TÄLLÄ VIIKOLLA

- Olen jännittänyt työharjoittelun ensimmäistä iltavuoroa ja yövuoroa, mutta turhaan, sillä molemmat menivät oikein hyvin, hyvällä porukalla ja mielenkiintoisten asioiden äärellä. Voi miten rakastankaan hoitotyötä!

- Kotona kaikki on ollut enemmän tai vähemmän hullua. Siis ihan kreisiä menoa, jos minulta kysytään. En tiedä missä määrin kaksivuotiaan lapsen kiukuttelu on normaalissa rajoissa, mutta sitä rajaa ollaan tällä viikolla monesti mietitty. Ihan humoristisella mielellä ja tosissaan. 

- Toivo on ottanut känkkäränkkävaihteen päälle ja hukannut ilopillerinsä. Huutoa, raivoa, kiukkua, itkua, huutoa ja huutoa. Sanoinko jo, että huutoa? Aamulla, illalla, yöllä ja päivällä. Sisällä, ulkona, kaupassa ja kaikkialla. Kaikkialla muualla paitsi päiväkodissa. Voi meidän peikkoraukkaa.

- Olen ollut väsynyt ja ajoittain hermoromahduksen partaalla. En oikeasti, mutta melkein. Olen kiukutellut jatkuvasta kiukuttelusta ja turhautunut lahkeessa roikkumiseen ja siihen, että vessaankin meneminen on saanut aikaan valtavan huutokonsertin oven toisella puolella. Yritäpä tässä sitten lukea huomista koetta varten. Voin siis kertoa, että nyt mennään opiskelun kannalta sieltä mistä aita on matalin, toivotaan parasta ja uskotaan ihmeisiin. Muutenkin pieni (suuri) opiskelustressi kiristelee päätä ja kotiolot huomioon ottaen koulunkäynti tuntuu oikeasti raskaalta.

- Ville on (onneksi) ollut lomalla ja hoitanut lähes kaiken pakollisen ja pakollisesta poikkeavan, kodin, kaupassa käynnin, ruoanlaiton, siivouksen, lapsen hoidon, minun hoidon, kissojen hoidon ja kaiken muun. Ihana supermies.

- Olen tämän ankaran opiskelun lomassa haaveillut pitkistä (hiljaisista) ulkoiluhetkistä, metsäretkistä ja valokuvauksesta. Olen odottanut kunnon syksyä, kylmiä ilmoja ja vesisateita. Olen ihastellut puusta putoavia lehtiä, lintuparvia ja ihan mielettömän kauniita aamuja. Olen syönyt ihan liikaa herkkuja ja katsellut ihan liikaa huonoja tv-ohjelmia.

- Kaikki on kuitenkin ollut ja mennyt olosuhteisiin nähden hyvin, pieniä ilmassa lenteleviä rumia sanoja lukuun ottamatta. Stressaaminenkin on taas saanut minut muistamaan, kuinka typerää ja ennen kaikkea turhaa se onkaan, joten taidan olla mielummin stressaamatta. Tuli mitä tuli ja meni miten meni. Elämä on onnea, suolaista ja makeaa, kerrassaan ihanaa ja hassua.

Mahtavaa viikkoa teille ihanat tyypit  ♥

Kuvat ottanut Ville yhtenä leppoisana puistopäivänä.

KAIKENLAISTA

Instagram @hennahay

Pää lyö tyhjää ja aivot jumittavat offline-tilassa. Ajatukset pyörivät ympyrää, harhailevat ja sinkoilevat sinne tänne vailla päätä ja häntää. Aina ne vievät minut sohvalle lootusasentoon ja naama kiinni sipsikippoon. Laiskottaa, väsyttää, hymyilyttää, naurattaa.

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan olisin voinut viettää viikonlopun rauhan tyyssijassa, täydessä hiljaisuudessa yksin kotona rentoillen. Toisin kuitenkin kävi ja vieläpä omasta tahdostani. Päätin olla tuhat kertaa mielummin viikonlopun perheeni kanssa, koska yhteinen aika on ollut kortilla ja kortit ties missä. Ikävä on ollut suuri, varsinkin minun pientä peikkoani.

Okei, viikonloppu sattui olemaan ehkä kiukkuisin ikinä, kaksivuotiaan näkökulmasta, mutta siltikään en katunut päätöstäni. En vaikka känkkäränkkä näyttäytyikin ehkä joka toinen minuutti, pikkuautot (ja muut) lentelivät päin seinää ja ulkoillessamme vastaantulijat saivat kuulla ja nähdä kärryssä karjuvaa (ja kiljuvaa) villieläimen poikasta. Onneksi ne iloisemmat hetket olivat sitten sitäkin iloisempia.

Lauantaina sain kokea suurenmoisen hemmottelupäivän, jolloin Ville valmisteli herkkuruokaa jazzin tahdissa tanssahdellen, Toivo kipitteli intiaanitossuissa ulvoen pitkin kämppää, kissat hassuttelivat ja minä nautin siitä kaikesta, enkä tehnyt mitään.

Tämä viikko tuo tullessaan ankaraa kokeeseen lukua, yhden yövuoron ja muutaman vapaapäivän, omia pienen pieniä hengähdyshetkiä ja muuten vain oleilua, jos aika sallii. Pahoin pelkään ja aavistelen, että viikko ei taida olla mielyttävimmästä päästä, mutta toivon parasta ja uskon hyvään. 

Onneksi minulla on ympärilläni maailman mahtavimmat tsempparit ja ilontuojat. Sitä paitsi Ville starttasi tänään kahden viikon lomansa ja minun ystäväni sai toissapäiväni vauvan ♥ Kuume nousee!

Valoa viikkoonne ystävät rakkaat ♥

KAIKKI ON IHAN HASSUA

Täällä vain mennään ja tullaan, sinne tänne ja edestakaisin. Nautitaan aikaisista aamuista ja kello viiden herätyksistä, syödään aamupalaa silmät ristissä pimeässä keittiössä ja heitellään aamukahvit kahdella kulauksella naamariin. Tehdään hämmentävän sujuvasti (ja nopeasti) tarvittavat aamutoimet ja pujahdetaan ulos ovesta ennen auringonnousua. Fiilistellään hiljaisilla kaduilla ja hymyillään ujosti vähäisille vastaantulijoille. Seikkaillaan pitkät päivät kunnialla läpi ja illat vietetään mahdollisimman vetelästi, vältellään univelkaa ja hellitään toisiamme.

Tiedättekö mitä? Minä ihan oikeasti nautin tästä kaikesta. Arki tuntuu ihan hassulta, hyvällä tavalla hassulta ja juuri tämmöisessä tilanteessa se hetkessä eläminen on parasta. Vaikka onhan ne viikonloputkin aika ihania.

Viime viikolla alkoi minun ensimmäinen työssäoppimisjakso. Kuinka jännää! Kolmen vuoden tauon jälkeen hoitotyö maistuu mainiolta ja olosuhteisiin nähden olen pärjännyt yllättävän hyvin, melko hitaasti, mutta (melkein) varmasti. Työpaikkani on huippuhyvä ja mielenkiintoinen, ihmiset ovat ihania ja mikä parasta, minut on iloisesti toivotettu tervetulleeksi.

Tottahan toki arki on ollut raskasta, hetkellisesti jopa uuvuttaavaakin, mutta hitto soikoon me olemme pärjänneet hyvin. Ollaan vaan laulettu ja naurettu päivästä toiseen ja sekös jos jokin on ollut leppoisaa. Raskaatkin päivät tuntuvat paljon paremmilta, kun on tämmöinen ihana ja hassu perhe vierellä. Ja hymyily, se auttaa kaikkeen.

Mitä teille kuuluu? Kertokaa minulle jotakin kaunista tai hyvää tai mitä vaan ♥

Kuvat: Ville

SYKSY, TULETKO JO?

Aamut ovat olleet kauniita. Olen nauttinut jokaisesta askeleesta, hengenvedosta ja keveästä mielestä. Olen aistinut tuulen ja tuoksut, lämmön ja auringon, iloiset vesisateet ja kauniin harmaat pilvipäivät. Olen toden totta nauttinut.

Rakastan vesisateita. Ehkä jonkun mielestä olen täysi hullu, mutta päivät jolloin sataa aamusta iltaan ovat mielettömiä. Niin mielettömän hienoja ja täynnä ainutlaatuista tunnelmaa. Ehkä joku kokee sen ankeana, surumielisenä tai tylsänä, mutta minä näen siinä jotakin todella kaunista, puhdasta, aitoa ja herkkää.

Sateen rummutellessa luontoa voisin istua ikuisuuden ikkunalaudalla tuijotellen ulos, haaveillen tai nauttien juuri siitä hetkestä. Sen rummutuksen tahdissa voisin tanssahdella yhden jos toisenkin tanssin keskellä lätäkköä ja antaa pisaroiden pomppia pitkin hymyntäyteisiä kasvojani. Voi juku, miten ihanaa se on.

Virallisen syyskuun vaihtuessa olen muuttunut malttamattomaksi. Olen etsiskellyt sen merkkejä, olen nähnyt maailman kauneimman pienen vaahteranlehden täynnä kaikkia niitä rakkauden värejä, punaista, keltaista, vihreää ja oranssia sekä olen istunut villasukat jalassa odottaen sen saapumista. Syksy, tuletko sinä jo? Ikävä on jo suuri.

Odotan henkeä salpaavaa väriloistoa ja luonnon taikuutta, taivaalle kohoavia lintuparvia ja syksyisen metsän tuoksuja, kylmiä aamuja ja kohmeisia sormia, lämpimiä takkeja, tumppuja ja tiukasti kiedottuja kaulahuiveja, viimeisiä aurinkohetkiä ja syysmyrskyjä, pimeitä iltoja ja kynttilöitä. Kaikkea sitä. Syksyllä olen eniten elossa taas.

Odottaako joku muukin?

VIIKON FIILIKSET

Ihanaa, uutta ja inspiroivaa, raskasta ja jännittävää. Kaikkea semmoista ja vähän enemmän. Ensimmäinen viikko, siitä selvittiin.

Sen enempää hehkuttamatta voisin sanoa, että viikko on mennyt hyvin. Olemme suoriutuneet uuden arjen tuomista haasteista, selviytyneet aikaisista aamuista ja aikatauluista sekä olemme muistaneet syödä hyvin ja nukkua ilman univelkaa. Olemme päivittäin juoksukävelleet paikasta A paikkaan B, josta paikkaan C ja takaisin, eikä ole kertaakaan edes ärsyttänyt. Näin omasta mielestäni ansaitsisimme arvosanan kiitettävä siihen nähden, että tämä on ollut kaikkea muuta mihin olemme tottuneet.

Ensimmäinen kouluviikkoni oli mielenkiintoinen. Ensimmäisenä päivänä meni ihan ok, vaikka opettajan höpötyksien perusteella ehdinkin luoda itselleni hirvittävät suorituspaineet ja stressinpoikaset. Usko omaan osaamiseen horjui ja olin ihan varma, etten koskaan pääse määrätyistä tavoitteista läpi, etten koskaan opi mitään, enkä koskaan valmistu. Ai miten niin olen äkkipikainen! Koko illan pidin itsestäni surkeita valituspuheita Villelle (♥) ja olo oli lähes toivoton.

Toisena päivänä heräsin astetta itsevarmempana ja tulin toisiin aatoksiin. Sain hillittyä sisälläni villiintynyttä huonommuuden tunnetta ja postiiviset ajatukset valtasivat mielen. Keskittymiskykyni oli plus sata ja motivaatio nousi huippuunsa. Usko itseeni asettui todelliselle tasolle ja stressi pienentyi puoleen. Kyllä minä pystyn siihen, vakuuttelin itselleni. Niin pystynkin! Tuli semmoinen tunne, että nyt minä kyllä nautin täysillä tästä kaikesta.

Mutta arvatkaapa mitä? Koulun aloituksessa on se ikävä puoli, että tunnen itseni välillä yksinäiseksi. Sillä lailla oudolla tavalla yksinäiseksi, että tuntuu haikealta olla yksin, kun on tottunut olemaan päivät pitkät Toivon kanssa. Okei, onhan siellä luokkakavereita ja muita, mutta se ei ole sama asia. Koulussa ollessani olen kovasti ikävöinyt Toivoa ja hänen läsnäoloaan, kuvitellut hänen iloisia hassutuksiaan ja maailman kauneimpia hymyjä. Toivottavasti totun tähän ikävään pian.

Aivan mahtavaa on taas se, että Toivo viihtyy päiväkodissaan uskomattoman hyvin. Aina kuulemme kehuja siitä, kuinka hyvin on päivä mennyt, kuinka reipas ja iloinen poika hän on taas ollut. Siitä jos jostakin tämä äiti on onnellinen ja ylpeä. Kaiken lisäksi tämä meidän touhulainen on oppinut päiväkodissa syömään vähän paremmin, siihen entiseen en syö ollenkaan -tilanteeseen verrattuna ja se on enemmän kuin helpottavaa.

Oikeastaan kaikki on alkanut niin hyvin, että hymyilen, hymyilen vaan ♥

KOHTI OPISKELIJAELÄMÄÄ

Nämä hassut otokset kuvaavat hyvin tämän hetkisiä tunteitani.

Tiedättekö sen tunteen, kun olette olleet kolme vuotta putkeen kotona ja sitten teidän pitääkin yhtäkkiä olla olematta kotona? Hyppiä suin päin uusiin tilanteisiin ja haasteisiin, olla vuorovaikutuksessa tuntemattomien ihmisten kanssa, olla reipas ja sosiaalinen. Viedä lapsi päiväkotiin, mennä kouluun, hakea lapsi päiväkodista, käydä kaupassa, tehdä ruokaa ja tehdä läksyt. Sen tunteen minä tiedän.

No en oikeasti tiedä siitä vielä yhtään mitään, mutta voin kuvitella sen mahdollisimman kivaksi. 

Minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä huominen koulupäivä tuo tullessaan. Ensimmäinen koulupäivä. Arvatkaa jännittääkö? Ehkä vähän. Fiilis on sama kuin silloin aikoinaan ensimmäiselle luokalle mennessäni, pinkit lappuhaalarit jalassa ja sateenkaaren värisen perhosparven kreisibailaus vatsan pohjalla. Tulee mitä tulee, hyvin se menee. Pian olen jo lähempänä tulevaisuudessa koittavaa hoitsu-uraani.

Minulla on sellainen villi veikkaus, että joudun olemaan mahdollisuuksien mukaan ahkera opiskelija, joten luonnollisesti blogille jää ehkä tavanomaista vähemmän aikaa. Älkää surko, sillä ajattelin päivitellä blogin facebooksivuilla ja instagramissa sitten sitäkin enemmän, joten siellä näemme.  Olette ihania.

Sata vuotta vanha risainen laukkuni (joka hajoaa hetkenä minä hyvänsä) on pakattuna eteisessä odottamassa aamua ja kahvikin on ladattu valmiiksi. Jännityksestä turmeltuneet aivoni käyvät pian rauhaisaan lepoon (toivottavasti) ja painajaismaisien kauhukoulu-unien sijaan ajattelin nähdä unta kesäisten metsien viimeisistä tuoksuista, menninkäisistä ja kukkasista, laulavista linnunpoikasista ja muusta. Aamulla havahdun todellisuuteen kello kuusi.

Ehkä aamu on täynnä energiaa, aurinkotuulta ja hymyhuulia, kastepisaroita ja syksyn tuoksuja. 

Voimaa ja rakkautta alkavaan viikkoon ♥