perjantai 30. lokakuuta 2015

PIENI MUISTO KEVÄÄSTÄ



Muisto toukokuun alusta. Muisto päivistä, jotka vietimme Toivon kanssa isäni ja hänen vaimonsa luona Pohjanmaalla. En tiedä mikä, mutta jokin niissä päivissä jäi hassusti mieleeni. Ehkä nämä kuvat, ehkä jokin muu. Aika usein palaan selailemaan juuri näitä kuvia ja juuri silloin tunnen itseni hyvin kiitolliseksi. Kiitolliseksi hyvästä isästä ja kiitolliseksi hyvästä isoisästä, paapasta. Paapasta joka on ehdottomasti maailman paras paappa ja onneksi niin, sillä hän on myös ainoa sellainen.

Vaikka pääsemmekin aika harvoin paappalaan, on ne kerrat sitten sitäkin arvokkaampia. Ainutlaatuista yhdessäoloa, vierailuja sukulaisten luo ja hauskaa puuhaa jokaiselle päivälle. Eikä tarvitse kauaa miettiä, mitä sitä sitten tekisikään yhdessä. Kamerat vaan kaulaan ja metsään! Taidan tietää keneltä olen perinyt kiinnostuksen luontoon ja valokuvaukseen. 

Mutta katsokaa nyt heitä. Kuvat kertovat enemmän. Eikä varmaan tarvitse kertoa, kuinka tärkeitä he ovat toisilleen. Ja kuinka tärkeitä he ovat minulle.

Ps. Voi apua, kuinka Toivo näytää paljon paljon pienemmältä kuin nyt!

torstai 22. lokakuuta 2015

MONIMUTKAISUUTTA


Taas minä päädyn tänne ja päätän, että nyt on sen aika. Sitten minut valtaa sellainen hassu ja hulvaton olo, alan kiemurtelemaan levottomasti ja ajatukset karkailevat. Keskittymiskykyni rimpuilee ja pää lyö tyhjää. Ihan totaalisen tyhjää. Arvatkaa vaan, kuinka vaikeaa on tulla tänne ja alkaa kirjoittamaan näin pitkän ajan jälkeen? Ihan liian vaikeaa, mutta nyt on sen aika.

Uskomatonta miten nämä kuukaudet vyöryvät eteenpäin ja uskomatonta miten ihminen voi olla näin hidas ja saamaton. Minulla on vähän hölmö olo. Tiedättekö kuinka typeriltä kaikki nämä sanat ja lauseet oikein näyttää? Kyllä, tosi typeriltä. Mutta tiedättekö mitä? Ainahan ne ovat minusta vähän typeriltä näyttäneet, joten hitot mistään sanoista. Ihana olla täällä taas!

Syksy on ollut kummallinen. Sellainen vähän outo, haikea ja epätietoinen. Se on tuonut minulle aivan uudenlaisia haasteita, jonka myötä olen ajautunut kysymysten äärelle. Monimutkaisten kysymysten äärelle, joihin ei tunnu löytyvän vastauksia kovin helpolla. Sen seurauksena olen jähmettynyt paikoilleen ja hämmästelemään tätä epämukavaa tilannetta.

Nyt olen siinä pisteessä, että en tiedä mitä, milloin, minne ja miksi. Mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan vai tapahtuuko mitään. Olen hämmentynyt, pysähdyksissä, vailla päämäärää ja ajatukset harhailee. Olen ehkä vähän hukassa ja täytyy myöntää, että ajoittain jopa hieman epätoivoinen. Epätoivoinen työasioiden suhteen, jotka tuntuvat olemattomilta ja liian monimutkaisilta. Tuntuu raskaalta vain olla, enkä oikein tiedä mitä voisin tehtä enemmän.

Haluaisin niin kovasti jo hyödyntää ammattiani ja auttaa muita. Lapsen päivähoito ja miehen kolmivuorotyö ei nyt vaan ihan hirvittävästi avaa minulle uusia mahdollisuuksia - päinvastoin. Niiden kombo sulkee monia. Nyt on kuitenkin vain pyrittävä kärsivällisyyteen ja odottaa ratkaisevia tekijöitä, sillä olen erittäin valmiina tilaisuuden tullen.

Monimutkaisuudesta huolimatta elämä tuntuu hyvältä. Minun on tosi vaikea vaipua mihinkään epätoivon pohjamutiin, sillä kaikkialla on vaan niin paljon kaunista ja hyvää. Minulla ei oikeastaan ole mitään valitettavaa, enkä missään tapauksessa aio ottaa enempää stressiä asioista, joihin en itse kykene vaikuttamaan. Kaikki tämä tässä ja nyt on niin suurta onnea, onnellisuutta, iloa ja naurua, ettei sitä ihan helpolla voita mikään. 

Mitä teille kuuluu? Vai onko siellä enää kukaan?

Ps. Minulla on nyt suuri pyrkimys saada tämä pieni rakas blogierakkoni heräämään, saada uudenlaisia inspiraatioita ja karistaa saamattomuuspaholainen omille teilleen. Kertokaa tai kysykää, jos jotain tulee mieleen. Ihan mitä vain!