NO NE KEMUT

Ne tuli ja meni! Vajaan parinkymmenen vieraan kesken söimme herkkuja ja joimme laittoman paljon kahvia, ihastelimme loistavaa sankaripoikaa ja muuten vain hengailimme pitkin kotiamme. Joitakin pikkuvikoja lukuunottamatta juhlat menivät oikein mukavasti, meillä oli hauskaa ja toivon mukaan vieraillakin!

Kahvit ja herkut tarjosimme juhlallisesti biohajoavista pahviastioista ja mehulaseina toimivat pirtsakan väriset muovimukit pillien kera. Voi jestas, että meille tuli huono omatunto tuosta hirvittävästä määrästä jätettä, mutta kun emme edelleenkään omista mitään kahviastiastoa. Täytyy myöntää, että aika käteviä olivat kyllä, eikä niin hirvittävän rumiakaan, mitä voisi olettaa. Mutta seuraaviin juhliin sitten ne omat kupit!

Kahvipöydän tarjottavat kävivät yksi toisensa perään melko suppeaksi, eikä onnettomuuksiltakaan vältytty. Minun leipomat mustikkakauramuffinsit olivat kertakaikkiaan niin syömäkelvottomia, etten kehdannut niitä tarjota ja minipizzatkin saivat puoli tuntia ennen juhlan alkua pelottavan lasikuorrutteen, kun tiputin ne lasiastiassa lattialle. Sain tietenkin myös lasinsirusta haavan ja koko juhlan ajan kävelin vessapaperit käärittynä varpaaseeni, koska meillä ei sattunut olemaan laastaria. Äkkipikaisena ihmisenä olin tietenkin jo peruuttamassa koko kemut epäonnisten tapahtumien myötä. Onneksi en sentään, sillä hymy palasi nopeasti ja tapahtumat muuttuivat pian nauruksi. Onneksi oli supermamma, joka pelastaa aina kaiken.    

Toinen kissoista pällisteli kummissaan vieraita, eikä ollut moksiskaan harvinaislaatuisen suuresta ihmislaumasta ja toinen nukkui koko juhlan ajan piilossa petauspatjan välissä. Vieraat olivat ihania ja itse sankari oli tavanomaiseen tapaan hassunhauskalla mielellä. Aluksi Toivolle oli kova paikka ottaa niin suurta huomiota omakseen (äitiinsä tullut), siristeli silmiään ettei kukaan vain häntä näkisi ja hamusi jatkuvasti tutuimpien ihmisten syliin. Onneksi pian hän jo vipelsi menemään ja lopuksi meno oli niinkin hurjaa, että piti jo vähän rajoittaa ja houkutella rauhalliseen lukuhetkeen yhdessä Villen serkkutytön kanssa.

Kivaa oli ja vuoden päästä uudelleen  ♥

Mustavalkoiset kuvat: Ville

SEKOILUSEIKKAILU!

Keskiviikkona teimme koko perheen seikkailuretken Särkänniemen Koiramäkeen. Se oli oikeastaan sellainen Toivon syntymäpäivän kunniaksi suunniteltu reissu, sillä virallinen sankaripäivä kului aika pitkälti tapetointihommissa ja muissa sen sellaisissa. Tämä rennoksi kuviteltu seikkailuretki ei kuitenkaan mennyt niin leppoisasti, kuin olimme etukäteen ajatelleet. Lievästi sanottuna meno oli ehkä vähän liian vauhdikasta minun makuuni, enkä ollenkaan ollut varma itkisinkö vai nauraisinko.

Heti paikan päälle päästyämme nostimme Toivon rattaista tutkiskelemaan Koiramäen ihanaa maalaiskylää ja siitähän se sitten alkoi. Hän juoksenteli kuin villipeto minne sattui, sinne ja tänne, enimmäkseen karkuun ja ihmisiä päin ja aina väärään suuntaan. Hän ei kuunnellut, ei totellut, eikä pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Ehkä sekunniksi hän jaksoi keskittyä yhteen asiaan, kunnes juoksu jatkui taas.

Ja voi sitä dramaattisuuden määrää. Kyllähän sitä poikaparkaa sitten kiukuttikin, kun ei saanutkaan tehdä ihan mitä haluaa tai mennä ihan minne haluaa. Siinä me sitten Villen kanssa pidättelimme naurua, kun lapsemme heittäytyy moneen otteeseen veteläksi keskelle katua ja raivoaa. Yritimme olla luovia ja keksiä vaikka mitä, houkutella tutkimaan hauskaa ympäristöä tai katsomaan söpöjä minipossuja, mutta ei, mikään ei auttannut. Keskittymiskyky oli miinus sata, eikä mikään kiinnostanut. Koko touhu oli lievästi sanottuna yhtä sekoilua. 

Vähemmästäkin tulee sellainen olo, että onko tuo meidän lapsi muka ihan normaali uhmakas kaksivuotias? Tietenkin ymmärrän sen, että tuon ikäinen kokeilee rajojaan tai kiukuttelee mitä kummallisemmista syistä ja se on ihan ok, mutta onko tuollainen äärimmäinen ylivilkkaus ja lähes olematon keskittymiskyky normaalia tuon ikäisellä? Ei se ainakaan huolestuneesta äidistä tunnu lainkaan normaalilta. Kyllä siellä muut taaperot kulkivat rauhallisesti, kuuntelivat vanhempiaan, pysähtyivät tutkiskelemaan ympäristöä ja silittelemään eläimiä. Onko teillä muilla kokemusta tällaisesta?

Koko reissun kohokohta oli pienen pieni hetki vaaleansinisen pöydän ympärillä, jolloin tilanne rauhoittui herkkupehmikset kourassa. Toivo sai elämänsä ensimmäisen oman jäätelöannoksensa, nautiskeli sitä onnessaan ja näytti niin valtavan suloiselta siihen keskittyessään. Minäkin sain vihdoin kesän ensimmäisen pehmiksen ja tilanteen vaatiman kahviannokseni. Mieli muuttui hetkessä astetta rennommaksi, vaikka sama villi meno jatkuikin jäätelö-övereiden jälkeen.

Vajaan parin tunnin sekoiluseikkailun jälkeen lähdimme helpottuneina hipsimään kotia kohti, dramaattisesti kuten arvata saattaa. Stressaavien tilanteiden jälkeen päätimme kävellä kotiin ja se päätös olikin kohokohdista toinen. Siitä kuvia myöhemmin.

Pakkohan se on myöntää, että retki Koiramäkeen oli kaikkea muuta kuin olin odottanut, mutta turha sitäkään on niin vakavasti ottaa. Seikkailuhan sekin oli, eläimet oli kivoja ja pehmis hyvää. Eikä se nyt loppujen lopuksi ihan niin kamalaa ollut, ainakaan jälkeen päin ajateltuna ja ainakin Toivolla näytti olevan hauskaa. Mutta täytyy kyllä sanoa, että tästä myös opimme jotakin: suunniteltu reissu Muumimaailmaan on tältä kesältä peruttu. Sitä katsomme sitten ensi vuonna uudelleen!

Kuvat: Ville (paitsi kuva 9, 12,13,14)

KAKSIVUOTIAS

Sankaripäivä tuli ja meni ja siinä hän nyt sitten on, minun kaksivuotiaani. Pakkohan se on uskoa, vaikka aika uskomatonta se onkin. Oikeastaan uskomatonta tässä on se, että hän on ollut maailmassa vain kaksi vuotta. Tuntuu kuin hän olisi ollut luonamme aina.

Ensimmäinen vuosi meni nopeasti, mutta täytyy kyllä sanoa, että tämä toinen vuosi vieläkin nopeammin. Silti minä muistan ne ensimmäiset tunnit, päivät ja viikot tuon tuoreen nappisilmäisen sankarini kanssa. Tai enhän minä oikeastaan muista paljoakaan, mutta kaikki ne tunteet, ne minä muistan. Se oli kauneinta ja ihmeellisintä aikaa, mitä minä olen koskaan saanut kokea. Se ensitapaaminen, se kosketus ja tuoksu, tutustuminen ja se kaikki. Kaikki ne onnen tunteet ja se suurin rakkaus. Se rakkaus on sammumaton.

Tai se onnellisuuden tunne, jolloin tuo avuton, maailman suloisin pieni otus makasi käsivarsillani ja koko olemuksellaan valtasi sydämeni, tuhisi ja tuntui täydellisemmältä kuin mikään muu koskaan. Niitä nappisilmiä tuijotellessani tajusin, mikä tässä elämässä on tärkeintä. Se on tämä hetki, onni ja sinä, minun Toivoni.

Ja nyt, kaksi vuotta myöhemmin tuosta samaisesta pienestä otuksesta on kuoriutunut kaunis pieni peikkopoika, joka on edelleen täydellisempi kuin mikään muu koskaan, enemmän kuin täydellinen. Hän on päässyt mukaan elämän suurin pieniin seikkailuihin, juoksentelee sinne tänne, oppii ja oivaltaa, kikattelee hepulipäissään, eikä taida olla hetkeäkään paikoillaan, saati sitten hiljaa ja hyvä niin. Hän on hymy, ilo, onni ja rakkaus. Hän on meidän pieni aurinkopoika ♥