ÄÄRETÖNTÄ POHDISKELUA JA SYVÄLLISIÄ HUOKAUKSIA

Näin tässä aluksi haluan pahoitella blogini hiljaiseloa, koska minulla ei vain yksinkertaisesti ole ollut antaa ainuttakaan ajatusta tänne. Myös kameraongelmien vuoksi olen potenut pientä inspiraation puutostilaa, joten siksipä saatte aiheeseen sopimattomat tunnelmakuvat koristukseksi syvällisille ajatuksille. Sitä paitsi rakastan puita, eikä niitä koskaan voi olla liikaa. Suurella lämmöllä ajattelen teitä jokaista lukijaani, kun jaksatte minun hassua pikkublogiani seurailla. Olette tärkeitä jokaikinen.

Viime päivinä olen tuntenut oloni oudoksi. Tavanomaista oudommaksi. Olen kokenut uusia asioita, jännitystä ja epämääräisiä tunnetiloja. Sellaisia epämääräisiä tunnetiloja, jotka eivät ennen olekaan minulle näyttäytyneet. Tuntuu että minussa olisi jotakin uutta, uusia ajatuksia, uusia piirteitä tai uusia olemuksia. Jotakin uutta, jotakin tuntematonta.

Tai sitten olen vain jollain tasolla ylittänyt itseni. Aivan kuin olisin saavuttanut jotakin tavanomaisesta poikkeavaa, mikä saa koko kroppani värähtelemään hassusti ja sisäisen olentoni hymyilemään erikoisella tavalla. Vieläkin erikoisemmalla tavalla kuin aikaisemmin. Ikinä en ole tuntenut itseäni näin seesteiseksi ja tyynen rauhalliseksi. Ihan kuin minua ei hermostuttaisi mikään, ei sitten yhtään mikään. Olen kuin lempeässä tuulessa huojuva puu, joka vain hymyilee kylmälle vastatuulelle. Huojuva puu, joka vain elää ja möllöttelee paikoillaan täysin riippumatta mistään.

Sain tuossa viikonloppuna hetken jos toisenkin olla vain ja ainoastaan itseni kanssa. Siitä opin taas enemmän kuin tarpeeksi. Ikävöinti rakkaitani kohtaan oli terveellisissä rajoissa, en ahdistellut heidän poissaoloaan, en panikoinut, enkä vaipunut epätoivoisiin levottomuuden hetkiin, kuten ajoittain ensimmäisellä kerralla yksin ollessani. Olin oikeastaan aika erikoisen rennosti. Ja rento. Sain myös kokea uuden elämyksen, tavata uutta ystävääni ja viettää aikaa hänen kanssaan. Hän oli ihanempi kuin osasin kuvitellakaan ja ainakin itselläni oli oikein viihtyisää neitokaisen seurassa. Tietenkään uusissa tilanteissa ei hassuilta ja oudoilta tilanteilta vaan voi välttyä, mutta minusta kaikki meni oikeastaan paremmin kuin hyvin. Toivon etten aiheuttanut ystäväiselleni minkäänlaisia traumoja ♥

Mutta aiheesta toiseen, olen taas vaihtelun vuoksi hämmästellyt maailmaa ja maailman hämmästyttäviä olentoja. Erilaisia olentoja, jotka viljelevät ympärillemme elämää, tilanteita ja asioita sekä positiivista että negatiivista energiaa. Olen pitkän tauon jälkeen palannut uutisten ihmeelliseen maailmaan ja se jos jokin on herättänyt minussa suuria tunteita. Vaikka niitä suuria tunteita on kyllä ollut muutenkin.

En vain ymmärrä sellaista elämää, mikä antaa pahuudelle hyväksynnän. Tai en ymmärrä ihmisolentoja, jotka hyväksyvät maailman pahuutta. Minkäänlaista. En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät välitä siitä tippaakaan tai kohauttavat vain olkiaan. Sanovat vain ihan sama. Minun pieneen mieleeni ei vain mahdu, että miksi niin moni on usein paha? Miksi emme vain voisi välittää lähimmäistemme lisäksi myös muista ja olla ystävällisiä kaikille? Auttaa, huolehtia, ymmärtää ja hyväksyä. Olla hyvä. Miksi pitäisi olla toisen vastakkaisella puolella, kun kuitenkin loppujen lopuksi me kaikki olemme samalla viivalla ja kaikki samalla puolella. Miksi ihmiset vihaavat niin paljon? Miksi emme voisi vain rakastaa?

Välillä tuntuu, ettei monikaan vain osaa ajatella. Eivät osaa tai kykene ajattelemaan moniulotteisesti. Ajattelemaan kaikkien kannalta. Tai sitten heidän ajatuksensa riittävät korkeintaan oman itsensä ja lähteistensä ympärille. Tai sitten he eivät yksinkertaisesti välitä. Ja sitä ettei välitetä, sitä en ymmärrä lainkaan.

Minä olen pyrkinyt olemaan hyvä, olemaan ystävällinen, hymyilemään kaikille, olemaan kohtelias, auttavainen, ymmärtämään muita ja heidän tilanteitaan sekä pyrkinyt välittämään jokaisesta. Niistä tuntemattomistakin. Nyt minusta tuntuu, että olen alkanut välittämään liikaakin. Huolehdin, stressaan ja ahdistelen sekä pohdiskelen taukoamatta elämää – muiden elämää. Olen ottanut aivan liikaa huolta muiden ongelmista ja ahdistuksista, sekä tutuista että tuntemattomista. Välillä minusta tuntuu, etten muuta teekään kuin huolehdin.

Ympärilläni tuntuu olevan niin paljon surumielisyyttä ja ahdistuneisuutta. Tuntuu ettei monikaan kykene nauttimaan elämästään täysillä. Se tuntuu minusta niin pahalta, mutta ennen kaikkea väärältä. Välillä se tunne oikein kouraisee syvältä mieleni uumenista, jolloin tunnen itsenikin hetkellisesti ahdistuneeksi. Päätäni pakottaa ajatus - kunpa vain voisin auttaa kaikkia.

En vain kestä, miten monet ihmiset ovat niin pahoinvoivia ja jopa negatiivisiakin. Ehkä se on tämä aika vuodesta, ehkä se on tämä maa, ehkä jokin sairaus, ehkä se on ohimenevää, ehkä vähän pysyvämpääkin, ehkä jopa loputonta. Ehkä se kuuluu joidenkin elämään, ehkä luonteeseen, ehkä johonkin tuntemattomaan. Itse vain haluaisin jokaisen olevan onnellinen elämässään ja iloitsevan pienimmistäkin hetkistä. Haluaisin että jokainen kykenisi nauttimaan sekä hyvinä että huonoina hetkinä. Ehkä en sitten vain itse ymmärrä sitä oikeaa surua tai ahdistusta. Mutta miten voisinkaan ymmärtää, sillä mieleni on lähes aina kevyt kuin höyhen. Ja siinä minulla on taas yksi syy olla onnellinen, sillä olenhan minä äärettömän onnekas. Minä ja mieleni.

Ääretöntä pohdiskelua ja syvällisiä huokauksia. Ihmettelyä ja hämmennystä. Oikein iloista ja positiivista viikkoa kaikille! Pyrkikää nauttimaan, hymyilemään ja löytämään negatiivistakin asioista aina jotakin positiivista. Rakkautta teille ♥