maanantai 4. elokuuta 2014

MITÄ MEILLE SITTEN TAPAHTUU, KUN LEHDET TIPPUVAT PUISTA JA TULEE SYKSY?

Vaikka minä niin kovasti haluaisin elää täysillä tässä hetkessä ja tätä päivää, en vaan voi sille mitään, että päähäni pulpahtelee ajatuksia tulevasta, kuten jo kerroin. Tulevasta syksystä ja siitä, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Ihania, kamalia, jännittäviä ajatuksia. Vaikka se jännittää, se myös kutkuttaa vatsan pohjaani hassunkurisesti ja saa minut kiemurtelemaan malttamattomana. Se tulee olemaan täynnä muutoksia, uusien asioiden opettelua ja totuttelua uuteen aikaan - uuteen elämänvaiheeseen.

Pian minä heitän repun selkääni ja palaan koulun penkille. Tarkalleen ottaen tämä tapahtuu kahden viikon päästä maanantaina. Onhan siitä melkein jo kolme vuotta, kun viimeksi niillä penkeillä pyllyäni haudutin, joten on jo aikakin palata. Lähihoitajaopintoni ovat osaamisalaa vaille valmiit ja näillä näkymin valmistuisin ensi vuoden maaliskuussa. Puoli vuotta ja paperit kädessä, eihän se kuulosta yhtään hassummalta! Työntäyteistä ja rankkaa se tulee olemaan, mutta onhan se kaikki sen arvoista.

Luonollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että samaan aikaan Toivo pääsee aloittamaan kunnioitettavan päiväkotiuransa. Oikeastaan jo viikkoa aikaisemmin. Minun pieni vauvani tuntemattomassa ympäristössä, suuressa lapsilaumassa ilman äitiä tai isiä, vieraiden ihmisten joukossa, ilman ketään tuttua ja turvallista. Voi miten pelottavaa! Minua ei niinkään jännitä Toivon pärjääminen, sillä alku on luultavasti itse kullekin outoa ja itkuista, mutta minua jännittää se paikka. Millainen on tuleva päiväkoti, millaisia ovat hoitajat ja osaavatko he hoitaa Toivoa? Kunnioitetaanko siellä meidän perheen periaatteita? Ymmärretäänkö siellä lastamme ja ymmärretäänkö siellä meitä vanhempia?

Päiväkotipaikka on tosiaan jo varmistunut, mutta muuta emme siitä tiedä. Kaikista eniten minua pelottaa, jos päiväkoti ei tunnukaan hyvältä. Jos tulee heti sellainen olo, että tänne minä en lastani halua jättää. Tai jos hoitajat tuntuvat turvattomilta tai jos tuntuu, ettei me ollakaan tervetulleita sinne. Mitä jos en luota päiväkotiin?

Tuleva opiskelu saa perhoset lentelemään vatsassa melkein yhtä paljon kuin päiväkotiasiatkin. Kuinka outoa on palata takaisin sinne samaan vanhaan kouluun, missä ei olekaan enää mikään samoin, kuin silloin. Kaikenmaailman uudet opetusjärjestelmät sun muut ja koulun nimikin on vaihtunut. Kaikki uudet oppilaat vanhojen tilalla. Osaanko minä enää ollenkaan opiskella? Opinko minä mitään? Olenko unohtanut kaikki vanhat opit ja joudun kertaamaan kaiken? Jaksanko opiskella loppuun? Mitä jos en jaksakaan? Millaiseen ryhmään pääsen? Uskallanko puhua kenellekään? Ja mitäköhän opettajatkin ajattelevat? Entä sitten tulevat harjoittelupaikat, millaisia ne ovat ja missä? Saati sitten tentit ja näytöt? Jännittää niin paljon, että apua!

Selväähän se on, että meidän perheen arki tulee muuttumaan kertaheitolla. Sen lisäksi, että Ville tekee tavanomaiseen tapaan kolmivuorotyötä, minä opiskelen koululla tai suoritan työssäoppimista kahdessa vuorossa sekä Toivo opettelee uutta arkea kodin ja päiväkodin välillä. Mikä muutos! Suurin muutos on varmasti se, ettei meillä perheenä ole enää niin paljon yhteistä aikaa. Kun toinen on siellä, toinen on täällä ja lapsi siellä tai täällä. Vaihdammeko Villen kanssa kuulumisia yhdellä oven avauksella ja tapaammeko vasta illalla sängyssä, jos silloinkaan? Miten totun Toivon poissaoloon? Mitä jos ikävöin häntä liikaa?

Mutta tiedättekö mitä? Ylitsepursuavasta jännityksestä ja pienistä huolista huolimatta mieleni on positiivinen. Uskon siihen, että kaikki menee paremmin kuin hyvin. Jos ei jostain syystä menekään, siihen keksitään varmasti joku ratkaisu. Aina kaikki järjestyy enemmin tai myöhemmin, siihen minä luotan. En halua stressata tai vaivata päätäni murehtimalla, sillä sittenpähän sen vasta näkee. Vaikka edessämme on suurin muutos pitkään aikaan, se ei tarkoita sitä, etteikö siitä voisi selvitä. Eikä se tarkoita sitä, etteikö meillä olisi enää aikaa toisillemme. Aion ottaa uudet arjen haasteet avosylin vastaan, tuli mitä tuli! Suurimmaksi osaksi olen tosi innoissani tulevasta ja salaa jo odotan sitä kaikkea. Kyllä tämä kotona olo tältä osin jo riittäneekin.

Mutta ennen sitä minä nautin sydämeni pohjasta tästä hetkestä, kotona olemisesta, Toivosta ja Villestä, kesästä, auringosta, rennosta elämästä ja arjen yksinkertaisuudesta. Halin ja pusuttelen Toivoa niin, että voin sitten tarpeen tullen häntä ikävöidessäni kaivaa yhden pusuhalin varastosta mieltäni lohduttamaan.

Mutta siis hetkinen, tässähän on enää VIIKKO aikaa päiväkotielämään! Apua!

Kertokaahan millaisia kokemuksia teillä on päiväkodin aloittamisesta?

2 kommenttia :

  1. Anonyymi4/8/14

    Kaikki järjestyy varmasti hyvällä tavalla oikeille raiteilleen, kunhan lähtee rullaamaan! Niinku sanoitkin. :) Tsemppi tulevaan syksyyn! <3 Niin ja ihania loppukesän lomailuja! :) Terv. Alla mina kära krimskrams Emmuli, joka ei jaksa kirjautua omalla tilillä Bloggeriin...:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siihen täytyy luottaa :) Kiitos Emma! Ihania loppukesän hetkiä sinullekin <3

      Poista