tiistai 13. elokuuta 2013

MIKSI LAPSENI EI HALUA SYÖDÄ?

Kuvat parin kuukauden takaisia.


Ja miksi äiti ei jaksa syöttää?

Seuraavaksi on luvassa sekavaakin sekavampaa tekstiä tämän hetkisen mielialan mukaan. Pahoittelut tekstin määrästä.

Meillä asuu lapsi, joka vihaan ruokaa. Kyllä. Siihen tulokseen olen päätynyt. Tämä tilanne tuli vastaan tänäänkin, pahemmin kuin koskaan, pienen hermoromahduksen saattelemana. Tunteet ovat tällä hetkellä suuret, kiukkuiset, surullisen sekavat ja ahdistavat, siksi päätin kirjoittaa asiasta nyt.

Ymmärtäisin jos kyseessä olisi jokin vaihe. Kuitenkaan sitä en usko, sillä noin kahdeksan kuukauden ikäisenä, noin neljä kuukautta sitten, tämä kai alkoi, ehkä ennemminkin. Minusta se kuulostaa aika pitkältä ajalta ollakseen jokin vaihe.

Asiaan. Meillä on syömiset siis ihan päin tiedätte kyllä mitä. Toivo ei avaa suutaan ja jos avaa, hän ei niele ja jos nielee, hän pelleilee. Suorastaan sekoilee välillä. Tai sitten noita kaikkia yhtä aikaa. Lisämausteena käytökseen ripaus virnuilua, itkua, huutoa, lusikan huitomista, vetelehtimistä ja kiukkukaaria. Tuloksena totaalinen sotku, kiukkuinen lapsi ja se hermoromahduksen saanut äiti. Tämä tapahtuu ennen kaikkea lämpimän ruuan kanssa, mutta nykyään myös puuronkin. Hedelmäsoseet menevät alas helposti, jos vain sattuu nälkä olemaan.

Kesän aikana olemme antaneet ruokailutilanteessa Toivolle oman lusikan ja lautaselle pienen määrän ruokaa syömisharjoituksia varten. Hetken hän pyörittelee lusikkaa ruuassa, saattaa nyppiä ruokaa sormillaan samalla sotkien sitä pöytään, mutta kertaakaan ruoka ei mene oman käden kautta suuhun. Yleensä tämän keskittyneen touhuilun aikana saa syötettyä muutamia lusikallisia ilman sen kummempia ongelmia. Kuitenkin hetken leikittyään ruualla, Toivo kyllästyy, alkaa kääntelemään lautasta miten sattuu, ruoka lentää pitkin seiniä ja lopuksi lusikka heitetään lattialle. Sitten hän ei enää syö. Tai häntä ei huvita syödä.

Lähes joka kerta sen minimaalisen ruokamäärän saa kuitenkin syötettyä, puoliväkisin jos ei muuten. En tiedä kuinka oikealta se kuulostaa, mutta tarpeeksi kun jaksaa yrittää, kyllä se suu aukeaa joten kuten ja sen lusikallisen saa annettua. Ja kun se ruoka on suuhun asti päässyt, alkaa loukkaantunut ulina. Ja huomio, emme siis lappaa ruokaa suuhun väkisin.

Suurin syy tähän haluttomuuteen saattaa olla Toivon levottomuus, kärsimättömyys ja se, ettei syöminen yksinkertaisesti näytä kiinnostavan poikaa. Tai sitten hänellä ei yksinkertaisesti ole koskaa nälkä. Hän pitää syömistä jollain tapaa hauskana leikkinä. Hän ei kertakaikkiaan viihdy ruuan parissa, vaan enemmänkin tuntuu ahdistuvan siitä.

Sormiruokailukaan ei ole sujunut oikeastaan koskaan. Ruisleipä, kurkku ja omena ovat ainoat asiat, mitä Toivo edes vähän nakertelee. Banaania litistetään aina pöytää vasten ja kasviksiin ei edes kosketa. Tai kosketaan sen verran, että ne saa heitettyä lattialle. Tai kissan päälle.

Tässä tilanteessa minua ahdistaa eniten juurikin se Toivon suhtautuminen ruokaan ja itse syömiseen. Hän selkeästi pelleilee asian kanssa, kunnes vanhempi hermostuu ja poikakin hermostuu. Toivo ilmeilee, kääntää päätään pois sanoen "ei" ja hymyillen virnistelee syöttäjälleen. Joka ikinen kerta. Joka ikinen päivä. 

Olen niin totaallisen kyllästynyt tähän touhuun. Joka aamu jännitän päivän tulevia ruokailuhetkiä, suorastaan pelkään niitä. Ajatuskin lähestyvästä lounaasta saa karvani pystyyn, palan kurkkuun ja ahdistuneen mielen jo etukäteen. Joskus jopa tarkoituksella viivytän tulevaa ruokailuhetkeä. Pahimmissa tilanteissa saatan antaa lämpimän ruuan tilalla purkin hedelmäsosetta, ihan vain siksi, koska en jaksa. Tätä onneksi tapahtuu hyvin harvoin.

Olemme käyneet ravitsemusterapeutilla kiinteiden ruokien aloituksesta lähtien. Lähinnä siitä syystä, että saamme varmasti kaiken tarpeellisen tiedon lapsen kasvisruokavaliosta. Jo silloin kahdeksannen kuukauden kohdalla terapeutti lohduttaen sanoi, että kyllä se lapsi alkaa ajan kanssa syömään, kunhan vain jatkamme kärsivällisesti syöttämistä ja annamme jokaisella aterialla sormiruokaa. Samaa sanoi vähän ennen ykkösiä. Kysynpähän vain, kuinka paljon aikaa siihen vaaditaan?

Mistä tämä kaikki oikein johtuu? Onko pokani viallinen? Onko hänellä asenneongelma? Jokin sairaus? Onko vika minussa? Olenko minä tehnyt jotakin väärin? Mitä tässä tilanteessä pitäisi tehdä? Tiedän että on enemmän kuin yleistä, että lapset saattavat syödä huonosti, mutta tämä on minusta jo hyvin hyvin epänormaalia. Onko teillä muilla ollut samankaltaisia tilanteita? 

Olen uupunut.

8 kommenttia :

  1. Anonyymi13/8/13

    Mä muistan tuon ajan niin selvästi vaikka siitä on jo viitisen vuotta...Meille sanoi silloin neuvolantäti että kyllä lapsi syö silloin kun sillä on nälkä. Ootteko yrittänyt odottaa että Toivolla olisi oikeasti nälkä? Jos päivänkin on syömättä, luulis että illalla maistuu ruoka. Jos Toivo pitää makeasta (hedelmästä) niin ujuta jokaiseen hedelmälusikalliseen pikkuisen "oikeaa ruokaa" mukaan. Meidän tyttä on nyt 6-vuotias ja syö edelleen tosi huonosti. Nyt hän on kuitenkin jo sen ikäinen että häneen tehoaa kiristys :-) Jaksamista sinne ja usko pois kyllä se ruoan kanssa temppuilu loppuu jossain vaiheessa,usein päiväkodissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista <3 Kiristystaktiikan käyttöä minäkin odotan ;) Mutta totta, ei me olla varmaan ikinä kunnolla odotettu, että pojan tulee ihan oikeasti kova nälkä. Olen ajatellut, että mielummin kestän sen ruokataistelun, kun katselen koko päivän kitinää :-( Nyt teimme jyrkän päätöksen, että jos vähänkin menee pelleilyksi, eikä muutaman kerran jälkeen ala syömään, lopetetaan koko ruokailu vähin äänin ja seuraavalla ruokailulla uusi yritys. Tänään on mennyt huomattavasti vähemmän ruokaa yhteensä ja kamala kiukku siitä seurasi, pitää vain jaksaa :--)

      Kiitos sulle omista kokemuksistasi! Ihania syksyisiä päiviä koko perheelle ja lämpöisiä ajatuksia <3

      Poista
  2. Näitä samoja me pohditaan Danielin kanssa. Itse syöminen ei kiinnosta, paitsi jos kyseessä on jotain herkkua kuten vaikka jälkiruokarahka. Sormin suuhun menee talk-murot, joskus maissinaksut, silloin tällöin parsakaalia, ruisleipää ja raejuustoa. Puurot annetaan syöttää yleensä ihan hyvin, mutta ne lämpimät ruuat.. On olemassa vissiin kolme erilaista ruokaa mitkä voidaan syödä ja kaikki muut on vaan eiei. Meillä on päiiä, kun ei olla syöty mitään muuta, kuin aamu- ja iltapalapuurot. Normaalissa lounas- ja päivällisruokailutilanteessa on hyvä jos edes kaksi lusikallista saa ennen kuin alkaa temppuilu ja kiukuttelu.

    Kyllä sitä välillä tulee revittyä omia hiuksia aika tavlala, kun ei tiedä mitä sitä pitäisi tehdä. :/

    Nyt oon taas alkanut tekemään osittain ruuan itse, jos syy vaikka olisikin siinä ja oon syyllistänyt itseäni nyt hirveesti, että oon ylipäätään sortunut joskus antamaan kaupan ruokia, kun oon ollut laiska :(

    On se vaikeaa ja uuvuttavaa. Onneksi meillä kutienkin on joskus oäiviä, että kaikki ruokailut sujuu ihan ongelmitta. Harvemmin, mutta kuitenkin joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Katja <3 Voi teilläkin mennään melko samaan tyyliin. Minusta alkaa tuntumaan, että eniten syömisen kanssa temppuilevat ovat jollain tapaa herkempiä ja ehkä vaativampiakin. Voi olla toisinkin!

      Vaikka kuinka pöhköltä kuulostaakin, mutta ihana kuulla että on vastaavanlaisissa tilanteissa muita, jotka repivät hiuksiaan, kun tilanteet käyvät toivottomiksi :-( Vertaistuesta saa niin paljon voimaa!

      Ei niistä purkkiruuista kannata itseään soimata, varmasti jokainen äiti niitä on antanut enemmän tai vähemmän. Itsekin olen tarjoillut paljonkin! Nykypäivän purkkiruuat, ainakin useammat, ovat hyvälaatuisia ja ravitsevia, minusta ei ole mitään värää antaa niitä :--)

      Tsemppiä teille ruokailupuuhiin <3 Toivottavasti helpottaa pian! Hyvää syksyä koko perheelle :--)

      Poista
  3. Meillä on molemmat lapset nostettu pois syöttötuolista ja viety pois keittiöstä, jos alkavat pelleillä tai riehua ruokailutilanteessa, vaikka eivät sitten olisi syöneet yhtään. Seuraavaksi sapuskaa on tarjolla vasta seuraavan ruokailun yhteydessä. Kamalaltahan se tuntuu ensialkuun, mutta meillä esikoinen Toivon ikäisenä ja pienempänä harrasti juuri samanlaista temppuilua, ja tämä isomummujen vinkkaama oli ainoa tapa, joka toimi. Ei poika vieläkään kovin hyvin syö, mutta toisaalta pöytäkäyttäytyminen on parempaa. Tytön kanssa onkin sitten otettu yksivuotissynttäreiden jälkeen heti käyttöön tämä taktiikka, ja hyvin on sujunut.

    Musta tuntuu, että Toivo on vähän niin kuin oppinut tuohon "leikkiin" kuukausien mittaan. En todellakaan tahdo syyllistää tai muuta, koska tiedän itse, miten uuvuksissa ja stressaantunut varmasti olet, vaan yritän kai sanoa, että poikasi ei ole viallinen, mutta pieni asenneongelma hänellä taitaa olla.

    Tsemppiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensiksi, suuri kiitos piristävästä kommentista <3 Olet ihan oikeassa ja juurikin tuo taktiikka otettiin käyttöön poikkeuksetta! Jos ei syö ja pelleilee, tarjoan vielä pari kertaa ja lopetan siihen, en kiitä enkä tee lopetuksesta numeroa. Nälässä tänään ollaan oltu, mutta ehkä tämä tästä pikku hiljaa alkaa toimimaan :--)

      Ja oikeassa olet varmasti tuossa toisessakin asiassa. Toivo on taatusti oppinut, että saa pelleillä ja tyhmät vanhemmat vain tekevät kaikkensa että vaan söisi. Ollaan ehkä vahingossa annettu sen pelleillä, eikä hän enää ymmärrä ottaa tosissaan niitä syömishetkiä, jos ikinä on osannutkaan. Siihen tuli ja tulee muutos :--)

      Ja kyllä, asenneongelma varmasti ja osittain meidän vanhempien aiheuttama, mutta ehkä Toivosta vielä tulee kiltisti syövä ;) Me ainakin tsempataan!

      Kiitos ihanista sanoista ja vinkeistä <3 Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja kaunista syksyn alkua!

      Poista
  4. Ruokailuhan on juuri ensimmäinen keino, millä lapsi voi kontrolloida asioiden kulkua. Uskoisin poikasi olevan välkky kaveri ja on löytänyt keinon kontrolloida asioiden kulkua. Rouva Lemon sanoi juuri sen mitä olisin myös itse ehdottanut. Meidän neitikin kokeilee aina välillä kikkailla, lopetan syöttämisen siihen ja loppuajan hän istuu seuranamme kun ruokailemme. En lähde touhuihin mukaan, vaikka välillä meneekin hermot ihan totaalisesti. Sitten vasta show alkaakin =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hippo olet niin oikeassa! Tämä tekstisi kuulosti niin järkevältä, että ihan alkaa omat kikkailuni poikani kanssa hävettää :--D No ei kai sentään. Mutta sulla on hyvä näkemys asiaan ja toivon, että olisin itsekin ottanut ajat sitten tuon asenteen haltuun! No, tästä on hyvä jatkaa :--)

      Joo, se kunnon show alkaakin yleensä vasta sitten kun itse hermostuu, näkee oikein lapsen ilmeestä, että ahaa, nyt se lähti tähän mukaan, minä voitin -tyylillä :--D

      Kiitos kommentista <3 Ihanaa syksyn alkua koko perheelle!

      Poista