Minusta tuntuu, että katson jatkuvasti ulos toivoen näkeväni
lumihiutaleiden leijailevan maahan. Tällä hetkellä siellä
leijailevat vain viimeisetkin lehdet, jättäen jälkeensä paljaita
puita ja harmaata maisemaa. Lumi olisi tervetullut kaupunkiimme.
Minulla on sellainen hassu tunne. Varpaat kihelmöivät ja
kokonaisvaltainen levottomuus on vallannut kroppani. Hymy leviää
jatkuvasti korviin, ajatukset sinkoilevat kerrankin pidemmälle kuin
huomiseen ja malttamattomuus on joka puolella. Marraskuu, tule jo.
Vietimme pari päivää maalla Mammalassa. Pari päivää vähän
toisenlaista eloa, mukavia hetkiä, äidin ja pikkuveljen seuraa sekä
ystävän näkemistä. Mennessämme saimme kokea mielettömän kauniin auringonlaskun, tullessamme takaisin vesipisarat ropisivat ikkunoihin. Reissun päällä Toivosta kuoriutui oikea Mamman poika, eikä
äiti ollutkaan enää yhtään niin kiva. Uhmatuhmaa, omaa tahtoa ja
kukkakaupan uudelleen järjestelyä, kiukkukaaria ja
vastahakoisuutta. Unohtamatta tietenkään poikasen kokonaisvaltaista
iloa ja riemua, mitä reussullamme kerrytti kokemuslippaaseensa.
Yksinkertaisuudessaan meidän matka oli onnistunut, hyvän mielen,
olon ja energian tankkausta. Omakoti on silti paras. Aina.
Minun reissukaveri oli vain (taas) aika malttamatonta tyyppiä.
Niin kuin autoilukuvasta näkyy, paikallaan istuminen oli tympeää.
Hei taaperovanhemmat! Esiintyykö teillä harvinaislaatuisen
voimakasta kärsimättömyyttä? Vai onko tuo poikanen tosiaan saanut
minun geenini tuplana?
Nyt korviani hyväilee SMG ja Terhi Kokkosen heleä ääni.
Kupponen kuumaa, lempeitä ajatuksia, onnellisuutta ja hyvän mielen
hymyjä. Jos nyt lumihiutaleet alkaisivat hiljalleen leijailla
maahan, olisi tämä hetki ehkä täydellinen.
Lähellä täydellisyyttä oli myös hetki, jolloin kohtasin tuon
yhdessä kuvassa esiintyvän otuksen. Hetki oli tajunnan räjäyttävä,
herkkä ja tunteellinen. Miten olinkaan unohtanut, kuinka
valloittavia siilet ovatkaan. Rakastuin uudelleen.
Rakkautta teillekin ♥
