanssa kahden kesken erityisen mukavia hetkiä pihalla seikkaillen. Juoksentelimme sinne tänne ja ihastelimme kukkia ja perhosia. Hassuttelimme pyykkinarulla roikkuvien lakanoiden seassa ja hepulikohtauksen saattelemana nauroimme niin, että mahaa kipristeli. Lekottelimme nurmikolla ja se fiilis, se oli loistava.

Jossain vaiheessa puskasta tupsahti eteemme kissa, joka maukaisi matalalla äänellä iloisen tervehdyksen. Voitte varmaan kuvitella, kuinka kaksi innokasta kissarakasta siihen reagoi? Kiljahtelimme ilosta, pompimme ja hyppelehdimme kuin hullut, kikattelimme ja hymy ulottui ainakin puiden latvoihin. Hän oli kerrassaan ihana ja ansaitsi ainakin sata rapsutusta. Kissasta huomasi heti, miten kiltti ja ihmisystävällinen hän oli ja toivotimmekin hänet avosylin mukaan leikkeihimme. Siinä he sitten tassuttelivat pitkin nurmikkoa, hassu kissa ja Toivo, yhdessä peräkanaa. Kuinka söpöä! Toivolla meinasi itku tulla, kun kissakaveri sitten lopulta päätti häntä heiluen jatkaa matkaansa. Voi miten me olimme onnellisia silloin.