PÄIVÄ NIMELTÄÄN MIELETÖN

Ensimmäiseksi voisin pahoitella tämänkin postauksen positiivisia vivahteita. Niin en kuitenkaan tee, miksi tekisin, sillä tämä päivä on yksinkertaisuudessaan ollut aivan mieletön. MIELETÖN. Aivan pakko jakaa tämä päivä teidän kanssanne. Kiitos ja anteeksi!

Oikeastaan kaikkihan lähti käyntiin jo eilen illalla, kun Ville kysyi haluaisinko nukkua ensi yön kokonaan, ilman niitä ainaisia pitkin yötä tapahtuvia herätyksiä. Huh hei, no tottakai halusin! Yö oli antoisa, aamulla olin energinen ja täynnä elinvoimaa. Höpsöttelyä, tahteja, jammailua, naurua, hymyä, iloa ja riemua! Minun ja Villen aamupäiväshow, näitä meidän omia outoja oivalluksia ja sekoiluja sekä Toivon eloisuus, hulvattomat naurut ja hienot taputukset. Paras aamu.

No sitten Villehän lähti mummojen ja pappojen luo iltavuoroon, eikä sekään haitannut juuri lainkaan. Me poikasen kanssa jatkettiin samaan malliin kuunnellen musiikkia, tanssien, leikkien ja syöden aina seuraaville päikkäreille asti.

Myöhemmin me tallustellen lähdimme kohti paikallista ostaria. Ruokakaupassa kohtasimme sydämellisen myyjän, joka Toivolle kauniisti höpötteli ja kehui hänet maasta taivaisiin. Myös tyypit takanamme hymyilivät le-ve-äs-ti minulle, meille ja kaikille. Siitäkös mieleni parani entisestään!

Ajattelinpa vielä poiketa paikallisella UFF:lla pikaisesti pyörähtäen. Ihan pikaista siitä ei tullutkaan, sillä löysin hassuja juttuja, jotka heti nähdessäni kaappasin matkaani. Toivon lelukokoelmaan pääsi yhtymään muutama hassu pehmopalikka, ihania puupalikoita sekä minulle ihana metsänvihreä neulepaita! Kannatti käydä!

Kotimatkalla törmäsimme Mummoon. Ei nyt ihan kirjaimellisesti, mutta ei se kaukanakaan ollut. Mummo pysäytti meidät heti nähtyään ja ennen kuin edes ehdin ääntä kuulemaan, näin kuinka hänen huulensa liikkuivat vikkelästi. Siinä me sitten höpöteltiin keskellä katua iloisin mielin ihmisten vipeltäessä kovaa vauhtia ohitsemme. Mummo se vasta symppis olikin, suuri sydämminen ja hilpeä, vähän höperöinen, mutta täynnä elämää. Elämäniloinen. Mummolla oli yllään upea vihreä takki, samettihousut ja melkoisen räväkät aurinkolasit! Mummo minun makuuni.

No sitä Mummoa ajatellen jatkoin matkaamme hymyillen niin leveästi, mikä näköjään pakotti vastaantulijatkin hymyilemään. Muistan ajatelleeni, että voikohan tästä päivä vielä parantua, kunnes vastaan käveli hassu pariskunta. Mies jatkoi matkaansa mihinkään huomioonsa kiinnittämättä, mutta nainen pysähtyi kohdallemme, vielä aika rempseästi mitään epäröimättä. Ja nainen puhui ja puhui ja puhui. Ja minä yritin puhua takaisin. Hän ihasteli Toivoa, silitteli kerran hänen päätään ja kertoi tarinan siitä, ettei hän voi koskaan miehensä kanssa saada lapsia. Hän kertoi mielisairaudestaan,

skitsofreniasta sekä suusyövän leikkauksen aiheuttamasta puhevaikeudesta. Nainen olisi jutellut varmasti koko loppupäivän, mutta mies alkoi huutelemaan sadan metrin päästä, jolloin iloinen nainen jatkoi matkaansa mukavaa päivänjatkoa toivotellen. Ja minä olin häkeltynyt. Niin häkeltynyt siitä positiivisuuden määrästä, mitä tuo nainen tartutti ympärilleen. Loppumatka meni entistäkin enemmän hymy korvissa. Hyvä ettei naamani repeytynyt!

Tulipa niin älyttömän mielettömän upean kaunis fiilis. Elämän kauniit asiat ja hyvät

ihmiset, pienet eleet ja kohteliaisuudet. Elämän ilojen jakaminen! Mieletöntä ♥