ÄITI MINÄ RAKASTAN METSÄÄ

Voi kulta pieni, niin minäkin. 

Vielä enemmän minä rakastan tuota poikaa. Meidän omaa peikkopoikaa, josta on kasvanut niin hieno ja valloittava pieni ihminen. Aivan pian jo kolmevuotias. Välillä vain havahdun tähän hetkeen, tuijotan pieniin säteileviin silmiin, enkä voi mitenkään ymmärtää näkemääni todeksi. En voi ymmärtää, että tuo päästä varpaisiin vilpitöntä kauneutta oleva tyyppi on meistä tullut. Tuo maailman suloisin räkättävä nauru, ainutlaatuinen herkkyys, hymy, aurinkomieli ja elämänilo on ihan käsittämätöntä. Hän on puhtainta rakkautta.

Toivon kanssa parasta tällä hetkellä on yhdessä tekeminen. Kaikenmailman menemisistä ja tulemisista on tullut helpompaa (ainakin useimmiten), vaivattomampaa ja mikä parasta, kaikkien osapuolien mielestä hauskempaa. Eniten olen onnellinen siitä, että vihdoin olen saanut tuosta pikkutyypistä itselleni seuralaisen metsään. Vielä vuosi sitten metsäretket sisälsivät ihanaa kamalaa huutoa ja raivoa, kärsimättömyyttä, pelottavia oksia ja liian vaivalloista maastoa meidän taaperolle. Nyt asia on kääntynyt päälaelleen.

Äiti minä rakastan metsää. On ihanaa leikkiä metsässä ja haistella oksia. Voiko puitakin halata? Minä halaun ainakin halata ja silittää. En osaa kiivetä puuhun, olen vielä liian pieni. Minä menen puun alle, mutta ei siellä ole mörrimöykkyjä. Miksi linnut laulaa puissa? Miksi linnut lentää? Miksi me ei voida lentää? Minä en halua lähteä kotiin, metsä on meidän koti.

Siellä me sitten yhdessä halaillaan puita ja toisiamme, nuuskitaan metsää ja kevään tuoreita varpuja. Kuunnellaan linnunlaulua ja ihmetellään, miksi me emme osaa lentää linnun lailla. Juostaan hihitellen kosteiden sammalten päällä, hassutellaan ja leikitään murisevia karhuja tai seikkaillaan muuten vain. Istutaan pehmoisen mättään päällä ja syödään eväitä, keskustellaan kolmevuotiaan tasolla syvällisesti ja kerrotaan toisillemme, kuinka hyvä mieli juuri sillä hetkellä on. Lopuksi rauhoitutaan kuuntelemaan hiljaisuutta. Täydellistä.

Takaisin kotiin poika ei meinaa lähteä millään ja viimeisetkin energian rippeet on ravisteltava metsään. Tuloksena väsynyt, mutta sitäkin onnellisempi lapsi. Takaisin kaupungin hälinään päästessämme kuulen pienen heleän äänen rattaista. Äiti mennäänkö me jo takaisin metsään? Minä en kuule mitään, koska täällä on liian kovia ääniä. 

SYKSYMETSÄ

Kaksi lempiasiaani. Syksy ja metsä. Yhdessä ne tekevät toinen toisistaan satumaisen, tunnelmallisen ja herkän. Metsä valloittaa viimeisillä voimillaan, valmistautuu kylmään ja pimeään aikaan, talven taikuuteen. Luonto rauhoittuu ja käy lepoon.

Rakastan sitä kaikkea. Raikkaita tuoksuja, puhtautta, valojen ja varjojen leikittelyä. Värejä ja harmaita sumupilviä. Kosteita mättäitä, koloja ja onkaloita. Tanssivia vesipisaroita. Pehmeitä sammaleita, varpuja, puita ja maan peittelemiä neulasia ja lehtikerroksia. Sinnikkäitä kukkia. Sieniä ja viimeisiä marjoja. Metsän eläimiä ja otuksia, peikkoja ja menninkäisiä. Vaimeita ääniä ja hiljaisuutta. Sitä kaikkea ainutlaatuista.

Yhtenä päivänä lähdin seikkailemaan metsään. Oli syksyn ensimmäinen viileä aamu, semmoinen juuri sopiva ja mukavan kirpeä. Kävelin sinne ja tänne, edestakaisin ja ympäri. Nautiskelin. Fiilistelin. Tuuli puhalteli hellästi puiden välistä ja nuuskin puhdasta, huurteista ilmaa. Tuntui niin hyvältä hengittää. Tunsin kuinka pehmeä maa painui allani ja askel tuntui kevyeltä. Puiden varjossa pyörähdin ehkä tanssin jos toisenkin ja hymyilin niin, että poskia nipisteli. Miten hyvältä se kaikki tuntuikaan. Se rauha, se luonnollisuus.

Vilkkaan arjen keskellä on ehkä terapeuttisinta käydä metsässä hengittelemässä sisään ja ulos, kerätä itsensä täyteen voimaa. Voi kunpa ehtisin metsään useammin. Siellä tunnen oloni kotoisaksi, turvalliseksi ja omanlaisekseni. Onneksi ikävän yllättäessä voin koska vain sulkea silmäni ja tuntea metsän voiman.

Menkää metsään ystävät rakkaat ♥

LUONTORETKI JA TERRORISTIORAVAT

Teimme eilen peikkosen kanssa tutustumiskäynnin luontoon. Asuinpaikkamme on siitä ihana, että täällä on valtavasti metsikköä ja kasvillisuutta, paljon puita, vesistöjä ja eläimiä. Vaikka tämä likainen betoniviidakko onkin, plussat annan ympäröivästä vihreydestä.

Peikkonen keräili käpyjä ja keppejä, joista kaiken yritti mahduttaa pieniin kätösiinsä. Hän nuuskutteli nurmikkoa ja heiniä, kiipeli pitkin kalliota ja raivosi kun ei saanut kieriä sieltä alas, tutkiskeli sammalta ja maistoikin hieman, raaputteli kepeillä maata ja halaili puita, harjoitti kroppaansa ja mieltänsä, joogaili ja meditoi puun voimalla sekä huusi mielensä puhtaaksi. Ja lopuksi oli niin väsynyt, että pienen raivokohtauksen saattelemana hipsimme takaisin kotipesään. Minun pieni metsänpeikko ♥

Pakko mainita pienet ystävämme luonnosta - nimittäin oravat. Vaikka kuinka eläimiä rakastankaan, nämä lähiöoravat ärsyttivät minua todella. He olivat arvaamattomia ja niin kesyjä, että tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi, vaikuttivat hyökkääviltä ja aggressiivisilta. Ja mikä pahinta, he tulivat jatkuvasti poikaa kohden, näyttäen luonnottoman kieroilta. Peikkonen oli tietenkin innoissaan ja hermostui kun en antanutkaan tehdä tuttavuutta. Hieman järkyttävää tämä oli, mutta ehkä pääsen vielä tämän kaiken yli. Hehe.

Terroristioravista huolimatta pieni retkemme oli mainio. Ensi kerralla matkaamme oikeaan metsään seikkailemaan ja ehkä otamme eväslaukun mukaan. Ihana syksyinen metsäpiknik kuulostaakin jo niin mahtavalta!

Luonnossa mieli lepää. Reippaita ja tunnelmallisia metsähetkiä kaikille ♥

TIISTAITERVEISET!

Tiistai toi tullessaan aurinkoa! Vaikka aamusta alkaen kaikki tuntuikin menevän enemmän tai vähemmän mönkään, loppupäivä oli mitä parhain! Tavattiin mukavia uusia ihmisiä, ulkoiltiin paljon, otin huonoja valokuvia, nähtiin paljon metsän eläimiä, nähtiin kolme mummoa käsikädessä, jotka hymyilivät meille, katseltiin sorsia, katseltiin luontoa, kuunneltiin lintupariskunnan keskustelua sekä ihalailtiin kaunista loiskuvaa vettä! Mainio ilma ja lämpöinen kevättuuli, ihania ihmisiä, erilaisia touhuja sekä tietenkin maailman parhain kaverini peikkonen ♥

Tuo peikkonen on oikea päiväni viihdyttäjä. Hän heilutteli ohi vipeltäville lapsille, murisi vakavan näköiselle nuorelle miehelle, naureskeli tytölle bussipysäkillä, teki pöhköä tutin imemisääntä tavanomaista kovempaa bussissa saaden huvittuneita katseita itseensä, nukahti kädet ylhäällä ja pipo silmillä bussiin, katseli jokaista näkemäänsä oksaa ja puskaa innoissaan, osoitteli sormella ja koitti sanoa niitä kukiksi, rupesi nyyhkyttämään nähdessään sorsan, myöhemmin kai luuli niitä kissoiksi ja itki maailman surkeimman itkunsa saadessaan kengät ensimmäistä kertaa jalkaan.

Vain tunnin tuo peikkonen tänään yhteensä nukkui ja sen seurauksena sai illalla valtavan hepulin - ennennäkemättömän sellaisen. Hän nauroi, nauroi ja nauroi. Hänen naurunsa raikui varmasti naapuriinkin! Käveltiin yhdessä ja hän nauroi, laulettiin yhdessä ja hän nauroi, katseltiin peilistä ja hän nauroi, sanoin kissa ja hän nauroi, kun vain katsoinkin häneen, hän nauroi. Myös vielä sängyssäkin hän nauroi, kun erehdyin sanomaan hupsis. Ja voitte varmaan arvata, että minäkin nauroin! Minun höpönassu naurusuu ♥

Ja aivan pakko vielä mainita, että sain taas tänään kirjeen. Ja se kirje oli ihan sanoinkuvaamattoman upea. Paras. Se sai mieleni ilon yliannostukseen ja naamani repeilemään hymystä. Täytyy sanoa, että olen löytänyt hienoimman kirjekaverin, ystävän ♥

Kevättuulia kaikille sinne, hymyhuulia ja aurinkoa jee ♥ On muuten mielettömän kaunis auringonlasku paistaen suoraan keltaisen verhon läpi tuoden väriä koko olkkariin.