perjantai 27. kesäkuuta 2014

SEKOILUSEIKKAILU!


Keskiviikkona teimme koko perheen seikkailuretken Särkänniemen Koiramäkeen. Se oli oikeastaan sellainen Toivon syntymäpäivän kunniaksi suunniteltu reissu, sillä virallinen sankaripäivä kului aika pitkälti tapetointihommissa ja muissa sen sellaisissa. Tämä rennoksi kuviteltu seikkailuretki ei kuitenkaan mennyt niin leppoisasti, kuin olimme etukäteen ajatelleet. Lievästi sanottuna meno oli ehkä vähän liian vauhdikasta minun makuuni, enkä ollenkaan ollut varma itkisinkö vai nauraisinko.

Heti paikan päälle päästyämme nostimme Toivon rattaista tutkiskelemaan Koiramäen ihanaa maalaiskylää ja siitähän se sitten alkoi. Hän juoksenteli kuin villipeto minne sattui, sinne ja tänne, enimmäkseen karkuun ja ihmisiä päin ja aina väärään suuntaan. Hän ei kuunnellut, ei totellut, eikä pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Ehkä sekunniksi hän jaksoi keskittyä yhteen asiaan, kunnes juoksu jatkui taas.



Ja voi sitä dramaattisuuden määrää. Kyllähän sitä poikaparkaa sitten kiukuttikin, kun ei saanutkaan tehdä ihan mitä haluaa tai mennä ihan minne haluaa. Siinä me sitten Villen kanssa pidättelimme naurua, kun lapsemme heittäytyy moneen otteeseen veteläksi keskelle katua ja raivoaa. Yritimme olla luovia ja keksiä vaikka mitä, houkutella tutkimaan hauskaa ympäristöä tai katsomaan söpöjä minipossuja, mutta ei, mikään ei auttannut. Keskittymiskyky oli miinus sata, eikä mikään kiinnostanut. Koko touhu oli lievästi sanottuna yhtä sekoilua. 

Vähemmästäkin tulee sellainen olo, että onko tuo meidän lapsi muka ihan normaali uhmakas kaksivuotias? Tietenkin ymmärrän sen, että tuon ikäinen kokeilee rajojaan tai kiukuttelee mitä kummallisemmista syistä ja se on ihan ok, mutta onko tuollainen äärimmäinen ylivilkkaus ja lähes olematon keskittymiskyky normaalia tuon ikäisellä? Ei se ainakaan huolestuneesta äidistä tunnu lainkaan normaalilta. Kyllä siellä muut taaperot kulkivat rauhallisesti, kuuntelivat vanhempiaan, pysähtyivät tutkiskelemaan ympäristöä ja silittelemään eläimiä. Onko teillä muilla kokemusta tällaisesta?



Koko reissun kohokohta oli pienen pieni hetki vaaleansinisen pöydän ympärillä, jolloin tilanne rauhoittui herkkupehmikset kourassa. Toivo sai elämänsä ensimmäisen oman jäätelöannoksensa, nautiskeli sitä onnessaan ja näytti niin valtavan suloiselta siihen keskittyessään. Minäkin sain vihdoin kesän ensimmäisen pehmiksen ja tilanteen vaatiman kahviannokseni. Mieli muuttui hetkessä astetta rennommaksi, vaikka sama villi meno jatkuikin jäätelö-övereiden jälkeen.

Vajaan parin tunnin sekoiluseikkailun jälkeen lähdimme helpottuneina hipsimään kotia kohti, dramaattisesti kuten arvata saattaa. Stressaavien tilanteiden jälkeen päätimme kävellä kotiin ja se päätös olikin kohokohdista toinen. Siitä kuvia myöhemmin.


Pakkohan se on myöntää, että retki Koiramäkeen oli kaikkea muuta kuin olin odottanut, mutta turha sitäkään on niin vakavasti ottaa. Seikkailuhan sekin oli, eläimet oli kivoja ja pehmis hyvää. Eikä se nyt loppujen lopuksi ihan niin kamalaa ollut, ainakaan jälkeen päin ajateltuna ja ainakin Toivolla näytti olevan hauskaa. Mutta täytyy kyllä sanoa, että tästä myös opimme jotakin: suunniteltu reissu Muumimaailmaan on tältä kesältä peruttu. Sitä katsomme sitten ensi vuonna uudelleen!

Kuvat: Ville (paitsi kuva 9, 12,13,14)

10 kommenttia :

  1. Anonyymi27/6/14

    Ei hätää. Kävimme samaisessa paikassa kohta 2,5v poikamme kanssa juhannuksena ja reissu oli ihan samanlaista sekoilujuoksua. Parempi näin kun flegmaattinen lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiva kuulla :--) Näin on! Flegmaattisesta lapsesta olisinkin varmaan enemmän huolissani.

      Poista
  2. Voi Toivoa! Lohdutuksena kuitenkin, käytiin myös Särkässä eilen ja superujo Aisla villiintyi siellä myös täysin ja (melkein) juoksi paikasta toiseen. Kai tuommoinen stimuloi noita lapsia jotenkin, tuskin olitte ihan poikkeuksellinen näky siellä! Meillä oli mukana miun siskot ja äiti, niin ei tarvinnut ite juosta (ei toi neiti kyllä vielä kauheen kovaa menekään) ;) Heh.. Työ ootte Villen kanssa niin rauhallisia että Toivo tuntuu varmaan aika ääripäältä jo sen takia (?) :) Uteliaana odotan seuraavaa postausta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi Aisla pieni! Tyttö ottaa kohta Toivon kiinni ;) Semmoinen tilanne tuntuu vain sillä hetkellä kovin poikkeukselliselta, kun toinen juoksee pää kolmantena jalkana, eikä kuule eikä näe mitään :--D Tulee itsellekin niin levoton olo ja sellainen olenkohan nyt huono äiti, kun en saa lastani rauhoittumaan. Hmm ja totta, Villehän on rauhallinen kuin viilipytty, mutta minä osaan joskus olla itsekin melko levoton, hehe, vaikka ihmisten ilmoilla olenkin kovin rauhallinen. Seuraava postaus tuli :3

      Poista
  3. Voi teitä! :D <3 Oot ihana ja niin Toivokin! Voin kuvitella (tai siis en varmaan voi edes kuvitella...) miltä susta tuntu! Ps. Hirmusöpöt jätskikuvat! En kestä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi kiitos Emma <3 Tuntu kyllä aika hurjalta! Suu auki tuijotin sitä villipetoa ja mietin, onko tuo muka meidän poika :')

      Poista
  4. Tuo kuulostaa niin minun arkipäivältä! Ja todellakin ihan samaa olen aina miettinyt että pitäisikö tässä olla ihan huolissaan ja kiikuttaa poikapipana jollekin kallonkutistajalle, kun ihan ADHD meiningillä aina mennään paikasta toiseen.Äärimmäinen ylivilkkaus ja olematon keskittymiskyky taitaa vaan kuulua tuohon ikään ja ei auta kuin purra hammasta kun iskee itkupotkuraivari kohtaus. Viimeinen episodi meillä oli kirkossa konfirmaatiotilaisuudessa..se pyhä hiljaisuus rikkoutui viisi minuuttia alun jälkeen, kun meidän peikko päätti että tuolilla on tylsää ja on paljon mukavampaa juosta alpapukuisten teinien helmojen joukossa :D Siinä sitten koitettiin kaikki kikka kolmoset että olisi saatu pikkuherra pysymään hetki paikoillaan mutta kun hän on Jääräpää niin suuttui siitä ettei saanutkaan tehdä mitä huvitti ja rupesi huitomaan ja huutamaan niin että koko kirkko kaikui ihan muista saundeista kuin urkumusiikista :D Siksipä olen päättänyt että kotona on kivaa ja turvallista kaikkien kannalta (pappienkin) ja jos ulos pitää lähteä ilman rattaita ja niiden valjaita, niin paree olla lentokentän kokoinen alue, että saa sitten ihan vapaasti juosta ja karkailla eikä ole heti auton alle jäämässä :) Meinasin sanoa että ihanaa että joku muukin ymmärtää millaista on olla parivuotiaan kanssa joka luulee omistavansa "kissan yhdeksän henkeä" mutta ehkä jätän sanomatta ja sanon että "Otan osaa" :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei :----D Otan osaa myös! Niin samat meiningit kun täällä! Meillä on kyllä kotonakin sama meininki, eikä yhteenkään leikkiin jakseta keskittyä kuin muutama hassu minuutti, jos sitäkään. Kylpykin kestää nykyään vain max 15 minuttia, vaikka ennen jaksoi olla vaikka tunnin. Koko ajan saa olla silmät joka puolella, eikä sekään oikeastaan riitä. Onneksi sentään ulko-ovi on lukossa :'D Kiitos sulle ihana Katja ihanasta kommentista. Helpottavaa tietää, että en ole asian kanssa yksin <3

      Poista
  5. Täällä myös yksi hyperaktiivinen ja äärimmäisen tempperamenttinen kaksivuotias! Ei koskaan paikoillaan, ei missään, ei ulkona eikä sisällä minkä vuoksi ei oikeastaan edes sisällä olla kun syömässä ja nukkumassa. Monesti käynyt mielessä onko normaalia, eikä mitään mahiksia päästää rattaista vapaaksi muualla kun turvallisissa ympäristöissä kun ei tottele tai kuuntele ollenkaan. Tsemppiä, kai ne toiset vaan on vilkkaampia ja menevämpiä ja seikkailunhaluisempia :) Meidän ihanat touhottajat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, sielläkin! Kuulostaa kyllä niin samalta. Taitaa tämä olla aika yleistä kaksivuotiailla :) Se kyllä varmasti helpottaa viettää aikaa ulkosalla, sopivassa ympäristössä, missä lapsi saa mennä ja tulla miten haluaa. Meillä sekään ei oikein toimi, koska tuo peikkonen ei kovinkaan kauaa jaksa keskittyä yhtään mihinkään ja sitten pitäisi vaihtaa paikkaa jatkuvasti. Tuntuu ettei leikkipuistossakaan mielenkiinto enää riitä pidempään temmeltämiseen. Meidän ihanat vaativat touhottajat <3 Iloa ja voimaa sinulle Saida!

      Poista