OLEN AJATELLUT PALJON

Olen niin onnellinen murun alkavista KOLMESTA vapaapäivästä. Voisin kiljahdella riemusta ja pomppia ja huutaa ja hymyillä niin, että naama repeää. Auts.

Juuri nyt minusta on ihan mieletöntä olla kotiäitinä. Voisin olla aina! Saan olla tuon ihanimman tyypin kanssa, saadaan touhuilla aamusta iltaan, välillä kiukutellen, välillä riemuiten, mutta aina rakastaen, hellyyttä unohtamatta. Ja saan seurata vierestä tuota mieletöntä kehitystä. Sitä paitsi, viimeaikoina olen saanut mainion keskustelukumppanin. Ihan oikeasti poikasen kanssa voi jopa keskustella, alkeellisesti, mutta kyllä voi. Vielä kyllä aika moneen kysymykseen saan vastaukseksi kakka.

Ja Toivo on niin fiksu, kuten arvata saattaa. Hehe. Ei vain mene tajuntaani pojan mielettömän laaja ymmärrys. Lisäksi hän tekee asioita, joita kukaan ei ole edes opettanut. Ja ottaa niin paljon mallia äidin ja isin touhuista. Iso poika ♥

Haluaisin lähteä kyläilemään. Oikeastaan ihan minne vain! Jotenkin sellainen supersosiaalinen ja rohkea fiilis, haluaisin nähdä ihmisiä ja puhua. Kuka haluaa tulla meille? Kuka haluaa keskustella? Mitä vain!

Minulle tuli niin paha mieli ja huono omatunto, kun unohdin lähettää Mummille kortin. Hän täytti perjantaina 13. päivä 70 vuotta ♥ Olen kyllä ihan aina unohtanut nämä korttihommat.

Mieleni tekee kaupungille, kirppareille ja valokuvailemaan! Haluaisin ommella, askarrella juttuja, katsella leffoja ja sarjoja. Haluaisin jopa lenkkeilemään ja jumppaamaan – ihan oikeasti.

Ja haluaisin pelata. Miten sille ei tunnu riittävän lainkaan aikaa? Olisi Rayman, Age Of Empires III, Sims, Psychonauts, Red Dead Redemption, Minecraft...

Luin vanhoja päväkirjoja vuosilta 2008-2010 ja meinasin kuolla. Järkyttävää miten ajatukset voivat muuttua noin, tai ihminen! Aivan mahtavia muistoja. Ja vau, mitä ajatusten virtaa.

Olimme Toivon kanssa hississä, jonne tuli samaan aikaan naapurin pitkä ja komea mies mustilla rilleillä varustettuina. Toivo katsoi häntä pitkään ja ojensi kädet miestä kohden pyytäen syliin, kunnes tajusi jotain. Raukka taisi erehtyä isistä.

Olen niin onnellinen, että vihdoin syksy on täällä. Viileämmät ilmat ja värikkyys. Edelleen odotan sitä huuruista hengitystä ja sitä, että saan vetää tumput käsiini.

Pienen pieni ahdistuksen poikanen on synytynyt Toivon varusteiden hankinnasta. Meillä ei ole vielä ainuttakaan rukkasta, talvihaalaria, pipoa, tumppuja, sormikkaita, kaulahuiveja sun muita tarvittavia. Talvikengätkin puuttuvat. Ei ole edes kaikkia syksyvaatteita vielä. Kun ei voisi vähempääkään kiinnostaa shoppailla! Puhumattakaan omista talvitakeista ja kengistä.

Olisi kova hinku tehdä kodissamme pieniä uudistuksia. Seinäkangas pitäisi kiinnittää, leffat olisi kiva saada johonkin uuteen hyllyyn järjestykseen, kuvia olisi teetettävänä iso pino, tarvitsisimme uuden työpödän, lamppuja pitäisi hankkia ennen pimeitä aikoja, samoin uusia kynttiläjuttuja, haluaisin uusia viherkasveja ja ommella uusia tyynynpäälisiä. Mistä saisi halvimmalla sisätyynyjä?

Haluaisin nähdä vanhoja ja uusia ystäviä sekä ihania ystäviä naapurista. Haluaisin päästä illanviettoon ja tehdä vaihteeksi jotakin erilaista. Haluaisin viettää Villen kanssa kahden keskeistä aikaa ja kävellä käsikädessä. Haluaisin myös kivan tyttöjen illan! Mutta missä tytöt?

Himottaisi tehdä oma räppibiisi! Ja ei, tämä ei ole vitsi. Olemme Villen kanssa suunnitelleet tätä jonkin aikaa, mutta vieläkään asia ei ole edennyt pätkääkään. Ensiksi pitäisi keksiä räppinimet ja biisin aihe. Okei, tuleekohan tästä mitään... Kuolen nauruun.

Rakastan tätä blogiani! Tämä tuntuu omalta ja te olette ihania. Tervetuloa uudet lukijat ♥

Koen olevani juuri nyt onnellinen. Todella, todella onnellinen. Hymyilyttää, naurattaa ja joka paikkaa kihelmöi. Kahvi maistuu ja maailma on puolellani.

Mahtavaa tiistaipäivää ja syksyistä viikkoa kaikille!