lauantai 26. huhtikuuta 2014

MUUTTOLAATIKOITA JA MUUTA


Tervehdys täältä muuttolaatikkoviidakosta!

Muutoksen aika lähestyy ja vatsanpohjaa kutkuttelee mukavasti. Pakkauspuuhat ovat hyvällä mallilla ja minua jopa naurattaa, kuinka helppoa kaikki on ollut. Tuntuu ettei mitään oltaisi tehtykään. Tämä tuonne, nuo tänne ja loput tähän. Valmista. Ainakin melkein. Ollaan myös nautittu mielin määrin auringosta ja lämmöstä, mutta ennen kaikkea toisistamme ja viimeisistä hetkistä näissa maisemissa.

Minua jännittää! Pian me sitten toivotamme uuden kodin tervetulleeksi elämäämme ja otamme ilolla vastaan sen tuomat uudet tuuleet. Suuren muutoksen aikaansaamat tunteet saavat minut hyvällä tavalla levottomaksi, enkä oikein tiedä miten päin olisin. Toissapäivänä käydessämme uudella asunnolla taisin vasta oikeasti tajuta, että tämähän on totisinta totta ja kaikki tämä oikeasti tapahtuu. Ihan pian! Huomenna! Tuleva koti tuntuu niin hyvältä ja ennen kaikkea meidänlaiselta ♥ 

Muuttostressin sijaan me olemme fiilistelleet ulkona (eilistä ja tätä päivää lukuunottamatta) ja nautittu mielettömän upeasta säästä, sen tuomasta aurinkoenergiasta ja lämpötuntemuksista. Kaikkialla kuhisee elämää, puut ja pensaat availevat vihreitä silmujaan ja ihmiset hymyilevät onnellisesti. Tämä satumainen kevät ja nurkan takana odotteleva kesä antaa tuplavoimia omaan jaksamiseen ja energianmäärä tuntuu olevan loputon!

No ei kyllä ihan loputon, ainakaan fyysinen energia, sillä aikaisemmin esiintyneen kurjat oireeni ovat tulleet taas esiin. Eilenkin menin kesken pakkailujen niin voimattomaksi ja huonovointiseksi, että itkeä tirautin turhautuneena. Onneksi Toivo oli paikalla ja halaili minua huolestuneena. Tänään taas huimauskohtauksen tullessa olin varma, ettei minusta ole enää mihinkään. Huomaan oireiden putkahtavan esiin aina ulkoilun tai pitkän rasituksen jälkeen, joten päätin tänään olla rehkimättä liikaa, että minusta olisi edes jotain apua huomennakin. Lääkäriin on siis päästävä taas.       

Onneksi lähes kaikki kimpsut ja kampsut ovat valmiina lähtöön ja odottavat sulassa sovussa huomisia kantajia. Tälle päivälle olisi luvassa vielä pientä viimeistelyä, verhojen repimistä alas ja järjestelyä huomista varten. Vaikka mielelläni minä olisin vielä pakannut vähän lisää, jos vain tavaraa olisi riittänyt. Taidan olla tässäkin asiassa hullu, mutta nautin tästä todella!

Hieman olen kyllä huolissani kissaveljeksistä, jotka ovat tottuneet lasitetulla parvekkeella varustettuun kotiin ja saunaan, josta on ajan saatossa muodostunut heidän oma valtakuntansa. Toivottavasti he eivät tule pahan kerran järkyttymään. Nyt he vetävät tyhjillä lattioilla tassurallia, kummastelevat mattojen katoamistemppua ja näyttävät stressaantuneilta. Voi heitä rakkaita raukkaparkoja, kun eivät tunnetusti ole muutosten ystäviä. 

Muutto sitä ja muutto tätä, mutta katsokaahan tuota kuvissa esiintyvää peikkopoikaa. Hän on itse suloisuus. Suloisuutensa lisäksi Toivo on uhmaillut enemmän kuin tarpeeksi, kiukutellut ja vienyt tavaroita paikasta A paikkaan B, hyppinyt laatikoiden päällä ja tyhjentänyt niitä sitä mukaan mitä on täytetty, kiusannut hermostuneita kissoja ja vetänyt herneen nenään pienimmistäkin asioista, harrastanut tavanomaista enemmän raivokaaria lattialla ja ollut muutenkin melko mahdoton, mutta mahdottoman ihana. Tosi ihana.

Minua ei kuitenkaan ole hirveästi haitannut tuo välillä älyttömäksi menevä taaperoisen meininki, sillä onhan se suurimmaksi osaksi hassunhauskaa katseltavaa. Kyllä saan välillä naurua pidätellä ihan tosissani. Uhmauksen ohella Toivo on ollut ahkera muuttoapulainen ja silmät säihkyen onkin nauttinut touhukkaista päivistä. Ja saahan tuo muuttolaatikoiden ja jätesäkkien sekamelska nyt melko jännittäviä seikkailuja aikaan pienen pojan mielessä.

Syvä onnenhuokaus. Miten voikaan tuntua näin hyvältä! Olen täynnä riemullista energiaa, mieli on kevyt ja hymy nousee väistämättä kohti aurinkoa. Joka solullani aistin kevään ja luonnon heräämisen, muutoksen tuulet ja tuntemattoman tulevaisuuden. Minulla on niin hyvä tunne kaikesta, kaikki tuntuu oikealta ja kaikki on menossa oikeaan suuntaan. Olen niin kiitollinen. Kunhan vielä kehokin pysyisi matkassa mukana niin kaikki olisi paremmin kuin hyvin!

Mukavia viikonloppuhetkiä! Aurinkoenergiaa ja iloisia hymyjä ♥

Kuvat: Ville

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

VIIMEISEN VIIKON AIKANA


Elämä on ollut yksinkertaisesti niin ihanaa. Niin valloittavaa ja äärimmäisen kaunista, merkityksellistä ja opettavaa. Rakastan sitä.

Viime viikolla saimme nauttia hyvästä mielestä ja hyvistä ajatuksista, mutta myös kiukkupäivistä ja turhautumisen tunteista, olimme reippaita ja vähemmän reippaita, heräsimme monesti jo ennen seitsemää ja pari kertaa ulkoilimme ennen kymmentä, kävimme pienen pienellä metsäretkellä, nautimme keväästä, kuuntelimme sen ääniä ja nuuskimme nenää hyväileviä tuoksuja, laiskottelimme ja olimme aikaansaavia, olimme paljon kotona, mutta saimme myös vieraita, pakkasimme hillitysti, katselimme kuinka laatikot alkoivat pikku hiljaa vallata kotiamme ja olemme olleet kiitollisia ja ylpeitä siitä, kuinka vähän omistammekaan, katselimme hullunlailla Braking Badia ja jännitimme juonenkäänteitä, söimme ihan liian monta ruisleipää pestolla, juustolla ja tomaatilla ja menimme liian myöhään nukkumaan sekä ihan muuten vain yhdessä ihmettelimme elämää ja nautimme jokaisesta hetkestä - ainakin melkein jokaisesta.   

Minä puolestani olen ehkä kerran (tai kaksi) rouskutellut sipsejä, jumppailut hiki hatussa ja alkanut tosissani nauttimaan siitä, katsonut hömppäohjelmia ja eläytynyt niihin liikaa, nähnyt ihanaa hyvänmielen unta, jossa elin yhdeksänkymmentäluvulla ja sellaista toista, joka oli herkkä ja koskettava, kuunnellut rytmikästä riimittelyä ja vähän tätä sekä jumittavia, mutta mukaansatempaavia jazz-soundeja, yllättynyt iloisesti, kun Ville osti omasta-aloitteestaan kukkasöpöläisiä kotimme, käyttänyt kahden euron vihreää anorakkitakkia ja pitänyt tukkaani solmussa, fiilistellyt aurinkoa ja harmaita päiviä sekä tanssivia vesipisaroita, joiden tuoksu on yksi parhaimmista ja se on saanut minut hyvien ja nautinnollisten olojen saattelemana hymyilemään sydämeni pohjasta.

Sellaisista vesipisarantäyteisistä tuoksuista minulle on viime päivinä tullut mieleeni lapsuuden kevät ja kesä täynnä iloa, riemua ja vesilätäköitä, lapsuudet leikit tuorealla nurmikolla ja seikkailut takapihan takana sijaitsevassa metsässä, vihreät koivupuut ja pilvettömät taivaat, veljet ja naapurinlapset sekä rakas lapsuudenystäväni ja hänen kanssaan jaetut hetket, parhaimmat sellaiset, joilloin olimme kuin paita ja peppu nauttien toistemme seurasta, käyttäen mielikuvitustamme ja touhuillen kaikkea maan ja taivaan väliltä, keräsimme pullonkorkkeja ja leikimme barbeilla, teimme herkullisia eväsretkiä leikkipuistoihin, metsiin kivien päälle ja lintutorniin sekä kerran perustimme tyttöjengin (muistaakseni sen nimisen), joka keräsi metsistä roskia liimaillen niitä pieneen vihkoseen ja kerran löysimme myös 50 pennisen, josta olimme enemmän kuin riemuissamme. Tai sen ihanan tyttösen kanssa ne kioskireissut, josta 20 pennillä ostimme sitä ja markalla tätä sekä se pikkuveljeni rattailla tehty huvittava reissu kauppaan, josta salaa haimme Manhattan-sipsipussin. Nämä kaikki fiilistelyt voisi kiteyttää tähän ja tähän ja moneen muuhun. Voihan lapsuus, se taisi olla onnellinen.

Onnen- ja rakkaudentäyteistä tulevaa viikkoa kaikille ♥

perjantai 11. huhtikuuta 2014

KARHUNPOIKA SAIRASTAA


Meillä oli eilen vapaapäivän kunniaksi suunnitelmissa lähteä koko perheen voimin aamupäiväretkelle läheisen järven rantaan, nauttimaan toisistamme, auringosta ja luonnon rauhasta. Sen lisäksi olin vielä päivän aikana ajatellut lähteä viettämään omaa-aikaa metsään, valokuvailemaan ja nuuskimaan kevättä. Toisin kävi, sillä suunnitelmilla on joskus tapana muuttua.

Koko edellisilta -ja yö meni jatkuvan itkun ja murheen sekaisissa tunnelmissa aina aamuun asti. Yhtään emme tiedä, mitä sinä iltana tapahtui, kun yhtäkkiä Toivo vain alkoi hieromaan toista silmäänsä. Hän hieroi ja hieroi, itki lohduttomasti ja ulisi kurjaa oloaan, mikään ei kelvannut ja halusi vain olla minun sylissäni. Yö oli huonoin mitä koskaan on ikinä ollutkaan ja olin varma, että poika ei enää näkisi mitään. Olin tietenkin väärässä. Aamulla olemattomien unien jälkeen hipsimme terveysasemalle, saimme erittäin positiivista palvelua ja viikon kestävän antibioottikuurin.

Painajaismaisen yön jälkeen olin kiukkuinen, turhautunut ja hermostunut sekä aivan varma siitä, että tuleva päivä olisi pilalla. No olihan se eilinen nyt melko kauhistuttava, lähestulkoon pelkkää itkua ja kiukkuttelua, sylihoitoa ja lohdutusta. Toivo oli hyvin kurjamielinen ja jostain syystä kiukkusi meille pahaa oloaan kuin vihaisen ampiaisen lailla, jota yritimme parhaamme mukaan ymmärtää. Päivä kului lähinnä paikallaan istuen poika sylissäni ja Villen hoidellessa kaupassakäyntejä sun muita.

Mutta tiedättekö mitä? Eihän se päivä loppujen lopuksi ollutkaan yhtään hullumpi ja tarkemmin mietittyäni se oli yksi ihanimmista päivistä aikoihin. Sain olla rakkaimpieni kanssa koko päivän ihan rauhassa tekemättä mitään järkevää, olemaan ihan vain paikoillaan ja pysähdyksissä ja mikä parasta, halimaan ja silittelemään väsynyttä peikkopoikaani aamusta iltaan. Hän viihtyi sylissäni pitkiäkin aikoja, kerran myös nukahti siihen ja se oli jotakin todella ainutlaatuista. Eikä Toivo nyt ihan joka hetkeä itkenytkään vaan oli myös ajoittain iloinen oma itsensä. Tarkemmin ajateltuna eihän minullakaan nyt niin paha mieli ollut ja ehkä salaa nautinkin joka hetkestä. Kaiken lisäksi Ville oli taas kerran maailman ihanin ja huomaavaisin isä sekä poikaystävä ja kissojen viihdyttäjä. Meillähän oli oikeastaan oikein mukavaa.

Naureskelimme Villen kanssa sitä, että tämä oli varmasti hurjinta ja raskainta, mitä Toivon elämän aikana on tähän mennessä tapahtunut. Syy tähän hurjuuteen oli niinkin suuri kuin silmätulehdus. Nauran vieläkin. Siitä voimmekin päätellä, että olemme päässeet Toivon kanssa äärimmäisen helpolla. Herkkä ja vaativa hän on sitäkin enemmän sekä maailman suloisin silmät turvonneenakin. Meidän pieni peikko ♥ 

Kuvat: Ville

tiistai 8. huhtikuuta 2014

PIENIÄ HYVÄN MIELEN AJATUKSIA






♥  Oma-aika ja yksinolo, kaupunki ja kirpputorit, kevätilmassa nautittu kahvi ja taskusta poimitut salmiakkipastillit, sisäinen rauha ja mukavat ajatukset, joihin saan täysillä keskittyä ja syventyä ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä ja hetken voin vaan olla ja olla vaan.

♥  Yhden vanhan pariskunnan koskettava hetki, kun he seisoivat kylki kylkeä vasten jäätelöt kädessä odotellen keskustorilla esiintyvää Anna Puuta ja välillä katsoivat toisiaan hymyillen sanaakaan sanomatta ja näyttivät siltä, että olivat seisseet siinä ainakin kolmekymmentä vuotta.

Hullunkurisessa ihmisvilinässä pujottelu ja paikallaan seisominen, ihmetellen monia ihmisiä, niiden käytöstä ja erilaisia tapoja, kohteliaisuutta tai epäkohteliaisuutta, pitkiä päästä varpaisiin -katseita, tuimia ilmeitä tai aitoja hymyjä, enkä millään voi ymmärtää miksi jälkimmäisiä tulee vastaan vähiten, josta tulikin mieleeni, että
  • ihmisethän voisi yhtä hyvin olla pienen pieniä muurahaisia, jotka kuka tahansa älykkäämpi ja voimakkaampi voisi koska tahansa talloa tuusan muuskaksi välittämättä niistä tippaakaan, vähän samaan tyyliin, miten todellisuussa ihmiset tekevät jatkuvasti viattomille eläimille
  • ja mietin myös, kuinka ällöttäviä ihmiset ovat, kun pitävät itseään maailman tärkeimpänä ja hienoimpana eläimenä käyttäen voimaansa monella tapaa väärin, liian itsekkäästi ja liian paljon vääriin tarkoituksiin, kun taas toinen mahdollisuus olisi olla hyvä ja tasa-arvoinen kaikille ja kaikelle, parantaa maailmaa eikä hajottaa sitä, joten usein häpeänkin olla ihminen ja myös mietin, voinko rakastaa maailmaa?

Suvaitsevaisuus ja oikeudenmukaisuus, aitous ja usko hyvyyteen, sillä vaikka maailma olisikin täynnä itsekkyyttä ja pahaa, kyllä minä silti haluan uskoa, uskoa parempaan tulevaisuuteen ja parempiin ihmisiin, koska kaikesta huolimatta rakastan maailmaa, sen kauneutta, ainutlaatuisuutta ja uskomattoman hienoja mahdollisuuksia, joista olen syvästi kiitollinen.

Sellainen tunne, kun olen keskellä kaikkea, ihmisiä, luontoa, rakennuksia ja liikennettä, kaikki liikkuvat jollain tapaa jonnekin, edes takaisin, sinne ja tuonne, itse ollessani paikallaan liikkumatta, jolloin vain sydämeni sykkii hiljalleen ja katson ympärilleni, tuijottelen ja hengitän sitä kaikkea liikkuvaa muutosta, eikä mikään ole sekunnin jälkeen enää entisellään, sillä se kaikki jatkuva muutos on ainoastaan pysyvää

Mielettömät tuulenpuuskat ja sen voima, puhdas puhallus ja virkistävä energia, joka hyväilee kasvojani ja tunne siitä, kuinka huojun ja horjun, tukka lentelee minne sattuu ja silmille sekä samalla vaivun ajatuksiini ja mietin, kuinka hullua oliskaan ilman painovoimaa, leijuen pitkin poikin, sinne ja tänne ja kaikki olisi jokseenkin hassua ja minä vain nauraa kikattaisin.

Silmien sulkeminen missä vain ja milloin vain, samalla hymyillen leveästi ja kuvitellen mitä tahansa, aivan mitä tahansa ihanaa tai koskettavaa hyvän mielen ajatusta, jolloin saan niissä inhottavimmissakin hetkissä mielenrauhan ja hyvän olon, vaikka toisinaan voinhan minä ne silmät muutamaksi sekunniksi sulkea keskellä tietä kävellessäkin ja hymyillä, jos vain tunnen sillä hetkellä oloni maailman onnellisemmaksi.

Keväiset olot ja muutosten aika, koukuttava pakkaaminen, järjestely ja ihana organisointi, mitä tarvitsemme ja mitä emme, malttamattomuus ja jänittävät tuntemukset siitä, mitä uusi koti tuo tullessaan, tuoko uusia tuulia vai samoja vanhoja, mutta onnellisuus, se ainakin on säilyvää.

Synkän harmaan pilvisään aamupäivä ja laiskotteluhetket, peittojen alla möyriminen ja tyynysota, iloiset kirjat, musiikki ja muumit, höpsötyksiä ja hepulikohtauksia, naurua naurun perään, mutta myös seesteisiä hetkiä yhdessä sylikkäin ja kädestä kiinni pitäen, silitellen ja halien aina uudelleen ja uudelleen.

Jännittävän kutkuttava yhteydenotto tuntemattomalta otukselta, jonka viesti tuntui niin hykerryttävän hyvältä, mutta ennen kaikkea mielenkiintoiselta, sai minut miettimään ja pohdiskelemaan ystävyyttä ja sen tärkeyttä, jolloin ajatukseni vei minut jokaisen ystäväni luo ja tajusin, kuinka heitä yhtäkkiä onkin monta ja kuinka paljon heistä välintänkään.

Äärimmäisen hyvät jumppahetket ja tajunnanräjäyttävät venytykset, joiden aikana voisin leijua ilmassa ja tuntea kadoksissa olleita tuntemuksia ja nautintoja, joiden olemassaoloa en muistanutkaan, mutta parasta kaikessa on kuitenkin ne onnistumisen tunteet ja se, että kerta toisensa jälkeen huomaan kehittyväni ja nauttivani entistäkin enemmän, jolloin motivaatio vain kasvaa kasvamistaan.

Oikein leppoisaa tiistaipäivää kaikille, rakkautta ja lempeitä ajatuksia

perjantai 4. huhtikuuta 2014

HALUAISIN VAAN SANOA, ETTÄ...

Olen tuntenut itsessäni tavanomaista vahvempaa energisyyttä ja voimaa, olen ollut aikaansaava ja ahkera. Olen päivien aikana suorittanut enemmän, mitä pitkään aikaan ja olen tehnyt sen silkasta omasta tahdostani. Se on tuntunut hyvältä ja tuntuu edelleen. Todella hyvältä.

Olen ollut ylpeä itsestäni, sillä viikon (tai kahden) vakavan harkinnan jälkeen olen vihdoin (taas) aloittanut kotijumpan, jonka lisäksi vielä vatsa- ja kyykkyhaasteet. Jokaista vatsalihasta on koeteltu ja reidet täristen olen kyykkinyt ylös ja alas pepun heiluessa epämääräisesti. Tätä hullutusta on kestänyt jo huimat kolme päivää, eikä loppua näy. En lupaa itselleni liikoja, mutta haluan yrittää maailman eniten.

Olen myös aloittanut tutustumisen joogan ihmeelliseen maailmaan. Olen tutustunut joogan periaatteisiin ja hengitystekniikoihin, lukenut hyödyistä ja opiskellut rentoutumisen tekniikoita. Nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että voisin laatia itselleni simppelin harjoitusohjelman ja aloittaa sisäistämisen, kunhan saan hommattua kunnollisen maton alleni. Jooga kiehtoo minua valtavasti, on aina kiehtonut, vaikka vasta nyt olenkin perehtymässä asiaan. Innolla odotan seesteisiä kesäaamuja, jolloin auringonsäteiden lämmittämänä rauhoitun joogahetkeeni.

Olen kiduttanut itseäni olemalla herkuttelematta liian usein, koska välillä on ollut päiviä, jolloin olen ajatellut tunnin välein suklaapatukoita ja sipsien onnellista rouskumista hampaideni välissä. En todellakaan aio totaalikieltäytyä vaan yritän parantaa itsehillintääni, sillä minusta elämä ei ole mitään ilman herkkuja. Parasta tässä onkin ollut se, mitä pidempää pystyn olemaan ilman, sitä vähemmän minun niitä mieleni tekee. Välillä jopa huolissaan mietin, jospa en kohta haluakaan syödä herkkuja. Niin kamalaahan se olisi, joten eilen päätin palkita itseni muutamalla (pussillisella) sipsillä.

Olen tunnelmoinut kynttilän valossa ja kuunnellut jazzia, maannut vain hiljaa paikoillani, ajatellut ja ollut ajattelematta. Olen tuntenut kuinka hyvän olon tunteet säteilevät päästä varpaisiin ja varpaista päähän, tehden mahtavia pärinöitä koko kehoon ja mieleen. Olen myös samalla tekniikalla käsitellyt huonoja asioita olematta kuitenkaan suruinen tai ahdistunut, sillä eihän huonoja asioita oikeasti olekaan, vaikka ne hetkellisesti siltä joskus tuntuvatkin. Kaikesta huonosta aina opimme ja oppiminen, se on vain hyvä asia.

Olen ajoittain tuskaillut ja parsinut hermojani kasaan tuon meidän pienen pippurimme kanssa. Avainsana: uhma. Peikkonen on ollut äärimmäisen kiukkuinen ja uhmapäinen pieni ampiainen, enkä välillä tiedä itkeäkö vai nauraako hänen mitä ihmeellisimmille kohtauksilleen. Yleensä nauran salaa. En kuitenkaan voi sille mitään, että kärsivällisyyteni on välillä luokkaa nolla ja hermoni repeävät riekaleiksi sekunninsadasosassa, jolloin tulee turhaan ärähdettyä toiselle, joka todennäköisesti kärsii oireistaan enemmän. Onneksi aina näissä tapauksissa pyydetään anteeksi halimalla ja antamalla pusu, kuiskaamalla korvaan; olet rakas.


Olen myös pohdiskellut kaikenlaisia mieltä kummastuttavia ja vihastuttavia asioita, kuten sitä ikuisuuskysymystä, että miksi ihmeessä ihmiset ovat välillä niin tyhmiä ja kuvittelevat omien arvojensa kanssa voivansa olla mitä tahansa, tehdä mitä tahansa, olla paha toisia kohtaan ja olla kunnioittamatta ympärillä olevaa? Tai sitä, miksi näimme ulkona kaksi alakouluikäistä tyttöä heittelemässä sorsia puunpalasilla ja kivillä? Tai miksi joidenkin on niin vaikea ymmärtää kasvissyöntiä, miksi ne eivät tiedä siitä mitään ja miksi he kuvittelevat, että sellaisten ruokien valmistaminen on jotenkin todella vaikeaa? Tai miksi joidenkin lihansyöjien on syötävä lihaa ihan joka ikinen päivä, joka ikisellä aterialla ja ihan älyttömiä määriä viikossa? Tai miksi päättäjämme eivät nyt vaan voisi hyväksyä sitä tasa-arvoista avioliittolakia ja maailman kauneimman kasvin vapautta tai kieltää turkistarhausta? Tai miksi se hemmetin Venäjän hallinto ei vaan voisi relata vähän ja lopettaa sekoilua?

Lisäksi olen tehnyt vegaanista ruokaa, vähentänyt maidon käyttöä ja pohtinut vihdoin sen tehoseikoittimen ostoa, ollut perheeni kanssa rentouttavilla kävelyillä ja hämmästellyt, kuinka pitkiä matkoja peikkosemme jaksaa jo kävellä, haaveillut siitä omasta pienestä metsäretkestä ja odottanut siihen sopivaa ajankohtaa, jolloin aurinkokin olisi kanssani, miettinyt kuinka epätodelliselta tuntuukaan alle kuukauden päästä koittava muutto ja miettinyt myös sitä, josko pian se pakkaaminenkin kannattaisi aloittaa. Lisäksi olen ollut hyvin, hyvin onnellinen. 

torstai 3. huhtikuuta 2014

PIKKUPEIKON UUDET UNET


Tällaisessa uudessa sängyssä, isojen peikkopoikien sängyssä. Se on hieno, suloinen ja vanhanaikaisen näköinen, tunnelmallinen ja mikä parasta, Toivon näköinen. Aikomuksena oli sipaista pintaan kauniin likaista keltaista väriä, mutta päätimmekin antaa sen olla juuri noin tuollaisenaan. Ainakin toistaiseksi.

Aikomuksena oli myös ottaa sänky käyttöön vasta uudessa kodissamme, mutta toisin kävi. Ensin vähän epäilevästi mietin, miten nukkuminen lähtee käyntiin oudossa paikassa ja outojen laitojen sisäpuolella. Turhaan kuitenkin murehdin. Peikkonen on nukkunut entistä paremmin ja on ollut suorastaan ylpeä uudesta sängystään, kiipeää sinne innoissaan, laittaa pään tyynyyn ja alkaa möngertämään onnellisesti.

Uuden unikuvion myötä jännittelin Toivon mahdollisia yöllisiä seikkailuja ja sitä, tuleeko hän meidän sängyn viereen keskellä yötä kuumottelemaan. Seikkailuja ei tietääkseni ole ollut, eikä kuumottelemaankaan ole tullut, ainakaan vielä. Pariin otteeseen on aamuisin tepsutellut meitä katsomaan ja kerran nousut päiväuniltaan omiin aikoihin, mutta muuten kyllä pysytellyt kiltisti sängyssään. Patsi tänä aamuna heräsin siihen, kun poika oli vieressäni innoissaan selailemassa puhelintani ja olikin sitten sekoittanut koko kapistuksen.

Toivo niin rakastaa uutta unipesäänsä. Ja mikä parasta - sinne voikin kerätä kaikenkarvaisia kavereita, pupuja ja nalleja sekä muita karvakuonoja unia turvaamaan. Myös kissat ovat oivaltaneet sängyn hyväksi päiväunipaikaksi. Kyllä nyt kelpaa uneksia!