HALUAISIN VAAN SANOA, ETTÄ...

Olen tuntenut itsessäni tavanomaista vahvempaa energisyyttä ja voimaa, olen ollut aikaansaava ja ahkera. Olen päivien aikana suorittanut enemmän, mitä pitkään aikaan ja olen tehnyt sen silkasta omasta tahdostani. Se on tuntunut hyvältä ja tuntuu edelleen. Todella hyvältä.

Olen ollut ylpeä itsestäni, sillä viikon (tai kahden) vakavan harkinnan jälkeen olen vihdoin (taas) aloittanut kotijumpan, jonka lisäksi vielä vatsa- ja kyykkyhaasteet. Jokaista vatsalihasta on koeteltu ja reidet täristen olen kyykkinyt ylös ja alas pepun heiluessa epämääräisesti. Tätä hullutusta on kestänyt jo huimat kolme päivää, eikä loppua näy. En lupaa itselleni liikoja, mutta haluan yrittää maailman eniten.

Olen myös aloittanut tutustumisen joogan ihmeelliseen maailmaan. Olen tutustunut joogan periaatteisiin ja hengitystekniikoihin, lukenut hyödyistä ja opiskellut rentoutumisen tekniikoita. Nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että voisin laatia itselleni simppelin harjoitusohjelman ja aloittaa sisäistämisen, kunhan saan hommattua kunnollisen maton alleni. Jooga kiehtoo minua valtavasti, on aina kiehtonut, vaikka vasta nyt olenkin perehtymässä asiaan. Innolla odotan seesteisiä kesäaamuja, jolloin auringonsäteiden lämmittämänä rauhoitun joogahetkeeni.

Olen kiduttanut itseäni olemalla herkuttelematta liian usein, koska välillä on ollut päiviä, jolloin olen ajatellut tunnin välein suklaapatukoita ja sipsien onnellista rouskumista hampaideni välissä. En todellakaan aio totaalikieltäytyä vaan yritän parantaa itsehillintääni, sillä minusta elämä ei ole mitään ilman herkkuja. Parasta tässä onkin ollut se, mitä pidempää pystyn olemaan ilman, sitä vähemmän minun niitä mieleni tekee. Välillä jopa huolissaan mietin, jospa en kohta haluakaan syödä herkkuja. Niin kamalaahan se olisi, joten eilen päätin palkita itseni muutamalla (pussillisella) sipsillä.

Olen tunnelmoinut kynttilän valossa ja kuunnellut jazzia, maannut vain hiljaa paikoillani, ajatellut ja ollut ajattelematta. Olen tuntenut kuinka hyvän olon tunteet säteilevät päästä varpaisiin ja varpaista päähän, tehden mahtavia pärinöitä koko kehoon ja mieleen. Olen myös samalla tekniikalla käsitellyt huonoja asioita olematta kuitenkaan suruinen tai ahdistunut, sillä eihän huonoja asioita oikeasti olekaan, vaikka ne hetkellisesti siltä joskus tuntuvatkin. Kaikesta huonosta aina opimme ja oppiminen, se on vain hyvä asia.

Olen ajoittain tuskaillut ja parsinut hermojani kasaan tuon meidän pienen pippurimme kanssa. Avainsana: uhma. Peikkonen on ollut äärimmäisen kiukkuinen ja uhmapäinen pieni ampiainen, enkä välillä tiedä itkeäkö vai nauraako hänen mitä ihmeellisimmille kohtauksilleen. Yleensä nauran salaa. En kuitenkaan voi sille mitään, että kärsivällisyyteni on välillä luokkaa nolla ja hermoni repeävät riekaleiksi sekunninsadasosassa, jolloin tulee turhaan ärähdettyä toiselle, joka todennäköisesti kärsii oireistaan enemmän. Onneksi aina näissä tapauksissa pyydetään anteeksi halimalla ja antamalla pusu, kuiskaamalla korvaan; olet rakas.

Olen myös pohdiskellut kaikenlaisia mieltä kummastuttavia ja vihastuttavia asioita, kuten sitä ikuisuuskysymystä, että miksi ihmeessä ihmiset ovat välillä niin tyhmiä ja kuvittelevat omien arvojensa kanssa voivansa olla mitä tahansa, tehdä mitä tahansa, olla paha toisia kohtaan ja olla kunnioittamatta ympärillä olevaa? Tai sitä, miksi näimme ulkona kaksi alakouluikäistä tyttöä heittelemässä sorsia puunpalasilla ja kivillä? Tai miksi joidenkin on niin vaikea ymmärtää kasvissyöntiä, miksi ne eivät tiedä siitä mitään ja miksi he kuvittelevat, että sellaisten ruokien valmistaminen on jotenkin todella vaikeaa? Tai miksi joidenkin lihansyöjien on syötävä lihaa ihan joka ikinen päivä, joka ikisellä aterialla ja ihan älyttömiä määriä viikossa? Tai miksi päättäjämme eivät nyt vaan voisi hyväksyä sitä tasa-arvoista avioliittolakia ja maailman kauneimman kasvin vapautta tai kieltää turkistarhausta? Tai miksi se hemmetin Venäjän hallinto ei vaan voisi relata vähän ja lopettaa sekoilua?

Lisäksi olen tehnyt vegaanista ruokaa, vähentänyt maidon käyttöä ja pohtinut vihdoin sen tehoseikoittimen ostoa, ollut perheeni kanssa rentouttavilla kävelyillä ja hämmästellyt, kuinka pitkiä matkoja peikkosemme jaksaa jo kävellä, haaveillut siitä omasta pienestä metsäretkestä ja odottanut siihen sopivaa ajankohtaa, jolloin aurinkokin olisi kanssani, miettinyt kuinka epätodelliselta tuntuukaan alle kuukauden päästä koittava muutto ja miettinyt myös sitä, josko pian se pakkaaminenkin kannattaisi aloittaa. Lisäksi olen ollut hyvin, hyvin onnellinen.