HEINÄKUU

Heinäkuun ensimmäinen päivä. Se tervehtii meitä aurinkotanssilla, mielettömien valojen, hattarapilvien ja taivaansinen kera. Se tuoksuu, näkyy, kuuluu ja tuntuu. Auringonsäteitä ja ukkosmyrskyjä, luonnonkukkia ja metsäneläimiä, hymysuita ja paljaita varpaita, auringonnousuja- ja laskuja, ilonkiljahduksia lähellä ja kaukana, liplattelevia aaltoja ja luonnon laulua. Kaikkea ihanaa ja vielä enemmän. Sydämellisesti tervetuloa heinäkuu!

Heräsin tänään heleään ääneen, joka kuului viereisestä huoneesta. Toivo oli nukkunut koko yön uudessa teltassaan ja riemuaskelin sieltä tulla kipitteli viereeni peittojen alle. Hän kertoi yönsä teltassa olleen niin hauska, että haluaa varmasti nukkua siellä koko kesän. No tottakai rakkaani. Jonain kauniina yönä lupasin myös itsekin kömpiä sinne hänen viereensä.

No siinä me sitten köllöteltiin oma hetkemme, halailtiin ja pusuteltiin, hihiteltiin kutittavia hiuksia naamalla ja puhuttiin söpöjä. Aika mieletöntä oli olla juuri siinä. Aamu heilutteli meille verhojen takaa, leikitteli valoilla ja lintujen sulosoinnut raikuivat ikkunasta kerrassaan ihmeellisen kauniina. Kissaystävät maukuivat odottaen malttamattomana sitä hetkeä, jolloin saavat kellahtaa hellyydenkipeinä matolle ja saada aamun ensimmäset rapsutukset. Pieni pehmoinen käsi silitteli poskeani ja se onnellisuuden olo oli sydäntä pakahduttava.

Ihana päivä, ihana viikko, ihana heinäkuu. Tämä kuu tuo tullessaan kesän riemua, kutkuttavia hetkiä ja kesäreissuja sekä paljon, paljon unohtumattomia muistoja. Loppuviikolla aion vielä käydä kirppareilla, nähdä ystäviä, ostaa pieniin (mutta jatkuvasti kasvaviin) jalkoihin suloiset kesäkengät, paistaa jättisuuren kasan herkullisia vohveleita vaniljajäätelön ja mansikoiden kera, nauttia kesäillasta parvekkeella, toivottaa rakkaani ansaitulle kesälomalle, hymyillä ja nauraa räkättää vatsani kipeäksi.

Antoisaa loppuviikkoa kaikille!

MISSÄ MINÄ OLEN OLLUT?

Enimmäkseen kotona. Olen ollut käpertyneenä neljän seinän sisälle, peittojen alle, lämpöön ja turvaan. Olen kerännyt voimia ja keskittynyt tekemisen sijaan ajattelemiseen. Olen ihmetellyt, podiskellut ja hämmästellyt, haaveillut pienistä ja suurista. Olen ollut iloinen ja surullinen ja kaikkea siltä väliltä. Enimmäkseen olen kuitenkin vain ollut, ollut olemisen ilosta, hengitellyt syvään, sisään ja ulos tai sitten olen vain laiskotellut laittoman paljon.

Sanoi kuka mitä tahansa, laiskottelun olen ansainnut. Viimeiset puoli vuotta olen elämästäni sinkoillut paikasta toiseen, mennyt, tehnyt ja suorittanut. Pyrin tekemään parhaani, keskityin, opin, onnistuin ja saavutin päämääräni. Koko se aika on kuin kasa sumuista ja unenomaista massaa, joka vain tuli, oli ja meni. Tuosta noin vain.

Yli kuukausi sitten (!!!) minä siis valmistuin. Sen jälkeen olen kai enemmän tai vähemmän käynyt hitaalla, uppoutunut valmistumisen jälkeiseen meditaatiotilaan, vaeltanut levottomassa ajatusvirrassa, tarkkaillut ajatuksiani ja analysoinut tuntemuksiani. Tuntemukset ovat lennelleet laidasta laitaan, vaikka enimmäkseen olo on ollut epätodellisen outo ja ihana. Sellainen vapauttava.

Mitäs nyt sitten? En tosiaan tiedä. Kai minä jatkan vielä hetken tätä päämäärätöntä olemista ja olen avoinna kaikille mahdollisuuksille. En tiedä, mitä haluaisin tehdä, mitä voisin tehdä, mitä minun olisi mahdollisuus tehdä. En tiedä, missä haluaisin olla tai minne haluaisin mennä. Haluan nyt vain hetken olla pysähdyksissä, kun eihän tässä mikään kiire minnekään ole.

Palaan pian!

JÄNNITYS TIIVISTYY

Tämä rauhallinen viikonloppu peikkoseni kanssa on ollut parasta vähään aikaan. Ei kiireitä, eikä sen suurempia velvollisuuksia. Pitkiä aamuja ja hellyydenosoituksia. Liian paljon kiinalaista noutoruokaa ja liian monta likaista astiaa meidän olemattomalla tiskipöydällä. Ainakin ollaan nautittu tekemättömyydestä ja pitkästä aikaa nautittu siitä kunnolla.

No okei, jos ihan rehellinen olen, ei se ihan niin kevyesti mennyt. Olen ajoittain vaipunut epätoivon valtaan, huolinut olemattomista murheista ja laskenut minuutteja viikon alkuun. Levoton mieleni on tuonut levottomia ajatuksia, ajatukset tuoneet levottomia jalkoja ja käsiä ja sormenpäitä ja lopulta kaikki on ollut yhtä levottomuutta.

En ole varma, olenko koskaan ollut näin jännittynyt. Enhän minä edes tiennyt, että osaan stressata näin valtavasti. Tämä on ihan sekopäistä ja hulluinta, mitä koskaan olen itselleni saanut aikaan. No mikä minua sitten jännittää niin kamalasti? No se, että ensi viikko on opiskelujeni loppuhuipentuma, tutkintoviikko ja sen päätteeksi selviää valmistuminen. Pelkään että jännitän niin paljon, että mokaan tai että sairastun tai kaadun työmatkalla ja murran jalkani. Ai miten niin älytöntä?

No niin älytöntä, että on parasta vaihtaa sekopäinen ajatusvirta toisille taajuuksille. Seuraavaksi voisin sukeltaa sohvalle peittojen alle ja vetää sipsejä kaksin käsin naamariin. Haistatan jännitykselleni pitkät kevään tuoksuiset tulppaanit ja nautin hetkestä. Elän, toivon ja uskon. Uskon itseeni.

Iloista ja oivallusten täyteistä alkavaa viikkoa kaikille! Olette ihania!

Ps. Kuvat otettu tänään aamupäivällä, jolloin lähdimme viettämään yhteistä ulkoiluhetkeä. Meni viisitoista minuuttia ja Toivo sanoi lähtevänsä kotiin. Voi ihana pieni myrtsiläinen.  

TÄSSÄ MINÄ NYT OLEN

Vieläkö joku muistaa minut ja pienen hölmöläisperheeni? Olen nähtävästi ollut pienellä tauolla. Oikeastaan aika pitkälläkin tauolla ja oikeastaan aika vahingossa. Pahoittelut siitä, jos joku ihana tyyppi siellä on minua kaivannut. Päivät ovat vain yksinkertaisesti vilisseet ohi silmieni ja ehkä jollain tapaa olen unohtanut koko blogini. Yhtään en ole varma kauanko olen ollut poissa, mutta tässä minä nyt olen. Ikävä on ollut suuri.

En tiedä mitä sanoisin, mistä aloittaisin tai mitä haluaisin kertoa. Hiljaisuutta on kestänyt jo sen verran, että mistä tahansa kirjoittaminen tuntuu hölmöltä. En kuitenkaan koskaan ole kirjoittanut hölmöä kummempaa, joten jatketaan samaan malliin.

Meille kuuluu hyvää. Olemme eläneet äärettömän sekopäistä arkea, pyörineet hullun myllyssä ja kahlanneet läpi työntäyteisen syksyn ja talven. Monet hetket olen vaipunut hermoromahduksen partaalle, mutta kertaakaan en ole edes meinannut luovuttaa. Joku hullu sisäinen voima on potkinut minua pepulle ihan käsittämättömän tarmokkaasti ja kuiskannut korvaani, että sinä pystyt mihin vain. Me pystymme.

Tästä sekopääarjesta huolimatta, olen ollut niin onnellinen. Parasta on ollut se, että raskaiden ja kiireisten päivien jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hymyillä. Sellainen tajuttoman hieno fiilis leviää koko kroppaan ja kaikki tuntuu entistäkin paremmalta. Tulee sellainen vahva olo. Sitten vain väsyneenä nauraa räkättää päivästä toiseen ja muut nauraa perässä. Ja nauru, se pitää meidät tässä hetkessä. Siksi me ehkä naurammekin niin paljon.

Ja tiedättekö mitä? Minä valmistun pian! En voi käsittää miten puoli vuotta on voinut mennä näin nopeasti. Vielä olisi kaksi viikkoa loppurutistusta jäljellä ja sitten koko homma on ohi. Minä niin näen itseni kävelemässä viimeisen kerran pois työssäoppimispaikalta lanteet keikkuen, kädet heiluen nolosti ja sellainen kahden metrin levyinen hymy kasvoilla. Huhhuh minua niin jännittää!

Mitä teille kuuluu?

Palaan pian! Olette ihania ♥

MIKÄS TÄSSÄ ON OLLESSA

Viikot ne vierivät vyöryen eteenpäin ja parhaani mukaan yritän pysytellä niiden kannoilla. Harvemmin sitä enää kunnolla ehtii pysähtymään, lösähtämään sohvalle ja raapimaan pyllyä, pohtimaan mitä sitä seuraavaksi tekisi. On vaan mentävä ja lujaa. Muuten sitä tipahtaa herkästi arjen kyydistä ja sitten onkin tuplavoimin kurottava takaisin kiinni. Onneksi meidän arki on onnekas ja tuo mukanaan aurinkoisia mielenvireitä, ihania pieniä hetkiä ja hepulikohtauksia auringonnoususta laskuun. Ja onneksi tämä kaikki meno ja meininki on vain väliaikaista.

Viime viikko alkoi taas soluttautumalla uuteen työyhteisöön. Uusi työharjoittelu ja uudet kujeet, jonka myötä päivät ovat taas venyneet överimittaan. Aikaisia aamuja ja pitkiä päiviä, lyhyitä iltoja ja vielä lyhyempiä öitä. Aamuvuoropäivinä herätys on soinut ennen kello viittä. Päiväkodilla olemme olleet muutaman minuutin yli kuusi ja en voi sanoin kuvailla, miten kamalaa on jättää pieni lapsi hoitoon jo niin aikaisin aamulla. Pahimmassa tapauksessa hän joutuu viettämään siellä vajaa kymmenen tuntia päivästä. Se ei ole oikein, eikä lähelläkään kohtuullista. Ei sellainen ole kaksivuotiaan elämää. Se on alkanut mietityttämään minua paljon. Hyvin, hyvin paljon.

Pitkien ja raskaiden työpäivien lisäksi on yritettävä parhaansa mukaan pitää muu elämä edes joten kuten vireessä. On käytävä kaupassa, mietittävä budjettia, pidettävä huolta kodista, ehkä joskus siivottavakin ja kokkailtava jotain muutakin kuin pakastepinaattikeittoa. On jaettava huomio lahkeessa roikkuvan, mutta niin ihastuttavan kaksivuotiaan kanssa, kahden suloisen sekopääkissan ja yhden miehen, joka onneksi sattuu olemaan paras (ja huolehtivaisin) mies maailmassa. Perheen yhteisiä hetkiä ja omaa vapaa-aikaani syövät tietenkin vielä miljoona koulutehtävää ja kokeisiin lukeminen. Välillä tuntuu, että on oltava siellä, täällä ja kaikkialla, tehtävä sitä, tätä ja tuota. Onhan tämä aikamoista, myönnetään.

Rehellisesti voin myös myöntää, että tällä hetkellä millekään ylimääräiselle ei jää aikaa. Valitettavasti tämä koskee myös harrastuksia, valokuvausta ja blogia sekä ennen kaikkea sosiaalista elämää. Missä välissä tässä nyt ihmisiä ehtisi näkemään, kun ruuanlaittoonkin täytyy puristaa kaikki mahdolliset ajan rippeet? Olen niin erakoitumassa. Voi minun ystävät rakkaat, toivottavasti ymmärtävät.

Okei, onhan tämä kaikki välillä aika raskasta ja olo on usein päivän päätteeksi ihan huhhuh, mutta mikäs tässä on ollessa. Olen tyytyväinen. Kyllähän välillä kiukuttaa ja saakin kiukuttaa. Sitten taas halitaan ja hassutellaan. Hermotkin paukkuvat tasaisin väliajoin ja joskus tekisi mieli luovuttaa siihen paikkaan. Vetää hillittömät itkupotkuraivarit vaikka sitten keskellä markettia. Loppujen lopuksi vaikeammatkin tilanteet kääntyvät hyväksi ja voimaannuttavat. 

Ilo on suuri ja rakkaus lämmittää. Hymy auttaa vaivaan kuin vaivaan ja vallaton huumorintaju tekee kaikesta niin paljon hauskempaa. Hulluksihan tässä tulisi, jos pitäisi vielä surkutella ja valittaa!

Positiivisuutta kaikille uuteen viikkoon!