sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

SULOINEN KOTIMATKA

Keskiviikkona tuon ihanan kamalan Koiramäki-seikkailun jälkeen kävelymatkamme kotiin oli jotenkin erityinen. En osaa tarkemmin kuvailla sitä erityisyyttä, mutta jotakin todella ainutlaatuista siinä oli. Kaikki ne hetket, oma perhe ja se, että meillä jokaisella oli erityisen hyvä olla.

Aina välillä aurinko vilkutteli meille, taivas oli sininen ja täynnä kauniita pilvenhattaroita. Ilmassa leijailevien kesätuoksujen helliessä kävelimme ohi sataman ja rauhoittavien järvimaisemien. Näsijärvi tuntui niin valtavan suurelta ja me siinä vieressä niin valtavan pieniltä. Taivaanranta oli upea, aallot liplattelivat ja järvituuli kutitteli kasvojani levittäen ne vallattomaan hymyyn. Kurkimme korkealta sillalta alas veteen, hihittelimme ja jäimme hetkeksi tunnelmoimaan. Voi miten kaunista siellä oli. Tunsin itseni niin onnelliseksi, mieli oli kevyt ja vatsanpohjaani kutkutteli hassusti. Se oli taas se hetki, jolloin kaikki oli juuri niin kuin pitääkin.

Matka jatkui ja päädyimme suloiselle metsäpolulle, jonka olemassaoloa en ollut aikaisemmin tiennytkään. Kevyin askelin astelimme metsään ja minusta tuntuu, että juuri se hetki kruunasi koko päivän. Se paikka oli upea. Ihastelimme ympäröivää maisemaa, höpöttelimme kaikenlaista ja hehkuimme hyvää fiilistä. Ville valokuvaili, minä hyppelehdin siellä täällä keräillen kukkia ja Toivo jumitteli väsyneenä kärryissään. Annoin Toivolle pienen kukan, hän tuoksutteli ja tutki sitä innoissaan, höpötteli itsekseen ja vaikutti niin onnelliselta. Olimme kaikki niin onnellisia. Olimme kuin kolme pientä hölmöläispeikkoa, lunnosta haltioituneina.

Se oli kerrassaan ihanaa. Luonto on niin mielettömän kaunis juuri nyt, täynnä elämää ja pieniä ihmeellisiä yksityiskohtia. Meidän kodin lähellä on niin valtavan paljon hienoja paikkoja, metsää ja kaikkea kaunista, vaikka lähes ydinkeskustassa asummekin. Silti nykyään tulee liian harvoin käytyä metsässä ja sen suhteen haluaisinkin tehdä muutoksen. Yksin metsässä tallustaminen on yksi vapauttavimmista asioista mitä tiedän, saati sitten perheen kesken tehdyt yhteiset metsäretket. Sellainen suloinen pieni metsäpiknik kuulostaisi ihastuttavalta, joten toteutukoon se pian!

perjantai 27. kesäkuuta 2014

SEKOILUSEIKKAILU!


Keskiviikkona teimme koko perheen seikkailuretken Särkänniemen Koiramäkeen. Se oli oikeastaan sellainen Toivon syntymäpäivän kunniaksi suunniteltu reissu, sillä virallinen sankaripäivä kului aika pitkälti tapetointihommissa ja muissa sen sellaisissa. Tämä rennoksi kuviteltu seikkailuretki ei kuitenkaan mennyt niin leppoisasti, kuin olimme etukäteen ajatelleet. Lievästi sanottuna meno oli ehkä vähän liian vauhdikasta minun makuuni, enkä ollenkaan ollut varma itkisinkö vai nauraisinko.

Heti paikan päälle päästyämme nostimme Toivon rattaista tutkiskelemaan Koiramäen ihanaa maalaiskylää ja siitähän se sitten alkoi. Hän juoksenteli kuin villipeto minne sattui, sinne ja tänne, enimmäkseen karkuun ja ihmisiä päin ja aina väärään suuntaan. Hän ei kuunnellut, ei totellut, eikä pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Ehkä sekunniksi hän jaksoi keskittyä yhteen asiaan, kunnes juoksu jatkui taas.



Ja voi sitä dramaattisuuden määrää. Kyllähän sitä poikaparkaa sitten kiukuttikin, kun ei saanutkaan tehdä ihan mitä haluaa tai mennä ihan minne haluaa. Siinä me sitten Villen kanssa pidättelimme naurua, kun lapsemme heittäytyy moneen otteeseen veteläksi keskelle katua ja raivoaa. Yritimme olla luovia ja keksiä vaikka mitä, houkutella tutkimaan hauskaa ympäristöä tai katsomaan söpöjä minipossuja, mutta ei, mikään ei auttannut. Keskittymiskyky oli miinus sata, eikä mikään kiinnostanut. Koko touhu oli lievästi sanottuna yhtä sekoilua. 

Vähemmästäkin tulee sellainen olo, että onko tuo meidän lapsi muka ihan normaali uhmakas kaksivuotias? Tietenkin ymmärrän sen, että tuon ikäinen kokeilee rajojaan tai kiukuttelee mitä kummallisemmista syistä ja se on ihan ok, mutta onko tuollainen äärimmäinen ylivilkkaus ja lähes olematon keskittymiskyky normaalia tuon ikäisellä? Ei se ainakaan huolestuneesta äidistä tunnu lainkaan normaalilta. Kyllä siellä muut taaperot kulkivat rauhallisesti, kuuntelivat vanhempiaan, pysähtyivät tutkiskelemaan ympäristöä ja silittelemään eläimiä. Onko teillä muilla kokemusta tällaisesta?



Koko reissun kohokohta oli pienen pieni hetki vaaleansinisen pöydän ympärillä, jolloin tilanne rauhoittui herkkupehmikset kourassa. Toivo sai elämänsä ensimmäisen oman jäätelöannoksensa, nautiskeli sitä onnessaan ja näytti niin valtavan suloiselta siihen keskittyessään. Minäkin sain vihdoin kesän ensimmäisen pehmiksen ja tilanteen vaatiman kahviannokseni. Mieli muuttui hetkessä astetta rennommaksi, vaikka sama villi meno jatkuikin jäätelö-övereiden jälkeen.

Vajaan parin tunnin sekoiluseikkailun jälkeen lähdimme helpottuneina hipsimään kotia kohti, dramaattisesti kuten arvata saattaa. Stressaavien tilanteiden jälkeen päätimme kävellä kotiin ja se päätös olikin kohokohdista toinen. Siitä kuvia myöhemmin.


Pakkohan se on myöntää, että retki Koiramäkeen oli kaikkea muuta kuin olin odottanut, mutta turha sitäkään on niin vakavasti ottaa. Seikkailuhan sekin oli, eläimet oli kivoja ja pehmis hyvää. Eikä se nyt loppujen lopuksi ihan niin kamalaa ollut, ainakaan jälkeen päin ajateltuna ja ainakin Toivolla näytti olevan hauskaa. Mutta täytyy kyllä sanoa, että tästä myös opimme jotakin: suunniteltu reissu Muumimaailmaan on tältä kesältä peruttu. Sitä katsomme sitten ensi vuonna uudelleen!

Kuvat: Ville (paitsi kuva 9, 12,13,14)

tiistai 24. kesäkuuta 2014

KAKSIVUOTIAS

Sankaripäivä tuli ja meni ja siinä hän nyt sitten on, minun kaksivuotiaani. Pakkohan se on uskoa, vaikka aika uskomatonta se onkin. Oikeastaan uskomatonta tässä on se, että hän on ollut maailmassa vain kaksi vuotta. Tuntuu kuin hän olisi ollut luonamme aina.

Ensimmäinen vuosi meni nopeasti, mutta täytyy kyllä sanoa, että tämä toinen vuosi vieläkin nopeammin. Silti minä muistan ne ensimmäiset tunnit, päivät ja viikot tuon tuoreen nappisilmäisen sankarini kanssa. Tai enhän minä oikeastaan muista paljoakaan, mutta kaikki ne tunteet, ne minä muistan. Se oli kauneinta ja ihmeellisintä aikaa, mitä minä olen koskaan saanut kokea. Se ensitapaaminen, se kosketus ja tuoksu, tutustuminen ja se kaikki. Kaikki ne onnen tunteet ja se suurin rakkaus. Se rakkaus on sammumaton.

Tai se onnellisuuden tunne, jolloin tuo avuton, maailman suloisin pieni otus makasi käsivarsillani ja koko olemuksellaan valtasi sydämeni, tuhisi ja tuntui täydellisemmältä kuin mikään muu koskaan. Niitä nappisilmiä tuijotellessani tajusin, mikä tässä elämässä on tärkeintä. Se on tämä hetki, onni ja sinä, minun Toivoni.

Ja nyt, kaksi vuotta myöhemmin tuosta samaisesta pienestä otuksesta on kuoriutunut kaunis pieni peikkopoika, joka on edelleen täydellisempi kuin mikään muu koskaan, enemmän kuin täydellinen. Hän on päässyt mukaan elämän suurin pieniin seikkailuihin, juoksentelee sinne tänne, oppii ja oivaltaa, kikattelee hepulipäissään, eikä taida olla hetkeäkään paikoillaan, saati sitten hiljaa ja hyvä niin. Hän on hymy, ilo, onni ja rakkaus. Hän on meidän pieni aurinkopoika ♥

lauantai 21. kesäkuuta 2014

HEIPPA VAAN!


Apua! Edellisestä postauksesta on taas liian kauan aikaa, enkä minä neiti Saamaton ole tehnyt mitään asian eteen. Päässäni olisi ainakin satatuhatta juttua ja valokuvausinspiraatioitakin löytyisi vaikka millä mitalla, mutta ei, saamaton mikä saamaton. Vaikka olisin tulvillaan ideoita, kroppani ohjaa minut kerta toisensa jälkeen tietokoneen sijasta sohvalle. Se jos jokin harmittaa, vaikka eihän se sohvallakaan makoilu kovin kamalaa ole. Voi minua mahdotonta.

Viime viikkoina olen muutenkin elänyt melko laiskaa elämää. Sellaista ihanan leppoisaa laiskiaisen elämää, jossa haahuilen ympäriinsä, syön ja nukun, otan askeleen sinne ja askeleen tänne, enkä loppujen lopuksi tee yhtään mitään. Joskus minä vain eniten nautin siitä, ettei tarvitse tehdä mitään pakollisesta poikkeavaa. Ehkä se kuulostaa jonkun mielestä tylsältä, mutta ehkä minä sitten olen sellainen - tylsimys.  En oikeastaan vain tykkää hötkyillä paikasta toiseen pää kolmantena jalkana, eikä sellainen tee minulle hyvää.

Ja juuri sellaisina tylsimyshetkinä kaipaan rauhaa. Haluan sulkea kaiken turhan hälinän pois ja keskittyä olennaiseen, eli olemiseen. Haluan olla omassa rauhassa, ajatella ja nauttia hetkestä. Nauttia kaikesta yksinkertaisesta. Ja siitä, että saan olla perheeni tai ihan vain itseni kanssa. Kyllähän minä nautin todella paljon ihmisseurasta ja vaikka ujo olenkin, tykkään sosiaalisista tilanteista. Joskus minun on vain saatava olla yksin ja nyt on vain sattunut olemaan paljon sellaisia hetkiä.    

Mutta mitäpä meille sitten kuuluu? Paljon hyvää, ripaus huonoa, jokapäiväisiä iloja ja kiukkuja, ihanaa arkea ja sitä loputonta aikaansaamattomuutta. Sellaista peruselämää, hymyjä huolien kera, naurua ja hepulikohtauksia. Aika pitkälti olemme olleet omissa oloissamme, keskittyneet omiin juttuihimme ja viettäneet rauhaisaa perhe-elämää kotikolon sisällä että ulkopuolella.


Tai no, rehellisesti sanottuna sana rauha ei ole ihan ollut se oikea sana kuvaamaan meidän arkea. Oikeastaan en edes muista, koska viimeksi meillä olisi ollut seesteisiä päiviä. Sellaisia ihanan seesteisiä päiviä, jolloin kaikki menisi tasaisen mukavasti aamusta iltaan, ilman sen kummempia hirmumyrskyjä tai hurrikaaneja. Joo, todellakaan. Päivät ovat menneet enemmän tai vähemmän myrskyten, enemmän tai vähemmän pikkupeikon dramaattisuuden merkeissä. Voihan uhmis, sanon minä.

Mutta vaikka tuo kiukuttelu onkin viime aikoina tullut ihan jokaipäiväiseksi ja joskus päivän päätteeksi saan kerätä riekaleet hermoni lattioilta, mahtuu niihin päiviin myös paljon enemmän. Paljon enemmän rakkautta, jonka rinnalla kiukutteluhetket tuntuvat varsin mitättömiltä. Se että saan elää päivästä toiseen tuon maailman hienoimman pikkutyypin kanssa, se antaa enemmän kuin mikään muu. Se että päivittäin kuulen sitä kaunista heleää ääntä ja kikattelua, näen aurinkohymyjä ja onnellisia katseita ja sitä, että tunnen ne pienet hellät kosketukset ja halipusut, se voittaa ihan kaiken.


Ja mitä ihmettä sentään, huomenna tuo meidän ihana kiukkuinen aurinkopeikko täyttää kaksi vuotta. Siis kaksi vuotta! Kaksi mieletöntä rakkausvuotta, joista voisin kirjoittaa vaikka kirjan. En voi mitenkään ymmärtää, mitä ihmettä täällä on tapahtunut kahden vuoden ajan, mutta se jokin on ollut parasta ikinä. Huomenna minä niin hukutan sankarini Toivon suukkoihin ♥ 

Ja kesä on ihana! Aurinko on ihana, luonto on ihana, minun perhe on ihana, elämä on ihana, kaikki on ihanaa! Minusta vesisateet ja koleat villasukkapäivätkin ovat ihania, koska se tekee tästä kaikesta niin monipuolisen. Sellaisen ihanan monipuolisen, mutta ennen kaikkea hauskan. Esimerkiksi yhtenä päivänä satoi vettä ja sitten lunta ja sitten paistoi aurinko! Tai että jonain päivänä voisi olla vaikka alasti ja toisena pukea villasukat jalkaan. Mikäs sen ihanempaa voisi olla.


Täytyy kyllä sanoa, että hieman hämmästelen niitä tyyppejä, jotka alkavat heti valittamaan (anteeksi), jos joskus kesällä sattuukin olemaan viileämpiä sadepäiviä ja sitten se on muka tosi ankeaa. Tulee jotenkin suruinen mieli niiden ihmisten puolesta, sillä eihän siinä negatiivisten ajatusten lomassa ehdi lainkaan nautiskelemaan. Ja minä ainakin nautin, satoi tai paistoi, enkä viitsi näytellä mutrunaamaa. Nauttikaa tekin!

Mutta tätä älytöntä fiilistelyn määrää jatkaessani täytyy kyllä sanoa, että näiden hämmästyttävien rakkauspäivien ja voimaannuttavien kiukkuhetkien myötä elämä se vain kulkee aurinkoista polkuaan. Eihän kaikki mene aina niin kuin haluaisi ja joskus kaikki menee paremmin kuin uskoisikaan, joskus taas surettaa ja joskus naurattaa niin, että halkeaa. Mutta minä rakastan sitä kaikkea. Minusta elämä ja eläminen on vain niin hienoa ja arvokasta, on onnellisia ylä- ja alamäkiä, valoisia polkuja, kukkapeltoja ja kaikenlaista muuta kaunista ihmeteltävää. Mitä tahansa se elämä antaakaan, saan oppia ja oivaltaa, mutta ennen kaikkea rakastaa. Rakastakaa tekin!

Valoisaa, lempeiden ajatusten täyteistä juhannusta ja onnellisia kesähetkiä kaikille otuksille ♥ Ihania olette kaikki!

Kuvat: Ville