HEI HEI KAUNIS TIISTAI

Tänään ajattelin olla tekemättä mitään. Siis mitään sellaista kodinhoidollista toimintaa. Ja siltä se jo tuntuukin. Lelut ovat aivan sekaisin pitkin lattioita, kaikki käännetty ylösalaisin, pyykit roikkuvat narulla ja kahvimukin rinkulat koristavat pöytää. Ihanaa olla välillä tällainen sotkuäiti.

Söin paistettuja perunoita - nimittäin aamupalaksi. Ihania rasvaisia paistettuja perunoita. Vähän läskeilin, mutta annettakoon se minulle anteeksi. Suosittelen kokeilemaan, vaikka kyllä jotakin lisäkettä ne kaipailee ehdottomasti. Vastapaikoksi taidan syödä päivällä tomaattikeittoa.

Ja olen ehkä maailman onnellisin, kun vihdoin minua ei enää väsytä oudosti. Muruni haki minulle vähän uudenlaista allergialääkettä ja kyllä toimii. Energialataus käy ylikierroksilla!

Olen oikeastaan koko aamun väkertänyt tukkaani. Ajankohta oli aika bueno, sillä eilen (vihdoin) jaksoin pestä sen ja nyt pääni on raikkaan puhdas, mutta edelleen harakanpesä. Ja huh tämä on jotenkin nyt erityisen paksuna. Kun vain kaivaa ja kaivaa, pötkylöitä vain tulee ja tulee ja tulee. Jotenkin loputtomasti ehkä. Olin myös varma, ettei poikanen antaisi minun puuhailla kauaa, mutta onnekseni hän yllätti minut. Siinä me yhdessä kökötettiin peilin edessä tehden näitä tyttöjen juttuja. 

Ja erityisen mukavan päivän tästä tekee sen, että murulla alkaa parin päivän vapaat. Aamuvuoroista vapaalle jääminen onkin harvinaista herkkua, joten täytyy ottaa tämäkin päivä jonkinlaisissa vapaamielisissä fiiliksissä. 

Tälle viikolle on vielä odotettavissa muutama ihana huipentuma, kahden keskeistä yöjuoksua ja ihania vieraita. Ja vieläpä minun iskäni juuri soitti - hän tulee pian tekemään pikavisiitin! Ja kuulemani mukaan on vielä luvassa helteitäkin! Miellyttävää minusta.

Tiistairakkautta kaikille ihanille sinne! Pusi ♥

PS. Kuvissa näkyykin meidän ihana värimaailma sekä minun likainen ja sotkuinen pääni.     

YHDESSÄ MURUN SILMIN

Edelleen samaiselta illalta vielä muutama kuva, mutta murun silmin. Hassuja tarroja, kolaa sekä minä ja takkuni mainostaen käyttämäämme merkkiä. Tunnelma aika bueno!

Tampereella törmäilee jatkuvasti mitä hienoimpiin tarrakuviin. On erilaisia, hassuja, outoja, rumia, hienoja, satunnaisia tai samoja. Aina tarrojen ei tarvitse olla edes hienoja, tärkeintä on sanoma ja ihmisille luotu tunnelma. Tämä katutaide, kuten tietenkin myös muukin, uppoaa minuun syvästi. Ihania valopilkkuja katukuvassa! Arvostan. Villekin on tällaisia alkanut väsäilemään innokkaasti ja oikein hyvältä näyttävät nekin.

Mitä mieltä olette katutaiteesta? Tarroista? Graffiteista? Mistä tahansa!

Kuvat: Ville Rantanen

TAKKUTUKKAPALLO

Hehe. Takkutukkapallo. Pim pom! Hirveää vääntöä ja väkerrystä oli tuota tehdessä. Nyt pääni tuntuu kaksinkertaiselta. Huh huh. Miten ihmiset jaksavat väsäillä tukkaansa?

Peace & love ♥    

PEIKKOPÄÄ

Ne ovat niin likaisen oloiset ja epäsiistit. Niissä saattaa kuhista täitä ja kaikenlaisia mönkijäisiä. Ne ovat kauheat, on ne sitten kenen päässä tahansa. Rumat ja ällöttävät. Hyi sinua likainen hippi.

Ihmisillä on monia mielipiteitä. Myös toisten asioista, jopa ulkonäöllisistä sellaisista. Voitteko kuvitella? Jos minä olen likainen ja ällöttävä, olkoon se sitten niin. Olenpahan ainakin oma itseni ja toivon muidenkin olevan.

Minulla on takkutukka. Päästäni siis kasvaa epämääräisiä pötkylöitä ja ne päässä olen pyörinyt jo muutaman vuoden. Olisikohan niiden syntymästä jo nelisen vuotta. Tarkasti en jaksa muistella, mutta sen verran aikaa on kuitenkin, etten enää ilman niitä olisi oma itseni.

Ajatus takkuisesta tukasta syntyi jo paljon aikaisemmin. Olin pohtinut asiaa paljon, mutta enhän minä mitään saanut aikaiseksi. Lopullisen päätöksen tein sekunneissa. Itse en harkinnutkaan niitä tekeväni, saati sitten kampaaja, joten hommasin pari ystävällistä tuttavaa kotiini pehkoani pörröttelemään. Suora tukkani oli pitkä ja valmiiksi jo huonossa kunnossa, joten takuttaminen oli helppo aloittaa. Itse tekohetki oli hassunkurinen. Päänahkaa kiristeli, kammat vääntyilivät ja kärsivällisyyttä tarvittiin. Kuuden ja puolen tunnin jälkeen kaikki olikin valmista.

Päästäni sojottivat pörröisiä hiuspötköjä sinne ja tänne. Peilistä katsottuna näytin vähintäänkin Tohtori Sykeröltä. Oloni oli huvittunut ja iloinen. Siinäpä ne nyt sitten olivat, muistan ajatelleeni. Rakastuin niihin ensisilmäyksellä.

Ajan kuluessa takut ovat saaneet oman muotonsa. Eipä ne enää sojottele minne sattuu vaan roikkuvat menossa mukana, kuin mikä tahansa tukka. Tukkani on kasvanut nopeasti, nopeammin mitä koskaan osasin odottaakaan. Jotkut ovat pidempiä ja jotkut lyhyempiä, jotkut paksumpia ja monet aika ohuitakin. Kaikki ovat oikeastaan erilaisia, omia uniikkikappaleitaan jokainen.

Ja edelleenhän ne tässä roikkuvat ja ne ovat tämmöisiä kuin ovat. Ajan jäljen näkee ja myös kantajansa laiskuuden. En siis ole tukalleni mitään hetkeen tehnyt. Silloin tällöin ja harvoin saatan takuttaa tyviä, mutta muuten pidän pehkoani aika luomuna. Onhan irtohiuksia siellä ja täällä, mutta mitäpä se mitään haittaa. Ei minua ainakaan. Näistä minä pidän näin ja siihen olen tyytyväinen.

Tukan hoitaminen on helppoa. Oikeastaan niin helppoa, kuin itse sen haluaa olevan. Pesemiset hoidan aina, kun jaksan tai ehdin. Tai muistan. Itse pesuoperaatio vie eniten aikaa, ainakin minulla, eikä se muutenkaan ole helpointa hommaa. Shampoon levittäminen päänahkaan vie aikaa, mutta vielä kauemmin menee sen huuhtelussa. Lopuksi pää painaa sata kiloa ja hartiat ovat mukavan jumissa. Ikävintä pesemisessä on kuitenkin ehkä se, että tukan kuivuminen kestää kauan.

Minä rakastan minun tukkaani. Se on ihanan takkuinen, pörröinen, pehmeä ja hauska. Aika pitkäkin se jo on ja minusta ihan kivan näköinen. Se on myös helppohoitoinen ja kätevä. Se on minulle tehty ja minun näköiseni. Itselleni en muuta tukkaa enää osaisi kuvitellakaan, enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Minun oma peikkopää.

Millainen tukka sinun päähäsi on tehty?