 |
| Kuvat parin kuukauden takaisia. |
Ja miksi äiti ei jaksa syöttää?
Seuraavaksi on luvassa sekavaakin sekavampaa tekstiä tämän hetkisen mielialan mukaan. Pahoittelut tekstin määrästä.
Meillä asuu lapsi, joka vihaan ruokaa. Kyllä. Siihen tulokseen olen päätynyt. Tämä tilanne tuli vastaan tänäänkin, pahemmin kuin koskaan, pienen hermoromahduksen saattelemana. Tunteet ovat tällä hetkellä suuret, kiukkuiset, surullisen sekavat ja ahdistavat, siksi päätin kirjoittaa asiasta nyt.
Ymmärtäisin jos kyseessä olisi jokin vaihe. Kuitenkaan sitä en usko, sillä noin kahdeksan kuukauden ikäisenä, noin neljä kuukautta sitten, tämä kai alkoi, ehkä ennemminkin. Minusta se kuulostaa aika pitkältä ajalta ollakseen jokin vaihe.
Asiaan. Meillä on syömiset siis ihan päin tiedätte kyllä mitä. Toivo ei avaa suutaan ja jos avaa, hän ei niele ja jos nielee, hän pelleilee. Suorastaan sekoilee välillä. Tai sitten noita kaikkia yhtä aikaa. Lisämausteena käytökseen ripaus virnuilua, itkua, huutoa, lusikan huitomista, vetelehtimistä ja kiukkukaaria. Tuloksena totaalinen sotku, kiukkuinen lapsi ja se hermoromahduksen saanut äiti. Tämä tapahtuu ennen kaikkea lämpimän ruuan kanssa, mutta nykyään myös puuronkin. Hedelmäsoseet menevät alas helposti, jos vain sattuu nälkä olemaan.
Kesän aikana olemme antaneet ruokailutilanteessa Toivolle oman lusikan ja lautaselle pienen määrän ruokaa syömisharjoituksia varten. Hetken hän pyörittelee lusikkaa ruuassa, saattaa nyppiä ruokaa sormillaan samalla sotkien sitä pöytään, mutta kertaakaan ruoka ei mene oman käden kautta suuhun. Yleensä tämän keskittyneen touhuilun aikana saa syötettyä muutamia lusikallisia ilman sen kummempia ongelmia. Kuitenkin hetken leikittyään ruualla, Toivo kyllästyy, alkaa kääntelemään lautasta miten sattuu, ruoka lentää pitkin seiniä ja lopuksi lusikka heitetään lattialle. Sitten hän ei enää syö. Tai häntä ei huvita syödä.
Lähes joka kerta sen minimaalisen ruokamäärän saa kuitenkin syötettyä, puoliväkisin jos ei muuten. En tiedä kuinka oikealta se kuulostaa, mutta tarpeeksi kun jaksaa yrittää, kyllä se suu aukeaa joten kuten ja sen lusikallisen saa annettua. Ja kun se ruoka on suuhun asti päässyt, alkaa loukkaantunut ulina. Ja huomio, emme siis lappaa ruokaa suuhun väkisin.
Suurin syy tähän haluttomuuteen saattaa olla Toivon levottomuus, kärsimättömyys ja se, ettei syöminen yksinkertaisesti näytä kiinnostavan poikaa. Tai sitten hänellä ei yksinkertaisesti ole koskaa nälkä. Hän pitää syömistä jollain tapaa hauskana leikkinä. Hän ei kertakaikkiaan viihdy ruuan parissa, vaan enemmänkin tuntuu ahdistuvan siitä.
Sormiruokailukaan ei ole sujunut oikeastaan koskaan. Ruisleipä, kurkku ja omena ovat ainoat asiat, mitä Toivo edes vähän nakertelee. Banaania litistetään aina pöytää vasten ja kasviksiin ei edes kosketa. Tai kosketaan sen verran, että ne saa heitettyä lattialle. Tai kissan päälle.
Tässä tilanteessa minua ahdistaa eniten juurikin se Toivon suhtautuminen ruokaan ja itse syömiseen. Hän selkeästi pelleilee asian kanssa, kunnes vanhempi hermostuu ja poikakin hermostuu. Toivo ilmeilee, kääntää päätään pois sanoen "ei" ja hymyillen virnistelee syöttäjälleen. Joka ikinen kerta. Joka ikinen päivä.
Olen niin totaallisen kyllästynyt tähän touhuun. Joka aamu jännitän päivän tulevia ruokailuhetkiä, suorastaan pelkään niitä. Ajatuskin lähestyvästä lounaasta saa karvani pystyyn, palan kurkkuun ja ahdistuneen mielen jo etukäteen. Joskus jopa tarkoituksella viivytän tulevaa ruokailuhetkeä. Pahimmissa tilanteissa saatan antaa lämpimän ruuan tilalla purkin hedelmäsosetta, ihan vain siksi, koska en jaksa. Tätä onneksi tapahtuu hyvin harvoin.
Olemme käyneet ravitsemusterapeutilla kiinteiden ruokien aloituksesta lähtien. Lähinnä siitä syystä, että saamme varmasti kaiken tarpeellisen tiedon lapsen kasvisruokavaliosta. Jo silloin kahdeksannen kuukauden kohdalla terapeutti lohduttaen sanoi, että kyllä se lapsi alkaa ajan kanssa syömään, kunhan vain jatkamme kärsivällisesti syöttämistä ja annamme jokaisella aterialla sormiruokaa. Samaa sanoi vähän ennen ykkösiä. Kysynpähän vain, kuinka paljon aikaa siihen vaaditaan?
Mistä tämä kaikki oikein johtuu? Onko pokani viallinen? Onko hänellä asenneongelma? Jokin sairaus? Onko vika minussa? Olenko minä tehnyt jotakin väärin? Mitä tässä tilanteessä pitäisi tehdä? Tiedän että on enemmän kuin yleistä, että lapset saattavat syödä huonosti, mutta tämä on minusta jo hyvin hyvin epänormaalia. Onko teillä muilla ollut samankaltaisia tilanteita?
Olen uupunut.
