VIIME AIKOINA

- Pääni on täyttynyt hassuista ja kummallisista ajatuksista, jotka hämmentävät minua sopivasti ja toisinaan liikaa. Toisinaan olen ajatellutkin ihan liikaa ja toisinaan en ollenkaan. Välillä on vaan enemmän kun tarpeellista unohtaa aivojensa olemassaolo ja heittäytyä x-asentoon mihin tahansa pehmeälle alustalle.

- Tunteet ovat lennelleet laidasta laitaan ja ympäri, mutta se on oikeastaan tehnyt ihan hyvää. Olen katsonut asioita eri näkökulmista ja olen huomannut monissa asioissa uusia hyviä puolia. Vaikka tunteet ovat tehneet minut välillä suruisaksi, välillä ahdistuneeksi ja välillä epätoivoiseksi, on ilo ja onni ollut läsnä suuresti. En vain osaa olla tyyppi, joka suree ja märisee, koska kuitenkin ennen pitkää (aika nopeasti) unohdan murheet ja on pakko taas hymyillä. Pakko koska hymyilyttää ja naurattaa ihan liikaa. Ihanasti liikaa.

- Olen saanut niin paljon lämpöä, rakkautta, pusuja ja helliä kosketuksia, että voinko todellakin ansaita sen kaiken? Millä perustein ja miksi juuri minä? Saan herätä aamuisin valoon ja jakaa päiväni upeiden ihmisten kanssa ja illalla saan nukahtaa rakkaudentäyteinen hymy kasvoillani. Joskus sitä vaan unohtaa, kuinka hyvin kaikki on, eikä se olekaan mikään itsestäänselvyys. Voi kunpa voisin jakaa omaa onnea ja rakkautta muille.

- Olen haaveillut paljon, haaveillut suurista ja mullistavista asioista ja unelmoinut muutoksista. Niin paljon, että kaikki ne ajatukset puskevat esille harva se hetki ja tekevät minusta ajoittain haavoittuvaisen ja sydänkipuisen. Haaveet tuntuvat oikeilta, mutta niiden mahdottomuudesta en tiedä. Kun olen niin kärsimätön ja haluaisin heti kaikki nyt, tiedättehän.

- Syksy on ollut voimakas, se on elänyt minussa, täyttänyt keuhkoni raikkaasta ilmasta, tehnyt hengittämisen helpoksi ja oloni kevyeksi. Luonto on heittäytynyt villiksi ja avannut meille vuoden kauneimman taidenäytöksen, lempivärini ja tuoksuni, lehtien tanssit ja sateenropinan. Voin kävellä hassuissa villatakeissa ympäri katuja ja metsiä ja antaa tuulen puhdistaa kasvojani. En voisi koskaan vajota surulliseen synkkyyteen ja syksyinhoon, sillä haluan hymyillä pimeydelle ja harmaille päiville. Pimeän voi kääntää valoksi ja nauttia ainutlaatuisista vastakohdista. 

- Kolmevuotiaan kanssa eläminen on ollut ajoittain melkoista vuoristorataa. Välillä tuntuu, että tuo tyyppi on pms-oireista kärsivä vaahtosammuttimen kokoinen hirmumyrsky ja välillä taas pieni suuri aurinko, jonka elämä on yhtä valoa. Välillä itketään, välillä huudetaan ja välillä nauretaan yhdessä niin lujaa, ettei mikään ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä. Mutta aina, ihan aina minä katson tuota pientä ihmistä ja pakahdun rakkaudesta. Se on sanoinkuvaamatonta miten noin pieni voi olla jotakin noin suurta.

MITÄ MEILLE SITTEN TAPAHTUU, KUN LEHDET TIPPUVAT PUISTA JA TULEE SYKSY?

Vaikka minä niin kovasti haluaisin elää täysillä tässä hetkessä ja tätä päivää, en vaan voi sille mitään, että päähäni pulpahtelee ajatuksia tulevasta, kuten jo kerroin. Tulevasta syksystä ja siitä, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Ihania, kamalia, jännittäviä ajatuksia. Vaikka se jännittää, se myös kutkuttaa vatsan pohjaani hassunkurisesti ja saa minut kiemurtelemaan malttamattomana. Se tulee olemaan täynnä muutoksia, uusien asioiden opettelua ja totuttelua uuteen aikaan - uuteen elämänvaiheeseen.

Pian minä heitän repun selkääni ja palaan koulun penkille. Tarkalleen ottaen tämä tapahtuu kahden viikon päästä maanantaina. Onhan siitä melkein jo kolme vuotta, kun viimeksi niillä penkeillä pyllyäni haudutin, joten on jo aikakin palata. Lähihoitajaopintoni ovat osaamisalaa vaille valmiit ja näillä näkymin valmistuisin ensi vuoden maaliskuussa. Puoli vuotta ja paperit kädessä, eihän se kuulosta yhtään hassummalta! Työntäyteistä ja rankkaa se tulee olemaan, mutta onhan se kaikki sen arvoista.

Luonollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että samaan aikaan Toivo pääsee aloittamaan kunnioitettavan päiväkotiuransa. Oikeastaan jo viikkoa aikaisemmin. Minun pieni vauvani tuntemattomassa ympäristössä, suuressa lapsilaumassa ilman äitiä tai isiä, vieraiden ihmisten joukossa, ilman ketään tuttua ja turvallista. Voi miten pelottavaa! Minua ei niinkään jännitä Toivon pärjääminen, sillä alku on luultavasti itse kullekin outoa ja itkuista, mutta minua jännittää se paikka. Millainen on tuleva päiväkoti, millaisia ovat hoitajat ja osaavatko he hoitaa Toivoa? Kunnioitetaanko siellä meidän perheen periaatteita? Ymmärretäänkö siellä lastamme ja ymmärretäänkö siellä meitä vanhempia?

Päiväkotipaikka on tosiaan jo varmistunut, mutta muuta emme siitä tiedä. Kaikista eniten minua pelottaa, jos päiväkoti ei tunnukaan hyvältä. Jos tulee heti sellainen olo, että tänne minä en lastani halua jättää. Tai jos hoitajat tuntuvat turvattomilta tai jos tuntuu, ettei me ollakaan tervetulleita sinne. Mitä jos en luota päiväkotiin?

Tuleva opiskelu saa perhoset lentelemään vatsassa melkein yhtä paljon kuin päiväkotiasiatkin. Kuinka outoa on palata takaisin sinne samaan vanhaan kouluun, missä ei olekaan enää mikään samoin, kuin silloin. Kaikenmaailman uudet opetusjärjestelmät sun muut ja koulun nimikin on vaihtunut. Kaikki uudet oppilaat vanhojen tilalla. Osaanko minä enää ollenkaan opiskella? Opinko minä mitään? Olenko unohtanut kaikki vanhat opit ja joudun kertaamaan kaiken? Jaksanko opiskella loppuun? Mitä jos en jaksakaan? Millaiseen ryhmään pääsen? Uskallanko puhua kenellekään? Ja mitäköhän opettajatkin ajattelevat? Entä sitten tulevat harjoittelupaikat, millaisia ne ovat ja missä? Saati sitten tentit ja näytöt? Jännittää niin paljon, että apua!

Selväähän se on, että meidän perheen arki tulee muuttumaan kertaheitolla. Sen lisäksi, että Ville tekee tavanomaiseen tapaan kolmivuorotyötä, minä opiskelen koululla tai suoritan työssäoppimista kahdessa vuorossa sekä Toivo opettelee uutta arkea kodin ja päiväkodin välillä. Mikä muutos! Suurin muutos on varmasti se, ettei meillä perheenä ole enää niin paljon yhteistä aikaa. Kun toinen on siellä, toinen on täällä ja lapsi siellä tai täällä. Vaihdammeko Villen kanssa kuulumisia yhdellä oven avauksella ja tapaammeko vasta illalla sängyssä, jos silloinkaan? Miten totun Toivon poissaoloon? Mitä jos ikävöin häntä liikaa?

Mutta tiedättekö mitä? Ylitsepursuavasta jännityksestä ja pienistä huolista huolimatta mieleni on positiivinen. Uskon siihen, että kaikki menee paremmin kuin hyvin. Jos ei jostain syystä menekään, siihen keksitään varmasti joku ratkaisu. Aina kaikki järjestyy enemmin tai myöhemmin, siihen minä luotan. En halua stressata tai vaivata päätäni murehtimalla, sillä sittenpähän sen vasta näkee. Vaikka edessämme on suurin muutos pitkään aikaan, se ei tarkoita sitä, etteikö siitä voisi selvitä. Eikä se tarkoita sitä, etteikö meillä olisi enää aikaa toisillemme. Aion ottaa uudet arjen haasteet avosylin vastaan, tuli mitä tuli! Suurimmaksi osaksi olen tosi innoissani tulevasta ja salaa jo odotan sitä kaikkea. Kyllä tämä kotona olo tältä osin jo riittäneekin.

Mutta ennen sitä minä nautin sydämeni pohjasta tästä hetkestä, kotona olemisesta, Toivosta ja Villestä, kesästä, auringosta, rennosta elämästä ja arjen yksinkertaisuudesta. Halin ja pusuttelen Toivoa niin, että voin sitten tarpeen tullen häntä ikävöidessäni kaivaa yhden pusuhalin varastosta mieltäni lohduttamaan.

Mutta siis hetkinen, tässähän on enää VIIKKO aikaa päiväkotielämään! Apua!

Kertokaahan millaisia kokemuksia teillä on päiväkodin aloittamisesta?

PERHOSIA VATSASSA

Hei hei ihana heinäkuu!

Uusi kuu on täällä ja fiilikset ovat odottavaiset. Mitäköhän elokuu tuo tullessaan? Toivottavasti kaikkea hyvää, hyvää mieltä ja onnistumisia, voimaa ja energiaa. Hirmu paljon on luvassa muutoksia, uusia asioita ja uuden opettelua, joita jo jännityksestä soikeana odotan. Onneksi saan jännitellä vielä hetken.

Tämä viikko on ollut ihan hassu. Reissun jälkeiset pari yhteistä vapaapäivää ja oikeastaan kaikki muutkin päivät ovat menneet ja tulleet tuosta noin vain, laiskotellen ja muuten vain oleillen tekemättä mitään. Mikäs sen hullumpaa olisikaan, kuin yhdessä perheen kesken hikoilla kotona neljän seinän sisällä kolmenkymmenen asteen lämpötiloissa. Hauskaa ainakin on ollut, naurua bimboilun kera, nihkeitä ihoja ja iltaisin sohvalla hikoilua valvoen aina liian myöhään. Tällaisilla ilmoilla on kai kerrankin hyvä syy käydä vähän hitaalla ja relata tavanomaista enemmän. Ehkä tämä laiskottelu on oireilua tulevasta, sillä nyt jos koskaan on aika pumpata energiavarastot täyteen.

Aika paljon olen kuluttanut energiaani ajatteluun. Olen ajatellut ja ajatellut. Olenkohan ajatellut liikaa? Pääni on pyörällä tulvivasta ajatusvirrasta, enkä tiedä miten päin olisin. Itse levottomuus on vallannut minut ja mieleni on selittämättömällä tavalla vähän hassu. Kädet hikoilevat ja vatsassa lentelee kokonainen perhosparvi. Jännittää niin kamalan paljon, ettei mistään meinaa tulla mitään. Naurattaa ja itkettää, hyvällä tavalla ja haikeudella. Apua.

Pian se koittaa. Tällä viikolla saimme ilouutisia kirjeitse, jossa kerrottiin Toivolle varmistuneesta päivähoitopaikasta. Tänään kävimme kurkistelemassa kyseisen päiväkodin paikkoja jo ulkopuolelta, leikimme ja telmimme pihassa, josta tulee pian osa Toivon arkipäivää. En tiedä, onko minulla koskaan ollut tällaisia fiiliksiä kuin nyt. Sellainen superhyvä olo, mutta niin haikea ja itkuinen. Ihanaa, kamalaa, ihanaa! Mikä tunteiden sekamelska.

Miten minun pieni peikkonen voi olla jo noin iso ♥

HALUAISIN VAAN SANOA, ETTÄ...

Olen tuntenut itsessäni tavanomaista vahvempaa energisyyttä ja voimaa, olen ollut aikaansaava ja ahkera. Olen päivien aikana suorittanut enemmän, mitä pitkään aikaan ja olen tehnyt sen silkasta omasta tahdostani. Se on tuntunut hyvältä ja tuntuu edelleen. Todella hyvältä.

Olen ollut ylpeä itsestäni, sillä viikon (tai kahden) vakavan harkinnan jälkeen olen vihdoin (taas) aloittanut kotijumpan, jonka lisäksi vielä vatsa- ja kyykkyhaasteet. Jokaista vatsalihasta on koeteltu ja reidet täristen olen kyykkinyt ylös ja alas pepun heiluessa epämääräisesti. Tätä hullutusta on kestänyt jo huimat kolme päivää, eikä loppua näy. En lupaa itselleni liikoja, mutta haluan yrittää maailman eniten.

Olen myös aloittanut tutustumisen joogan ihmeelliseen maailmaan. Olen tutustunut joogan periaatteisiin ja hengitystekniikoihin, lukenut hyödyistä ja opiskellut rentoutumisen tekniikoita. Nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että voisin laatia itselleni simppelin harjoitusohjelman ja aloittaa sisäistämisen, kunhan saan hommattua kunnollisen maton alleni. Jooga kiehtoo minua valtavasti, on aina kiehtonut, vaikka vasta nyt olenkin perehtymässä asiaan. Innolla odotan seesteisiä kesäaamuja, jolloin auringonsäteiden lämmittämänä rauhoitun joogahetkeeni.

Olen kiduttanut itseäni olemalla herkuttelematta liian usein, koska välillä on ollut päiviä, jolloin olen ajatellut tunnin välein suklaapatukoita ja sipsien onnellista rouskumista hampaideni välissä. En todellakaan aio totaalikieltäytyä vaan yritän parantaa itsehillintääni, sillä minusta elämä ei ole mitään ilman herkkuja. Parasta tässä onkin ollut se, mitä pidempää pystyn olemaan ilman, sitä vähemmän minun niitä mieleni tekee. Välillä jopa huolissaan mietin, jospa en kohta haluakaan syödä herkkuja. Niin kamalaahan se olisi, joten eilen päätin palkita itseni muutamalla (pussillisella) sipsillä.

Olen tunnelmoinut kynttilän valossa ja kuunnellut jazzia, maannut vain hiljaa paikoillani, ajatellut ja ollut ajattelematta. Olen tuntenut kuinka hyvän olon tunteet säteilevät päästä varpaisiin ja varpaista päähän, tehden mahtavia pärinöitä koko kehoon ja mieleen. Olen myös samalla tekniikalla käsitellyt huonoja asioita olematta kuitenkaan suruinen tai ahdistunut, sillä eihän huonoja asioita oikeasti olekaan, vaikka ne hetkellisesti siltä joskus tuntuvatkin. Kaikesta huonosta aina opimme ja oppiminen, se on vain hyvä asia.

Olen ajoittain tuskaillut ja parsinut hermojani kasaan tuon meidän pienen pippurimme kanssa. Avainsana: uhma. Peikkonen on ollut äärimmäisen kiukkuinen ja uhmapäinen pieni ampiainen, enkä välillä tiedä itkeäkö vai nauraako hänen mitä ihmeellisimmille kohtauksilleen. Yleensä nauran salaa. En kuitenkaan voi sille mitään, että kärsivällisyyteni on välillä luokkaa nolla ja hermoni repeävät riekaleiksi sekunninsadasosassa, jolloin tulee turhaan ärähdettyä toiselle, joka todennäköisesti kärsii oireistaan enemmän. Onneksi aina näissä tapauksissa pyydetään anteeksi halimalla ja antamalla pusu, kuiskaamalla korvaan; olet rakas.

Olen myös pohdiskellut kaikenlaisia mieltä kummastuttavia ja vihastuttavia asioita, kuten sitä ikuisuuskysymystä, että miksi ihmeessä ihmiset ovat välillä niin tyhmiä ja kuvittelevat omien arvojensa kanssa voivansa olla mitä tahansa, tehdä mitä tahansa, olla paha toisia kohtaan ja olla kunnioittamatta ympärillä olevaa? Tai sitä, miksi näimme ulkona kaksi alakouluikäistä tyttöä heittelemässä sorsia puunpalasilla ja kivillä? Tai miksi joidenkin on niin vaikea ymmärtää kasvissyöntiä, miksi ne eivät tiedä siitä mitään ja miksi he kuvittelevat, että sellaisten ruokien valmistaminen on jotenkin todella vaikeaa? Tai miksi joidenkin lihansyöjien on syötävä lihaa ihan joka ikinen päivä, joka ikisellä aterialla ja ihan älyttömiä määriä viikossa? Tai miksi päättäjämme eivät nyt vaan voisi hyväksyä sitä tasa-arvoista avioliittolakia ja maailman kauneimman kasvin vapautta tai kieltää turkistarhausta? Tai miksi se hemmetin Venäjän hallinto ei vaan voisi relata vähän ja lopettaa sekoilua?

Lisäksi olen tehnyt vegaanista ruokaa, vähentänyt maidon käyttöä ja pohtinut vihdoin sen tehoseikoittimen ostoa, ollut perheeni kanssa rentouttavilla kävelyillä ja hämmästellyt, kuinka pitkiä matkoja peikkosemme jaksaa jo kävellä, haaveillut siitä omasta pienestä metsäretkestä ja odottanut siihen sopivaa ajankohtaa, jolloin aurinkokin olisi kanssani, miettinyt kuinka epätodelliselta tuntuukaan alle kuukauden päästä koittava muutto ja miettinyt myös sitä, josko pian se pakkaaminenkin kannattaisi aloittaa. Lisäksi olen ollut hyvin, hyvin onnellinen. 

KUN MAAILMA AHDISTAA (TAAS)

Ihan nyt ensimmäiseksi on pakko huokaista syvään. Huoh. Ja toiseksi, pahoittelen alla olevaa vuodatusmaratonia, mutta jos luette, suosittelen tekemään sen ajatuksella.

Vuoden ensimmäiset päivät ovat minulla olleet aikamoista vuoristoratameininkiä. Ahdistuksia ja iloja vuorotellen. Päässäni pyörivät miljoonakolmesataa ajatusta, jotka sinkoilevat sinne ja tänne, yli ja ympäri. Olenhan minä alituinen ajattelija ja mietiskelijä muutenkin, mutta nyt tuntuu pitkästä aikaa siltä, että kaiken sen positiivisen mielen joukkoon on eksynyt vähän liikaakin ahdistavia ajatuksia.

Ennen ahdistuksia haluan kuitenkin taas muistuttaen todeta, kuinka maailma ja maailmankaikkeus on niin äärettömän kaunis. Saamme olla niin kiitollisia kaikesta ympärillämme olevasta – ihmisten, eläinten ja koko luonnon olemassaolosta. Meillä olisi mahdollisuudet ihan kaikkeen, jos vain jokainen meistä voisi olla samalla puolella. Ja tästähän se ahdistus saa hyvin alkunsa.

Ongelman ydin onkin se, että olemme toisiamme vastaan. Minun mielestä ongelmassa on kaksi vahvaa tekijää – viha ja ahneus. Se on ajanut maailman tähän pisteeseen, missä me nyt olemme. Pieneen päähäni ei mahdu ajatusta siitä, miksi ihminen käyttäytyy vihamielisesti tai ahneesti. En vain voi kertakaikkiaan ymmärtää, miksi kukaan haluasi olla tiedostaen paha.

Näiden mietteiden jälkeen olen päätynyt ahdistelemaan seuraavia asioita ylitse muiden:

• Ihmisten käyttäytyminen
  Se että ollaan epäkohteliaita, ilkeitä ja pahoja. Sen sijaan, että oltaisiin kohteliaita, kilttejä ja hyviä. Paljon vihaa, vähän rakkautta. Aina tällaisen huonon käytöksen seurauksena minun tekisi mieli kaivautua maan alle ja kuljettaa kyseinen henkilö pahaa viljelevien saarelle pohtimaan omaa käytöstään. Valitettavasti tämän kaltaisia ihmisiä on maailma pullollaan, ihan lähelläkin, kun tarkemmin katsoo.

• Rahakeskeisyys
  Rahan himo tuntuu olevan vuosi vuodelta enemmän pinnalla. Eikö kukaan ajattele muuta kuin rahaa? Jos minulla olisi tarpeeksi kovapäistä asennetta, suunnittelisin elämäni niin, etten tarvitsisi rahaa. Maailmamme on niin rahakeskeinen, että oksettaa. En haluaisi olla missään tekemisessä kaupan, myynnin, ostamisen tai kuluttamisen kanssa ja sitä tässä maailmassa eläminen tuntuu olevan. Tuntuu että raha on monille jonkinasteinen unelma tai tavoite.

• Itsekeskeisyys ja ajattelemattomuus
  Ei koske minua. En jaksa välittää. Ei kiinnosta. Ei kuulu minulle. Ihan sama. Ihan sama?! Miten mikään voi koskaan olla ihan sama? Voi kunpa ihmiset ajattelisivat enemmän, vaikka vaihteeksi muitakin kuin omaa napaansa tai sen lähiseutua. Ymmärrän todellakin sen, ettei kaikkia voi rakastaa, mutta välittämien on eri asia.

• Maailman valheellisuus
  Siihen tämä kaikki perustuu. Ei puhuta asioista totuudenmukaisesti, uskotellaan ja manipuloidaan. Kierretään maailmaa ja sen asukkaita yhä suurempien valheiden ympärille. Annetaan olettaa, että maailma on hyvempi paikka, mitä se onkaan. Tähän aiheeseen sopiikin eilen Villeltä opittu termi kognitiivinen dissonanssi. Yksinkertaisuudessa se tarkoittaa sitä, että ihmisen tiedot ja asenteet ovat ristiriidassa keskenään.

• Eläinten kaltoinkohtelu
  Ja se välinpitämättömyys. Tällä kertaa en tarkoita pelkästään turkistarhausta tai eläinten tappamista vaan myös sitä, miten kotieläimiä kohdellaan. Jotkut eivät tunnu tiedostavan myös henkisen väkivallan olevan väärin – myös niiden karvakavereiden kohdalla. Otetaan koira, vauva syntyy ja koira annetaan pois tai luovutaan vapaaehtoisesti otetusta lemmikistä vähin perustein ja pian jo kotiutetaankin uusi lemmikki. Tai sitten yksinkertaisesti vain se, että otetaan lemmikki väärin perustein. Tämä on sydäntaraastavaa ja ihan järjettömän vastuuntunnotonta. Myös lemmikkieläimet ovat tasa-arvoisia perheenjäseniä.

Nyt voin vain kertoa, kuinka pääni on melkoisen puhki näistä kaikista ajatuksista. Tällä hetkellä minulla taitaa olla maailman pahuuden annostusöverit, joka on ajoittain minulle tyypillinen ongelma. En tiedä itkisinkö vai nauraisinko, mutta taidan kuitenkin päätyä tähän toiseksi mainittuun vaihtoehtoon – ihan vain terveyteni tähden. Joskus on vaan ihan pakko saada unohtaa pahuus ja keskityttävä hyvyyteen. Siihen pyrin taas.

Oletko sinä ahdistuvainen maailman pahuudesta?

ÄÄRETÖNTÄ POHDISKELUA JA SYVÄLLISIÄ HUOKAUKSIA

Näin tässä aluksi haluan pahoitella blogini hiljaiseloa, koska minulla ei vain yksinkertaisesti ole ollut antaa ainuttakaan ajatusta tänne. Myös kameraongelmien vuoksi olen potenut pientä inspiraation puutostilaa, joten siksipä saatte aiheeseen sopimattomat tunnelmakuvat koristukseksi syvällisille ajatuksille. Sitä paitsi rakastan puita, eikä niitä koskaan voi olla liikaa. Suurella lämmöllä ajattelen teitä jokaista lukijaani, kun jaksatte minun hassua pikkublogiani seurailla. Olette tärkeitä jokaikinen.

Viime päivinä olen tuntenut oloni oudoksi. Tavanomaista oudommaksi. Olen kokenut uusia asioita, jännitystä ja epämääräisiä tunnetiloja. Sellaisia epämääräisiä tunnetiloja, jotka eivät ennen olekaan minulle näyttäytyneet. Tuntuu että minussa olisi jotakin uutta, uusia ajatuksia, uusia piirteitä tai uusia olemuksia. Jotakin uutta, jotakin tuntematonta.

Tai sitten olen vain jollain tasolla ylittänyt itseni. Aivan kuin olisin saavuttanut jotakin tavanomaisesta poikkeavaa, mikä saa koko kroppani värähtelemään hassusti ja sisäisen olentoni hymyilemään erikoisella tavalla. Vieläkin erikoisemmalla tavalla kuin aikaisemmin. Ikinä en ole tuntenut itseäni näin seesteiseksi ja tyynen rauhalliseksi. Ihan kuin minua ei hermostuttaisi mikään, ei sitten yhtään mikään. Olen kuin lempeässä tuulessa huojuva puu, joka vain hymyilee kylmälle vastatuulelle. Huojuva puu, joka vain elää ja möllöttelee paikoillaan täysin riippumatta mistään.

Sain tuossa viikonloppuna hetken jos toisenkin olla vain ja ainoastaan itseni kanssa. Siitä opin taas enemmän kuin tarpeeksi. Ikävöinti rakkaitani kohtaan oli terveellisissä rajoissa, en ahdistellut heidän poissaoloaan, en panikoinut, enkä vaipunut epätoivoisiin levottomuuden hetkiin, kuten ajoittain ensimmäisellä kerralla yksin ollessani. Olin oikeastaan aika erikoisen rennosti. Ja rento. Sain myös kokea uuden elämyksen, tavata uutta ystävääni ja viettää aikaa hänen kanssaan. Hän oli ihanempi kuin osasin kuvitellakaan ja ainakin itselläni oli oikein viihtyisää neitokaisen seurassa. Tietenkään uusissa tilanteissa ei hassuilta ja oudoilta tilanteilta vaan voi välttyä, mutta minusta kaikki meni oikeastaan paremmin kuin hyvin. Toivon etten aiheuttanut ystäväiselleni minkäänlaisia traumoja ♥

Mutta aiheesta toiseen, olen taas vaihtelun vuoksi hämmästellyt maailmaa ja maailman hämmästyttäviä olentoja. Erilaisia olentoja, jotka viljelevät ympärillemme elämää, tilanteita ja asioita sekä positiivista että negatiivista energiaa. Olen pitkän tauon jälkeen palannut uutisten ihmeelliseen maailmaan ja se jos jokin on herättänyt minussa suuria tunteita. Vaikka niitä suuria tunteita on kyllä ollut muutenkin.

En vain ymmärrä sellaista elämää, mikä antaa pahuudelle hyväksynnän. Tai en ymmärrä ihmisolentoja, jotka hyväksyvät maailman pahuutta. Minkäänlaista. En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät välitä siitä tippaakaan tai kohauttavat vain olkiaan. Sanovat vain ihan sama. Minun pieneen mieleeni ei vain mahdu, että miksi niin moni on usein paha? Miksi emme vain voisi välittää lähimmäistemme lisäksi myös muista ja olla ystävällisiä kaikille? Auttaa, huolehtia, ymmärtää ja hyväksyä. Olla hyvä. Miksi pitäisi olla toisen vastakkaisella puolella, kun kuitenkin loppujen lopuksi me kaikki olemme samalla viivalla ja kaikki samalla puolella. Miksi ihmiset vihaavat niin paljon? Miksi emme voisi vain rakastaa?

Välillä tuntuu, ettei monikaan vain osaa ajatella. Eivät osaa tai kykene ajattelemaan moniulotteisesti. Ajattelemaan kaikkien kannalta. Tai sitten heidän ajatuksensa riittävät korkeintaan oman itsensä ja lähteistensä ympärille. Tai sitten he eivät yksinkertaisesti välitä. Ja sitä ettei välitetä, sitä en ymmärrä lainkaan.

Minä olen pyrkinyt olemaan hyvä, olemaan ystävällinen, hymyilemään kaikille, olemaan kohtelias, auttavainen, ymmärtämään muita ja heidän tilanteitaan sekä pyrkinyt välittämään jokaisesta. Niistä tuntemattomistakin. Nyt minusta tuntuu, että olen alkanut välittämään liikaakin. Huolehdin, stressaan ja ahdistelen sekä pohdiskelen taukoamatta elämää – muiden elämää. Olen ottanut aivan liikaa huolta muiden ongelmista ja ahdistuksista, sekä tutuista että tuntemattomista. Välillä minusta tuntuu, etten muuta teekään kuin huolehdin.

Ympärilläni tuntuu olevan niin paljon surumielisyyttä ja ahdistuneisuutta. Tuntuu ettei monikaan kykene nauttimaan elämästään täysillä. Se tuntuu minusta niin pahalta, mutta ennen kaikkea väärältä. Välillä se tunne oikein kouraisee syvältä mieleni uumenista, jolloin tunnen itsenikin hetkellisesti ahdistuneeksi. Päätäni pakottaa ajatus - kunpa vain voisin auttaa kaikkia.

En vain kestä, miten monet ihmiset ovat niin pahoinvoivia ja jopa negatiivisiakin. Ehkä se on tämä aika vuodesta, ehkä se on tämä maa, ehkä jokin sairaus, ehkä se on ohimenevää, ehkä vähän pysyvämpääkin, ehkä jopa loputonta. Ehkä se kuuluu joidenkin elämään, ehkä luonteeseen, ehkä johonkin tuntemattomaan. Itse vain haluaisin jokaisen olevan onnellinen elämässään ja iloitsevan pienimmistäkin hetkistä. Haluaisin että jokainen kykenisi nauttimaan sekä hyvinä että huonoina hetkinä. Ehkä en sitten vain itse ymmärrä sitä oikeaa surua tai ahdistusta. Mutta miten voisinkaan ymmärtää, sillä mieleni on lähes aina kevyt kuin höyhen. Ja siinä minulla on taas yksi syy olla onnellinen, sillä olenhan minä äärettömän onnekas. Minä ja mieleni.

Ääretöntä pohdiskelua ja syvällisiä huokauksia. Ihmettelyä ja hämmennystä. Oikein iloista ja positiivista viikkoa kaikille! Pyrkikää nauttimaan, hymyilemään ja löytämään negatiivistakin asioista aina jotakin positiivista. Rakkautta teille ♥

ONNELLISUUTTA JA KUVIA SYKSYSTÄ

En tiedä mistä tämä johtuu, mutta fiilikseni ovat jatkuvasti aika överi-ihania. Siis överisti ihania, eikä se haittaa. Viime aikoina on tapahtunut ihan älyttömästi kaikkea, joista olen saanut ja saan edelleen niin paljon voimaa, joiden avulla pystyn hymyilemään jopa unissani ja kaikki se saa elämäni näyttämään suurelta auringolta. Sellaiselta isolta valopilkulta, josta saan hyvää energiaa ja sisimpäni hymyilemään vieläkin enemmän. Tiedättehän.

Kaikki tuo ihanuus ei suinkaan tarkoita, etteikö elämässäni olisi joskus niitä mutkia ja koukeroitakin, epämiellyttäviä asioita, pahaa mieltä tai tyhmiä sattumuksia. Tietenkin on. Minulla sellaiset pahat olot ovat vain niin hetkellisiä, nopeasti katoavia ja ohimeneviä. Ei sellaiset saa minua musertumaan, sillä tiedän, että elämässä on niin paljon enemmän kaikkea parempaa. Miksi siis kuluttaisin aikaani murehtimalla asioista, joille ei vain voi mitään tai jotka katoavat aikanaan? Siksi pyrinkin nauttimaan jokaisesta hetkestä, oli se sitten kaunis tai vähemmän kaunis.

Muutamien päivien aikana minulle on tapahnut niin paljon onnellisia ja ihania asioita. Olen saanut toivomani syksyn vihdoin keskuuteemme, viileämmät ilmat ja raikkaan tuulen, olen saanut juoda kahvini rauhassa ja mussutella itse leipomaani pullaa, olen nukkunut kuin pieni virtahepo, enkä ole kärsinyt väsymyksestä, olen saanut viettää paljon omaa aikaa, olen ollut toimelias ja ahkerakin, olen pyrkinyt stressaamattomuuteen ja olen koittanut olla ihmisille entistäkin hyvempi.

Jottei menisi pelkästään minäkeskeiseksi, olemme myös saaneet ihastella poikasen hämmentävää kognitiivista kehitystä, uusien sanojen ymmärtämistä, puheen yritystä ja hassuja tempauksia, olemme Villen kanssa keskustelleet syvällisesti kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, järkevistä ja vähemmän järkevistä, saimme yhtenä päivänä poikasen kanssa ihania tyttökavereita vieraiksi ja minusta se oli erityisen mukavaa ja olen saanut lukea mieltä hymyilyttäviä sähköpostiviestejä tyypiltä, joka on hyvää vauhtia ottamassa yhtä tärkeintä paikkaa sydämessäni ja pitkästä aikaa tunnen saaneeni oikein ystävän, jolle voin avata koko sydämeni. Se tuntuu niin sanoinkuvaamattoman hyvältä.

Lisäksi saamme poikasen kanssa huomennakin nauttia kahden kauniin ja leppoisan tyttösen seurasta, nimittäin matkaamme kaupunkiin moikkaamaan Lisa Lovea ja Kettua ♥ Mehän olemme nähteet jo pari kertaa aiemminkin, mutta vasta nyt olisi Toivon ja Ketun ensitapaaminen! En tiedä miksi kaikki viimeaikaiset menot ovat menneet enemmän tai vähemmän mönkään erinäisten hämmentävien tapahtumien takia, mutta tämä reissu ei voi kun onnistua. Satoi taivaalta vaikka lehmiä tai oravia, se ei meidän menoa haittaa!

Pahoitten miljoonista sanoista. Tuntuu vaan niin hyvältä, että voisin kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa. Loppua ei näy, mutta piste on laitettava johonkin kohtaan, vaikka tähän.

Oikein mahtavaa ja inspiroivaa tiistaipäivää ♥

Ps. Vau mikä kysymystulva ja iloinen hämmennys. Kiitos tyypit ♥ Kyselkää rohkeasti lisää täällä! Palan jo halusta vastailla!