sunnuntai 24. elokuuta 2014

VIIKON FIILIKSET


Ihanaa, uutta ja inspiroivaa, raskasta ja jännittävää. Kaikkea semmoista ja vähän enemmän. Ensimmäinen viikko, siitä selvittiin.

Sen enempää hehkuttamatta voisin sanoa, että viikko on mennyt hyvin. Olemme suoriutuneet uuden arjen tuomista haasteista, selviytyneet aikaisista aamuista ja aikatauluista sekä olemme muistaneet syödä hyvin ja nukkua ilman univelkaa. Olemme päivittäin juoksukävelleet paikasta A paikkaan B, josta paikkaan C ja takaisin, eikä ole kertaakaan edes ärsyttänyt. Näin omasta mielestäni ansaitsisimme arvosanan kiitettävä siihen nähden, että tämä on ollut kaikkea muuta mihin olemme tottuneet.

Ensimmäinen kouluviikkoni oli mielenkiintoinen. Ensimmäisenä päivänä meni ihan ok, vaikka opettajan höpötyksien perusteella ehdinkin luoda itselleni hirvittävät suorituspaineet ja stressinpoikaset. Usko omaan osaamiseen horjui ja olin ihan varma, etten koskaan pääse määrätyistä tavoitteista läpi, etten koskaan opi mitään, enkä koskaan valmistu. Ai miten niin olen äkkipikainen! Koko illan pidin itsestäni surkeita valituspuheita Villelle (♥) ja olo oli lähes toivoton.

Toisena päivänä heräsin astetta itsevarmempana ja tulin toisiin aatoksiin. Sain hillittyä sisälläni villiintynyttä huonommuuden tunnetta ja postiiviset ajatukset valtasivat mielen. Keskittymiskykyni oli plus sata ja motivaatio nousi huippuunsa. Usko itseeni asettui todelliselle tasolle ja stressi pienentyi puoleen. Kyllä minä pystyn siihen, vakuuttelin itselleni. Niin pystynkin! Tuli semmoinen tunne, että nyt minä kyllä nautin täysillä tästä kaikesta.

Mutta arvatkaapa mitä? Koulun aloituksessa on se ikävä puoli, että tunnen itseni välillä yksinäiseksi. Sillä lailla oudolla tavalla yksinäiseksi, että tuntuu haikealta olla yksin, kun on tottunut olemaan päivät pitkät Toivon kanssa. Okei, onhan siellä luokkakavereita ja muita, mutta se ei ole sama asia. Koulussa ollessani olen kovasti ikävöinyt Toivoa ja hänen läsnäoloaan, kuvitellut hänen iloisia hassutuksiaan ja maailman kauneimpia hymyjä. Toivottavasti totun tähän ikävään pian.

Aivan mahtavaa on taas se, että Toivo viihtyy päiväkodissaan uskomattoman hyvin. Aina kuulemme kehuja siitä, kuinka hyvin on päivä mennyt, kuinka reipas ja iloinen poika hän on taas ollut. Siitä jos jostakin tämä äiti on onnellinen ja ylpeä. Kaiken lisäksi tämä meidän touhulainen on oppinut päiväkodissa syömään vähän paremmin, siihen entiseen en syö ollenkaan -tilanteeseen verrattuna ja se on enemmän kuin helpottavaa.

Oikeastaan kaikki on alkanut niin hyvin, että hymyilen, hymyilen vaan ♥

sunnuntai 17. elokuuta 2014

KOHTI OPISKELIJAELÄMÄÄ



Nämä hassut otokset kuvaavat hyvin tämän hetkisiä tunteitani.

Tiedättekö sen tunteen, kun olette olleet kolme vuotta putkeen kotona ja sitten teidän pitääkin yhtäkkiä olla olematta kotona? Hyppiä suin päin uusiin tilanteisiin ja haasteisiin, olla vuorovaikutuksessa tuntemattomien ihmisten kanssa, olla reipas ja sosiaalinen. Viedä lapsi päiväkotiin, mennä kouluun, hakea lapsi päiväkodista, käydä kaupassa, tehdä ruokaa ja tehdä läksyt. Sen tunteen minä tiedän.

No en oikeasti tiedä siitä vielä yhtään mitään, mutta voin kuvitella sen mahdollisimman kivaksi. 

Minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä huominen koulupäivä tuo tullessaan. Ensimmäinen koulupäivä. Arvatkaa jännittääkö? Ehkä vähän. Fiilis on sama kuin silloin aikoinaan ensimmäiselle luokalle mennessäni, pinkit lappuhaalarit jalassa ja sateenkaaren värisen perhosparven kreisibailaus vatsan pohjalla. Tulee mitä tulee, hyvin se menee. Pian olen jo lähempänä tulevaisuudessa koittavaa hoitsu-uraani.

Minulla on sellainen villi veikkaus, että joudun olemaan mahdollisuuksien mukaan ahkera opiskelija, joten luonnollisesti blogille jää ehkä tavanomaista vähemmän aikaa. Älkää surko, sillä ajattelin päivitellä blogin facebooksivuilla ja instagramissa sitten sitäkin enemmän, joten siellä näemme.  Olette ihania.

Sata vuotta vanha risainen laukkuni (joka hajoaa hetkenä minä hyvänsä) on pakattuna eteisessä odottamassa aamua ja kahvikin on ladattu valmiiksi. Jännityksestä turmeltuneet aivoni käyvät pian rauhaisaan lepoon (toivottavasti) ja painajaismaisien kauhukoulu-unien sijaan ajattelin nähdä unta kesäisten metsien viimeisistä tuoksuista, menninkäisistä ja kukkasista, laulavista linnunpoikasista ja muusta. Aamulla havahdun todellisuuteen kello kuusi.

Ehkä aamu on täynnä energiaa, aurinkotuulta ja hymyhuulia, kastepisaroita ja syksyn tuoksuja. 

Voimaa ja rakkautta alkavaan viikkoon ♥

torstai 14. elokuuta 2014

MITÄS MEIDÄN PÄIVÄKOTILAINEN?

"Päiväkotiin, päiväkotiin, mennään päiväkotiin!" Toivo huudahti yhtenä päivänä kotoa lähtiessämme. 

Nyt on neljä päivää arkiharjoittelua takana. Tai oikeastaan kolme, sillä eilen vietimme koko perheen vapaapäivän vähän niin kuin vahingossa. Niin ja harjoittelua sen vuoksi, että itse siis menen kouluun vasta tulevana maanantaina, jolloin oikea arki alkaa sitten ihan oikeasti. Ihan hyvä, että tämä harjoittelujakso sattui tulemaan tähän väliin niin saa Toivokin pehmeän laskun päiväkotielämään.

Siitä puheen ollen, Toivon elo päiväkodissa on alkanut vallan mainiosti. Kaksi ensimmäistä päivää kestivät pari kolme tuntia per päivä ja se osoittautui sopivan pehmeäksi aloitukseksi. Ensimmäisenä aamuna hän jäi kovasti itkeskelemään, mutta toisena oli itkenyt vain hetken. Molempina päivinä itku ja harmitus oli loppunut nopeasti. Aika hyvin näin ensikertalaiselta.

Eilen vietimme sitten tosiaan vapaapäivää. Ihan vaan siksi, että Villellä sattui olemaan vapaapäivä töistä ja Toivolla neuvola, jonka olimme (kas kummaa) unohtaneet ja tietenkin unohtaneet ilmoittaa siitä myös päiväkotiin. Päätimme sitten olla koko päivä yhdessä "viimeistä" kertaa, käydä 2-vuotistarkastuksessa ihanassa uudessa neuvolassa, shoppailla minulle koulutarvikkeita, hakea kiinalaista ruokaa ja vetää illalla aikuisten kesken kunnon mässyt iltapalaksi. Sanoisinko että oli aika ihana päivä.  

Tänään, kolmantena päiväkotiaamuna, Ville vei Toivon hoitoon ja tavanomaiseen tapaan poika esitteli reippauttaan. Ei yhtään itkua, vaikka hoitajan syliin jäädessään hän olikin näyttänyt hieman surkealta. Kuusi tuntinen päivä oli mennyt loistavasti, ei yhtään itkua koko päivänä (!!) tai muutakaan ikävöintiä, oli syönyt aamupalansa (mutta ei muuta) ja nukkunut tunnin verran. Päiväunien jälkeen haimme Toivon ja voi miten ylpeitä olimmekaan kuullessamme tämän kaiken. Ihan superylpeitä!

Päiväkodissa ollessaan Toivo on kuulemma leikkinyt enimmäkseen itsekseen, ollut sylissä, välillä toistellut äitiä ja isiä, syönyt tavanomaiseen tapaan huonosti ja heitellyt hiekkaa muiden päälle, riemuinnut aina päästessään ulos ja ollut muutenkin eloisa oma itsensä. Sanoivat että Toivo on erityisen reipas kaksivuotias.

Itse päiväkoti on ihana. Täynnä mukavan oloista henkilökuntaa ja iloisia pikkutyyppejä. Toivon ryhmä on sisarusryhmä, jossa on 2-5-vuotiaita lapsia. Alussa ryhmän koko ja ikähaarukka tuntui minusta ihan mahdottomalta, liian suurelta ja Toivo niin pieneltä, mutta nyt se on alkanut tuntumaan juuri sopivalta. Ryhmän hoitajat ovat aivan mahtavia, ihanan luonteisia ja heidän ammattitaitoonsa luottaminen on ollut helppoa. Täydellistä!

Entäs sitten minä, olenko ollut yhtä reipas kuin Toivo? Täytyy myöntää, että kyllä olen. Alku on tietenkin aina outoa, varsinkin nyt, kun olen itse ollut vielä kotona, mutta mitään hermoromahduksia en ole saanut ja pahemmilta stressaamisiltakin olen välttynyt. Itkuisen lapsen jättäminen hoitoon on ollut paljon helpompaa kuin koskaan osasin kuvitellakaan. Olin ihan varma, että joka kerta purskahdan itkuun lyötyäni oven kiinni, mutta toisin kävi. Tuntuu tosi luonnolliselta, että lapsi itkee perään ja enemmän olisin ihmetellyt, jos Toivo ei olisi lainkaan itkenyt. 

Toivo on ollut niin reipas, kuten vähän arvelimmekin, että mikäs minua sen puolesta huolettaisi. Ihanaa että hän pääsee harjoittelemaan irtautumista meistä vanhemmistaan, leikkimään uusien kavereiden kanssa ja opettelemaan uusia asioita. Vaikka vielä tuntuukin hieman haikealta tämä kaikki, tuntuu se myös superhyvältä. Toivo niin nauttii näistä uusista kuvioistaan!

Minun rakas reipas päiväkotilainen ♥

tiistai 12. elokuuta 2014

OLIPA KERRAN IHANA PÄIVÄ



Sellainen kaunis aurinkopäivä. Pakkasimme eväät kassiin ja lähdimme koko perheen voimin tallustelemaan kohti tuntematonta määränpäätä. Minä sain etuoikeuden kulkea hetken matkaa leppäkerttu seuranani, joka kipitteli iloisesti käsivarttani pitkin ja kutitteli hassusti. Oli mahtava fiilis. Aurinko paistoi ja kesä oli täydellinen.

Saavuimme valloittavan kauniiseen arboretumiin. Voi miksi emme ole käyneet siellä aikaisemmin! Treffasimme suloisia pieniä ihmisiä ja vähän isompiakin, söimme herkullisia eväitä ja lepuuttelimme peppujamme viltillä. Yksi ihana neitonen oli leiponut suussasulavaa piirakkaa ja yksi toi mukanaan kahvia ja kaksi mukia, joista me kaikki saimme vuorotellen hörppiä kofeiinivajarit kuosiin.

Lapset olivat tietenkin ihania. Pikkutyypit telmivät minkä ehtivät ja vaihtelivat kuolaisia eväitä keskenään. Eloisia pikkuvarpaita nurmikolla, leikkiä ja juoksentelua, hymyjä, naurua ja riemua, käsikädessäkävelyä ja karkumatkojen suunnittelua. Aikamoisia söpöläisiä ovat kaikki.

Ihana tunnelma, ystävät ja superkesä. Sen pituinen se.

Kuvat: Ville