KERTOMUS SYNNYTYKSESTÄ

Seuraavaksi luvassa laittoman pitkä pätkä sekavaa tekstiä. Älä missään nimessä lue, ellei kiinnostuksesi yllä maksimaalisiin ulottuvuuksiin.

Päivä ennen pojan syntymää

Aikaa oli kulunut reilusti yli lasketun ajan. Olin suuren suuri ja turvonnut, kyllästynyt ja väsynyt odottamaan. Äitiyspolilla meidän oli annettu ymmärtää, että käynnistys tapahtuisi torstaina 21. kesäkuuta 2012. Tunsin vihdoin jännityksen väreitä kehossani. Koitti torstai ja pettymys oli valtava. Meidät käännytettiin sisätutkimuksen jälkeen takaisin kotiin siinä uskossa, että synnytys käynnistyisi vielä alle vuorokaudessa. Olin sanoin kuvaamattoman pettynyt ja kiukkuinen. Odottaminen huomiseen kuulosti sillä hetkellä mahdottomalta. Oloni oli elämäni surkein. Ikinä ei ole tunteet olleet niin pinnassa ja itkua sain pidätellä toden teolla. Tunsin ja melkeinpä tiesin, ettei synnytys käynnistyisi itsellään.

Kävelymatka sairaalalta kotiin oli täynnä vihaa ja suustani lensi pirullisia sammakoita. Voi Ville parkaa, luuli varmasti minun sekoavan. Olin kuin hormoonihirviö. Kotona sitten luovutin vihdoin, päätin lopettaa surkuttelun ja nauttia viimeisestä päivästä Villen kanssa. Se olikin yllättävän helppoa, koska päädyimme pelaamaan Minecraftiä koko päivän ajaksi. Loppujen lopuksi se oli mielettömän hieno päivä ja painui mieleeni ikuisesti.

Aloitus

Aamu tuli yllättävän nopeasti. Ei sitten mitään merkkejä synnytyksen käynnistymisestä, aivan kuten olin arvellutkin. Mieleni oli huoleton, en jaksanut enää ajatella. Viikkoja oli silloin 42+1. Syötiin aamupalaa ja juotiin kahvia tavanomaiseen tapaamme. Höpöttelin kissoille ja pusuttelin heitä. Sitten oli aika lähteä kävelemään sairaalaa kohti.

Kello 08.30 saavuimme Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Ilmoittauduimme paikalla olleille kätilöille, joista yksi lähti saattaamaan meitä synnytysosastolle. Mieli oli rauhallinen, mutta odottava. Hetken istuttiin osaston käytävällä, jossa oli kummallisen hiljaista. Käytävälle oli tuotu jotakin juhannuskukkia, joista leijaili kummallinen ja pistävä haju. Hetken kuluttua luoksemme tuli nainen, joka esittäytyi nimellä Leena. Hän oli meidän ensimmäinen kätilömme. Hän vei meidän saliin numero yksi.

Salissa pukeuduin siniseen sairaalamekkoon ja seksikkäisiin verkkopikkuhousuihin. Leena ohjasi minut sängylle makaamaan ja sitten aloitettiin vauvan liikkeiden seuranta. Katselin ympärilleni. Huoneessa oli rauhallinen tunnelma, paljon valkoista ja vihreää. Tunnelma Villen kanssa oli huvittavan hilpeä ja epätodellinen.

Käyrää otettiin jonkin aikaa, molemmilta kyljiltä. Vauva oli rauhallinen. Leena kertoi meille käynnistyksen aloittamisesta, vähän sen etenemisestä ja mahdollisista vaiheista. Käyrällä ollessani höpöteltiin Villen kanssa ja katseltiin salin ikkunassa olevaa isoa valkoista läikkää, linnunkakkaa.

Oksitosiinia suoneen

Minulle annettiin peräruiske. Paljon niitä itse antaneena sain vihdoinkin tietää miltä se tuntui. Ei paljon miltään. Kätilö sanoi, että hetken aikaa olisi hyvä jaksaa pidätellä. No ei kyllä mennyt hetkeäkään ja oli pakko kiiruhtaa vessaan. Hauska kokemus tuokin.

Kun vatsa oli toiminut, minut laitettiin tippaan noin kello 10.00. Suoneeni alkoi valumaan hiljalleen oksitosiinia. Taas minut laitettiin käyrälle vauvan liikkeitä ja supistuksia seuraamaan.

Välitunnelmaa

Synnytysosastolla oli erikoisen hiljaista. Ei kuulunut puhetta, eikä muitakaan ääniä. Huoneessa vain joku hurisi hiljalleen.

Kello 10.20 supistukset olivat lisääntyneet, mutta lainkaan kivuliaita ne eivät olleet. Viriteltiin huoneen radio päälle ja laitettiin bassoradio soimaan. Ihmeteltiin Särren poissaoloa. Pari minuuttia myöhemmin bassolla soi M.A. Numminen! Oltiin aika iloisia. Sitten aloin käymään jo nälkäiseksi.

40 minuutin päästä supistukset olivat voimistuneet ja hieman tuntuivat kivuliailta. Salissa oli tylsää ja lueskeltiin typeriä roskalehtiä. Ei sitten muistettu ottaa mitään omaa tekemistä mukaan, eli vissiin hyvin oltiin valmistauduttu. Yhtäkkiä Villelle iski kauhea närästys.

Käynnistyksen eteneminen

Olimme olleet sairaalassa vajaa 3 tuntia. Tähän asti tunnelma oli ollut hilpeän hauska ja positiivisin mielin odoteltiin tulevia tapahtumia. Tarkalleen kello 11.12 Leena lisäsi oksitosiinin annosta ja päästi minut vessaan. Minusta roikkui miljoona johtoa plus tippaletku. Niissä tunsin itseni lähinna sairaaksi, vaikka oloni oli päinvastainen. Sängystä oli kuitenkin johdoista riippumatta kiva nousta ja vessan jälkeen sain hieman jaloitellakin. Tässä vaiheessa Villen närästys iski sietämättömiin ja hän haki alakerrasta Rennie-tabletin.

Kello 11.35 minulle laitettiin tippumaan antibiootti jonkinlaisen c-tyyppisen bakteerin takia. Villekin pääsi tositoimiin, kun häneltä otettiin verinäyte unituksimuksia varten. Sillä välin minä söin Igmanin perinteisen hedelmäjugurtin. Olotilani oli hyvä.

Kello 12.00 menin taas käyrälle. Join vadelmapillimehua ja edelleen lueskelin lehtiä. Villeäkin alkoi nälkä vaivaamaan ja hän söin eväsleivän. Ville kiikkui keinutuolissa vastapäätä minua. Seuraavaksi odottelimme lääkärin käyntiä.

Kello 12.20 oksitosiinia lisäiltiin taas. Oloni oli epämukava, koska käyrässä olessani jouduin olemaan kiinni sängyssä. Paikkani olivat puuduksissa. Tämän lisäksi käyränpiirtolaite piti ajoittain kamalaa meteliä. Se oli hetkellisesti melko rasittavaa.

Kello 13.00 Pelattiin Villen kanssa erä ristinollaa ja käyrälaite huuteli taas. Ville voitti. Leena tuli katsomaan meitä ja sain mennä vaihteeksi keinutuoliin istumaan. Vihdoinkin! Sitten oksitosiiniannosta nostettiin taas. Oli todella tylsää ja minua vähän turhauttikin. Käynnistely ei tuntunut etenevän lainkaan.

Kello 13.30 supistukset alkoivat olemaan selkeästi voimakkaampia, mutta silloinkin niitä tuli harvakseltaan. Ville haki taas uusia lehtiä käytävältä ja alkoi hänkin olemaan pitkästynyt. Minä olin väsynyt, tylsistynyt ja todella nälkäinen. Bassoradiosta tuli jotakin todella huonoa hevimusaa, eikä se todellakaan auttanut asiaa. Siellä oli silloin joku ihmeen heviohjelma käynnissä! Miksi?!

Kello 13.47 supistukset tuntuivat jo kivasti ja Leena näytti meille peukkua. Jälleen nostettiin oksitosiiniannosta. Tunnelma oli silti edelleen turhautunut.

Kello 14.25 koin jo häiritsevää kipua ja pyysin lämpöpakkauksia helpottamaan oloani. Supistukset tuntuivat napakkana kipuna alavatsassa ja supistusten ohessa tuntui jatkuvaa menkkamaista jomotusta.

Kello 14.40 saimme uuden iltavuoroon tulleen kätilön, nimeltään Elina. Supistukset alkoivat olemaan jo melko kovia. Istuin keinutuolissa edelleen ja vastaanotin supistuksia pienin väliajoin. Minua hikoilutti, koska lämpöpussit kuumottivat alavatsaani ja selkää. Oloni oli hieman tuskainen.

Kello 15.11 Päivystävä lääkäri saapui. Olin 2 cm auki ja lääkäri puhkaisi sikiökalvot. Jouduin jäämmään taas sänkyyn ja odottelu jatkui. Olin pettynyt.

Kello 15.20 Elina tuli laittamaan toisen satsin antibioottia tippumaan ja lähti hakemaan minulle lisää jugurttia. Minun oli vieläkin jatkettava sängyssä makoilua, jotta vauva pääsisi kunnolla asettumaan synnytyskanavaan. Olin hyvin nälkäinen, kiukutti ja tuntui pahalta.

Kello 15.32 lapsivedet alkoivat valahdella. Minun hermoni kiristyivät entisestään ja kivut vain kovenivat. Tähän mennessä olimme viettäneet sairaalassa 7 tuntia.

Kello 15.44 Elina auttoi minut vessaan ja sen jälkeen pääsin takaisin keinutuoliin. Onneksi, koska voi että se makaaminen oli inhottavaa!

Kello 16.21 Elina tuli lisäämään jälleen oksitosiinin annosta. Ville kävi alakerrassa ilmoittamassa meidän vanhemmille tilanteen. Pienikin hetki ilman Villeä tuntui kammottavalta siinä tilanteessa, koska supistukset olivat jo huomattavan kivuliaita. Ajantaju alkoi häiriintyä.

Kello 17.02 pyysin kipuihin lievitystä ja ajattelin kokeilla Elinan ehdottamaa ilokaasua. Se auttoikin paljon paremmin kuin lämpöpussit. Alussa kaasun hengittämisen ajoitus oikeaan hetkeen oli vaikeaa, mutta nopeasti tajusin taktiikan. Supistuksen tullessa alkusekuntit olivat tuskaa, mutta sitten aina helpotti loppua kohden. Ilokaasu ei vienyt kipua pois, vaan auttoi kestämään sen alusta loppuun. Hengittäminen oli se jutun ydin. Tässä vaiheessa olin kuulemma hihitellyt hieman. Ja kyllähän se nyt päähän meni, jollain tapaa.

Kello 17.20 minut käskettiin kyljelleen makaamaan vauvan liikkeiden tarkkailuun liittyvistä syistä. Asento tuntui ahdistavalta ja minä tunsin itseni pahoinvoivaksi.

Kello 17.38 lääkäri tarkisti kohdunsuun tilanteen. Ei muutosta edelliseen, edelleen oli 2 cm auki. Olin niin turhautunut ja tuskainen. Tuli ahdistava tunne, ettei tämä lopu koskaan. Ajantaju oli lopullisesti häiriintynyt. Olin jo todella uupunut, lähinnä turhautumisen tunteesta.

Kello 18.06 lääkäri halusi laittaa anturin, jolla tarkaillaan vauvan reagointia supistuksiin. Lääkäri kertoo kohdunsuun olevan nyt hieman enemmän auki. Kävin vessassa ja minusta valui epämääräistä lapsivesiveri sotkua. Olo oli todella hehkeä. Pääsin onnekseni takaisin keinutuoliin.

Kello 18.20 vauvan päähän laitettu anturi oli irronnut. Olin kai vahingossa vetäissyt sen irti keinutuolissa heiluessani. Jouduin takaisin sänkyyn, jotta anturi saatiin laitettua uudelleen. Elina kertoi samalla, että synnytys lasketaan alkaneeksi kello 11.00, eli oli tähän mennessä kestänyt 7 tuntia ja 20 minuuttia. Kaikki tuntui sekavalta.

Kello 18.32 minulta otettiin verinäyte ja lisättiin oksitosiinia. Hommaan oli saatava lisää vauhtia.

Kello 18.50 minä oksensin roskapönttöön ja päässäni sumeni ajoittain. Supistuskivut alkoivat olemaan sietämättömän kovia, olin aivan totaalisen uupunut ja itkuinen. Koko lantion seutu tuntui kuumottavalta. Supistuksia tuli koko ajan ja niiden väli oli lähes olematon. En saanut missään välissä hengähdystaukoa. Keskusteltiin Elinan kanssa ja päädyttiin epiduraalipuudutukseen.

Kohdunsuu oli 4 cm auki ja anestesialääkäri tuli sen kummempia odotteluja paikalle. Valmistelut aloitettiin heti. Omat muistikuvat tilanteesta ovat sumuiset, sillä olin todella kipeä. Muistan vain katsoneeni Villeä ja Elinaa vuorotellen sekä samalla hengitin lähes koko ajan ilokaasua. Puudutuksen laittaminen ei tuntunut miltään. Tunsin vain yleisesti, että koko kroppani olisi tulessa. Ei ollut mikään hieno tunne se.

Kello 19.15 puudutus oli laitettu. Käännyi selälleen ja näin edessäni maailman sympaattisimman oloisen anestesialääkärin, joka hymyili minulle. Hän sitten kertoi minulle puudutuksesta, sen vaikutuksesta ja haittavaikutuksista. Hän hymyili minulle koko ajan ja oli aivan ihana. Minä vain kuuntelin silmiä räpäyttämättä, hymyilin takaisin ja vedin ilokaasua. Hymyni oli varmaan naurettavan iso.

Kello 19.30 epiduraalipuudutus oli alkanut vaikuttamaan, kipuni olivat lievittyneet huomattavasti ja oloni oli miellyttävä. Tunsin itseni niin tyynen rauhalliseksi. En ajatellut mitään, makasin vain hiljaa paikollani ja nautin olostani. Olo oli hieman sekava, mutta onnellinen.

Kello 19.39 vauvan sykkeet laskivat supistusten aikana, jonka vuoksi Elina lähti kysymään asiasta lääkäriltä.

Kello 20.25 päivystävä lääkäri päätti ottaa vauvan päästä verinäytteitä. Tämä operaatio osoittautui yllättävän hankalaksi. Olin kyljelläni, jouduin pitämään jalat ylhäällä ja haarat auki jonkin aikaa. Alapään tavarani vilkkuivat yläilmoissa. Se asento oli jokseenkin epämiellyttävä. Sitten kopeloitiin ja kopeloitiin. Kaksi ensimmäistä näytettä epäonnistuivat ja sekä kätilö että lääkäri olivat jotenkin hermostuneita. Oloni alkoi olemaan huolestunut. Onnistunut näyte lopulta kertoi, että kaikki oli ihan hyvin.

Oksitosiinin tiputus kuitenkin lopetettiin toistaiseksi, koska se ilmeisesti oli syynä vauvan sykkeiden laskuun. Vauvan syke laitettiin tarkailuun. Meille kerrottiin, että jos syketaso pysyy normaalina niin alatiesynnytystä voidaan jatkaa. Päivystävä lääkäri pyöri salissa lähes koko ajan ja se sai oloni jotenkin epäileväiseksi. Ihmettelin mielessäni, eikö hänellä ole ollenkaan muita potilaita.

Pysähtynyt tilanne

Olimme viettäneet sairaalassa 12 tuntia. Synnytys oli kestänyt 9 tuntia ja 30 minuuttia. Kohdunsuu oli edelleen vain 4 cm auki.

Kello 20.58 Ville kävi lähettämässä vanhemmille tekstiviestit. Olin taas hetken aikaa yksin ja oloni oli edelleen huolestunut. Kaipasin kovasti kissoja. Tilanne seisoi paikallaan ja tunnelma oli epätoivoinen.

Kello 21.35 kivut palasivat takaisin yhtä kovina kuin aikaisemminkin ja kohdunsuun tilanne tarkastettiin, olin yhä 4 cm auki. Sain lisää epiduraalipuudutetta.

Kello 22.00 lääkäri tarkisti kohdunsuun uudelleen, eikä mitään edistystä. Supistukset eivät olleet riittäviä, eikä oksitosiinia enää voitu lisätä. Tilanne oli täysin pysähtynyt. Lääkäri päätyi keisarinleikkauksen kannalle. Jähmetyin paikalleni ja katsoin Villeä. Ensimmäinen ajatus leikkauksesta oli pettymys ja pelko. Hetkeä myöhemmin oloni oli niin huojentunut, että hymyilytti.

Yövuoroon tullut Riikka-kätilö valmisteli minut leikkaukseen. Hän selosti leikkauksen kulun ja vastaili kysymyksiimme. Riikka oli tomera, ystävällinen ja kannustava. Hän tsemppasi meidät hienosti laikkausvalmiuteen. Leikkaus tultaisiin tekemään noin kello 22.30.

Leikkaussalissa

Minut kuljetettiin leikkaussaliin ja Ville jäi johonkin matkan varrelle pukemaan suojavaatteita. Ensimmäinen salissa näkemäni ihminen tervehti ystävällisesti ja kertoi nimensä. Muut ihmiset vain pörräsivät ympärilläni nopein liikkein pukiessaan samalla suojia päällensä. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän minuun mitään huomiota. Oloni oli huvittava.

Minut nostettiin leikkauspöydälle, eteeni vedettiin vihreä sermi ja naamalleni laitettiin happinaamari. Ihmettelin naamaria ja ajattelin kyllä itsekin pystyväni hengittämään. Onneksi ajattelin vain pienessä mielessäni. Pääni ympärillä pyöri ainakin kolme tyyppiä ja ne sinkoili minne sattuu. Teki mieli sanoa, että ottakaapa vähän rauhallisemmin.

Ville tuli viereeni istumaan hienoissa violetin värisissä suojavaatteissaan. Emme kai paljoa puhuneet mistään, ihmettelimme vain. Emme kummatkaan oikein tajunneet tilannetta.

Minä sain suuren annoksen epiduraalipuudutetta, jonka avulla koko alakroppani muuttui tunnottomaksi. Nyt tiesin, miltä tuntuu olla alaraajahalvaantunut. Puudutuksesta tuli ikävä sivuoire, nimittäin vapina. Käteni vapisivat aivan tajuttomasti. Ne vain vapisivat ja vapisivat. Pyysin saada helpotusta vapinaan, koska en kertakaikkiaan pystynyt pitämään käsiäni paikoillaan. Joku miessairaanhoitaja naureskeli vapinalle ja pyysi anestesialääkäriä pitelemään käsiäni, jotta saisi tehtyä tarvittavia valmisteluja. Ja voi että minua hävetti. Sain jossain vaiheessa onneksi jotain ainetta, mikä helpotti vapinaa hetken aikaa.

Leikkaus eteni kuulemma hyvin ja pieniä välitietoja aina välillä huudeltiin sermin takaa. Sitten vain odoteltiin hetki. Höpöteltiin Villen kanssa toisillemme jotakin sekavaa.

Hetken päästä meille kerrottiin, että ei mene enää kauaa ja kohta jo kuuluisi se kuuluisa merkkiääni. Oli hiljaista. Sitten se kauan odotettu ääni kuului. Se parkaisu! Meni muutama sekunti ja meidän eteemme tuotiin karjuva verinen möhkäle. Ensimmäinen ajatus tyhjässä päässäni: Tuommoinenko se on! Semmoinen se oli, meidän mielestä niin oudon näköinen. Sitten se möhkäle viettin pesulle ja Ville kipitteli perässä.

Jäin yksin makaamaan leikkauspöydälle ja minua alettiin parsimaan kasaan. Sitten vain aloin itkemään. Koko homma jotenkin purkautui siinä. Itkin vaan ja itkin. Ja hymyilin. Muutamia onnitteluja kuulin korviini, muuten kukaan ei huomioinut minua. Se miessairaanhoitaja kysyi vain, onko kaikki hyvin. No olihan minulla. Lopuksi se ihana anestesialääkäri tuli minulle jotakin puhumaan ja minä vain hymyilin. Hänkin hymyili edelleen. Paras ja empaattisin lääkäri ikinä!

Ville tuli hetken päästä viereeni istumaan. Ei tullut yksin vaan mukanaan se pikkuinen möhkäle, tällä kertaa puhdas sellainen. Ja se möhkäle oli kaunis! Tuijotin niitä sitten vain ihailevasti, vuorotellen vauvaa ja Villeä. Olin onnellinen, vaikken tajunnutkaan vielä mitään.

Meininki synnytyksen jälkeen

Meidät kolme vietiin tarkailuhuoneeseen. En ajatellut oikeastaan mitään. Olo oli niin helpottunut ja onnellinen, vihdoin kaikki oli ohi. Ville sai huoneeseen yöpalaa, voileipiä ja teetä. Minä makasin sängyssä liikkumattomana, kylmissäni ja vapinan valloissa jälleen. Hetkeä myöhemmin annettiin vauva minulle viereen. Pääsin heti tosi toimiin, harjoittelemaan imetystä. Vauva oli alusta alkaen imemisen mestari. Itse olin niin väsynyt, että jaksoin hädin tuskin puhua ja silmäni painautuivat aina välillä väkisinkin kiinni.

Ehkä tuntia myöhemmin meidät vietiin osastolle yhden hengen huoneeseen, mikä oli aivan mahtavaa. Sinne me jäätiin vauvan kanssa nukkumaan ja Ville lähti käppäilemään kotiin päin. Päivä oli raskas, mutta todella opettavainen. Vielä en ehtinyt edes olemaan lainkaan pettynyt synnytyksen kulkuun, koska lahja siitä kaikesta oli tietenkin ihanin mitä voi koskaan saada. Ja se rakkaus, se on sanoinkuvaamaton.

Rakas Toivomme syntyi juhannusaattona 22. kesäkuuta 2012 kello 22.55. Painoa tuolla rakkaudella oli 3660 grammaa ja pituutta 50 senttiä ♥

Kuvat: Ville