VAUVA TOIVONEN

Apua mutta sehän on vauva! Meidän vauva Toivonen. Voi miten pieni hän on joskus ollut, ihan pikkuruisen pieni ihminen. Sellainen kovin ihastuttava ja hassu, maailman suloisin tietenkin. Syntymästään asti Toivo on ollut sellainen oikea aurinkopoika, niin iloinen ja hymyntäyteinen, tyytyväinen, mutta vaativa. Maailman parhain Toivo.

Jokaista kuvaa katsellessani herkistelin ja hihittelin hillittömästi. Tuollainenko hän oikeasti oli? Onko siitä oikeasti niin kauan aikaa, etten muista. Miten hän tuhisi, miltä hän tuntui ja miltä hän tuoksui? Miten hän itki ja miten hän nauroi? Olenko kadottanut kaikki ne pienet suuret yksityiskohdat, jotka silloin luulin muistavani ikuisesti?

Ehkä en muista kaikkea, mutta ne tunteet, ne minä muistan. Ne kaikki äärettömän suuret rakkauden tunteet, ilon ja onnellisuuden, koko tunteiden kirjon. Kaiken sen, mitä se pieni vauva minulle antoi, sen mitä häneltä opin, miten hän minua kasvatti ja sen, miten hän kertaheitolla teki elämästäni merkityksellisempää. Sen että saan olla äiti, sillä se jos jokin on sanoinkuvaamattoman hienoa, hienointa maailmassa.

Joskus minua harmittaa, etten tajunnut ottaa ainuttakaan oikeasti hyvää ja taiteellista valokuvaa vauvasta, tuollaisia räpsyjä vaan sieltä sun täältä. Taisin elää uuden elämän ja rakkauden hurmiossa, omassa pienessä onnellisuuden kuplassa, ettei sellainen tullut pieneen mieleenikään. Mutta toisaalta, onko sillä mitään väliä, sillä kaikki ne muistot ovat jääneet sydämeeni ikuisesti.

Kyllä sitä saa joka päivä hämmästellä, mikä mahtava pikkutyyppi me ollaan saatu aikaan. Meidän oma rakkausvauva ♥

Ps. Tänään näin ystäväni kaksiviikkoisen vauvan. Ihka oikean, kauniin ja niin äärettömän suloisen poikavauvan. Apua mikä vauvakuume! Vauva, vauva, vauva!

Seitsemän ensimmäistä kuvaa kuvannut Ville

OMAT OLOT

Meillä on aika jännät ja tavanomaistesta poikkeavat viikonloppumeiningit meneillään. Kun silloin vajaa pari viikkoa sitten kerroin poikien peruuntuneesta viikonloppureissusta mummilaan, tällä kertaa se sitten toteutui ja nyt olen yksin kotona. Yksin kotona kokonaisen viikonlopun. En onneksi ihan yksin, sillä onhan minulla maailman parhaimmat kissaystävät seuranani, jotka tarvittaessa pitävät huolta yksinäisyydestäni tai lohduttavat ikävän tullessa.

Mutta tiedättekö mitä? En ole ollut yksinäinen. En ole kokenut sydäntä raastavaa ikävää tai pahaa mieltä, en ole surkutellut tai laskenut minuutteja reissulaisten tuloon, toisin kuin ensimmäistä kertaa yksin ollessani. Olen nauttinut. Olen todellakin nauttinut, sydämeni pohjasta ja täysillä. Varsinkin kun olen kuullut, miten paljon pojat ovat nauttineet olostaan, olen minäkin nauttinut entisestään.

Oman ajan ja hassun yksinolon lisäksi olen kokenut (taas kerran) ihan mahdottoman ihania hyvänolontunteita ja onnea. Olen hymyillyt töissä ja kotona, vastaantulijoille, työkavereille ja itselleni. Olen haltioitunut syksystä ja ihastellut korkealla lenteleviä lintuparvia, heidän vapauttaan ja ainutlaatuisuuttaan. Olen nähnyt, kuullut ja tuntenut ystävällisyyttä ja hyvyyttä, tehnyt hyviä tekoja ja iloinnut muiden puolesta. Olen nauttinut sekä työstä että kotona olosta, ulkoilmasta ja kävellyt pitkin pimeitä katuja lehtien lennellessä sinne tänne, inspiroitunut ja nähnyt kauniin vesisateen ja auringon. Olen nauttinut kissoista ja he minusta, halinut ja hemmotellut heitä paljon sekä tuijotellut pitkät tovit pieniä hassuja tassuja. Olen myös tehnyt herkullista ruokaa vain ja ainoastaan itselleni, jumpannut, venytellyt, laiskotellut ja jumittanut koneella, katsonut kynttilän valossa salkkaritmaratonia ja syönyt vähän (paljon) suklaata sekä muuten vain nauttinut kaikesta kauniista, omasta elosta ja oloista.

Valoa ja lämpöä teille ihanat tyypit ♥

YHDET SUNNUNTAIBILEET JA TÄMÄ PÄIVÄ

Hupsista vain, olenkin unohtanut jakaa täällä nämä hassut Villen ottamat kuvat Toivosta. Kuvat ovat yhdeltä ihanalta sunnuntai-illalta, jolloin piipahdimme Tampereen Laikunlavalle katsomaan ystäväni musiikkikeikkaa. Bilemeininki oli kohdillaan, varsinkin tällä pienimmällä sankarilla, kuten saatatte huomata. Minusta nämä kuvat kuvastavat hyvin Toivon luonnetta. Juuri tuollainen hän on, veikeä ja aurinkoinen, pieni eloisa hassuttelija höpsöttelijä, joka ei pysy hetkeäkään paikoillaan. Niin ja mahdottoman söpökin vielä, tietenkin.

Tänään meillä on ollut erityisen kiva päivä. Jopa Toivollakin, mikä on suorastaan ihme niiden monien kuikkupäivien jälkeen. Olemme vietelleet leppoisaa vapaapäivää, nauttineet yhteisestä ajasta ja yhdessäolosta. Minä onnekas olen saanut pienen oman hetken kirpparikierroksen merkeissä ja vietimme aikaa kaupungilla myös yhdessä. Ilmassa on leijaillut hyvää mieltä ja hyvänolontunteita, hassuttelua, laulua ja naurua, onnellisuutta ja iloa, aurinkoa ja syksyn tuoksuja. Kaikkea sitä, mitä elämältä voikaan toivoa. Sellainen varsinainen hymypäivä.

Hymyjä kaikille ♥

Kuvat: Ville

TÄLLÄ VIIKOLLA

- Olen jännittänyt työharjoittelun ensimmäistä iltavuoroa ja yövuoroa, mutta turhaan, sillä molemmat menivät oikein hyvin, hyvällä porukalla ja mielenkiintoisten asioiden äärellä. Voi miten rakastankaan hoitotyötä!

- Kotona kaikki on ollut enemmän tai vähemmän hullua. Siis ihan kreisiä menoa, jos minulta kysytään. En tiedä missä määrin kaksivuotiaan lapsen kiukuttelu on normaalissa rajoissa, mutta sitä rajaa ollaan tällä viikolla monesti mietitty. Ihan humoristisella mielellä ja tosissaan. 

- Toivo on ottanut känkkäränkkävaihteen päälle ja hukannut ilopillerinsä. Huutoa, raivoa, kiukkua, itkua, huutoa ja huutoa. Sanoinko jo, että huutoa? Aamulla, illalla, yöllä ja päivällä. Sisällä, ulkona, kaupassa ja kaikkialla. Kaikkialla muualla paitsi päiväkodissa. Voi meidän peikkoraukkaa.

- Olen ollut väsynyt ja ajoittain hermoromahduksen partaalla. En oikeasti, mutta melkein. Olen kiukutellut jatkuvasta kiukuttelusta ja turhautunut lahkeessa roikkumiseen ja siihen, että vessaankin meneminen on saanut aikaan valtavan huutokonsertin oven toisella puolella. Yritäpä tässä sitten lukea huomista koetta varten. Voin siis kertoa, että nyt mennään opiskelun kannalta sieltä mistä aita on matalin, toivotaan parasta ja uskotaan ihmeisiin. Muutenkin pieni (suuri) opiskelustressi kiristelee päätä ja kotiolot huomioon ottaen koulunkäynti tuntuu oikeasti raskaalta.

- Ville on (onneksi) ollut lomalla ja hoitanut lähes kaiken pakollisen ja pakollisesta poikkeavan, kodin, kaupassa käynnin, ruoanlaiton, siivouksen, lapsen hoidon, minun hoidon, kissojen hoidon ja kaiken muun. Ihana supermies.

- Olen tämän ankaran opiskelun lomassa haaveillut pitkistä (hiljaisista) ulkoiluhetkistä, metsäretkistä ja valokuvauksesta. Olen odottanut kunnon syksyä, kylmiä ilmoja ja vesisateita. Olen ihastellut puusta putoavia lehtiä, lintuparvia ja ihan mielettömän kauniita aamuja. Olen syönyt ihan liikaa herkkuja ja katsellut ihan liikaa huonoja tv-ohjelmia.

- Kaikki on kuitenkin ollut ja mennyt olosuhteisiin nähden hyvin, pieniä ilmassa lenteleviä rumia sanoja lukuun ottamatta. Stressaaminenkin on taas saanut minut muistamaan, kuinka typerää ja ennen kaikkea turhaa se onkaan, joten taidan olla mielummin stressaamatta. Tuli mitä tuli ja meni miten meni. Elämä on onnea, suolaista ja makeaa, kerrassaan ihanaa ja hassua.

Mahtavaa viikkoa teille ihanat tyypit  ♥

Kuvat ottanut Ville yhtenä leppoisana puistopäivänä.

KAIKENLAISTA

Instagram @hennahay

Pää lyö tyhjää ja aivot jumittavat offline-tilassa. Ajatukset pyörivät ympyrää, harhailevat ja sinkoilevat sinne tänne vailla päätä ja häntää. Aina ne vievät minut sohvalle lootusasentoon ja naama kiinni sipsikippoon. Laiskottaa, väsyttää, hymyilyttää, naurattaa.

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan olisin voinut viettää viikonlopun rauhan tyyssijassa, täydessä hiljaisuudessa yksin kotona rentoillen. Toisin kuitenkin kävi ja vieläpä omasta tahdostani. Päätin olla tuhat kertaa mielummin viikonlopun perheeni kanssa, koska yhteinen aika on ollut kortilla ja kortit ties missä. Ikävä on ollut suuri, varsinkin minun pientä peikkoani.

Okei, viikonloppu sattui olemaan ehkä kiukkuisin ikinä, kaksivuotiaan näkökulmasta, mutta siltikään en katunut päätöstäni. En vaikka känkkäränkkä näyttäytyikin ehkä joka toinen minuutti, pikkuautot (ja muut) lentelivät päin seinää ja ulkoillessamme vastaantulijat saivat kuulla ja nähdä kärryssä karjuvaa (ja kiljuvaa) villieläimen poikasta. Onneksi ne iloisemmat hetket olivat sitten sitäkin iloisempia.

Lauantaina sain kokea suurenmoisen hemmottelupäivän, jolloin Ville valmisteli herkkuruokaa jazzin tahdissa tanssahdellen, Toivo kipitteli intiaanitossuissa ulvoen pitkin kämppää, kissat hassuttelivat ja minä nautin siitä kaikesta, enkä tehnyt mitään.

Tämä viikko tuo tullessaan ankaraa kokeeseen lukua, yhden yövuoron ja muutaman vapaapäivän, omia pienen pieniä hengähdyshetkiä ja muuten vain oleilua, jos aika sallii. Pahoin pelkään ja aavistelen, että viikko ei taida olla mielyttävimmästä päästä, mutta toivon parasta ja uskon hyvään. 

Onneksi minulla on ympärilläni maailman mahtavimmat tsempparit ja ilontuojat. Sitä paitsi Ville starttasi tänään kahden viikon lomansa ja minun ystäväni sai toissapäiväni vauvan ♥ Kuume nousee!

Valoa viikkoonne ystävät rakkaat ♥

KAIKKI ON IHAN HASSUA

Täällä vain mennään ja tullaan, sinne tänne ja edestakaisin. Nautitaan aikaisista aamuista ja kello viiden herätyksistä, syödään aamupalaa silmät ristissä pimeässä keittiössä ja heitellään aamukahvit kahdella kulauksella naamariin. Tehdään hämmentävän sujuvasti (ja nopeasti) tarvittavat aamutoimet ja pujahdetaan ulos ovesta ennen auringonnousua. Fiilistellään hiljaisilla kaduilla ja hymyillään ujosti vähäisille vastaantulijoille. Seikkaillaan pitkät päivät kunnialla läpi ja illat vietetään mahdollisimman vetelästi, vältellään univelkaa ja hellitään toisiamme.

Tiedättekö mitä? Minä ihan oikeasti nautin tästä kaikesta. Arki tuntuu ihan hassulta, hyvällä tavalla hassulta ja juuri tämmöisessä tilanteessa se hetkessä eläminen on parasta. Vaikka onhan ne viikonloputkin aika ihania.

Viime viikolla alkoi minun ensimmäinen työssäoppimisjakso. Kuinka jännää! Kolmen vuoden tauon jälkeen hoitotyö maistuu mainiolta ja olosuhteisiin nähden olen pärjännyt yllättävän hyvin, melko hitaasti, mutta (melkein) varmasti. Työpaikkani on huippuhyvä ja mielenkiintoinen, ihmiset ovat ihania ja mikä parasta, minut on iloisesti toivotettu tervetulleeksi.

Tottahan toki arki on ollut raskasta, hetkellisesti jopa uuvuttaavaakin, mutta hitto soikoon me olemme pärjänneet hyvin. Ollaan vaan laulettu ja naurettu päivästä toiseen ja sekös jos jokin on ollut leppoisaa. Raskaatkin päivät tuntuvat paljon paremmilta, kun on tämmöinen ihana ja hassu perhe vierellä. Ja hymyily, se auttaa kaikkeen.

Mitä teille kuuluu? Kertokaa minulle jotakin kaunista tai hyvää tai mitä vaan ♥

Kuvat: Ville

SYKSY, TULETKO JO?

Aamut ovat olleet kauniita. Olen nauttinut jokaisesta askeleesta, hengenvedosta ja keveästä mielestä. Olen aistinut tuulen ja tuoksut, lämmön ja auringon, iloiset vesisateet ja kauniin harmaat pilvipäivät. Olen toden totta nauttinut.

Rakastan vesisateita. Ehkä jonkun mielestä olen täysi hullu, mutta päivät jolloin sataa aamusta iltaan ovat mielettömiä. Niin mielettömän hienoja ja täynnä ainutlaatuista tunnelmaa. Ehkä joku kokee sen ankeana, surumielisenä tai tylsänä, mutta minä näen siinä jotakin todella kaunista, puhdasta, aitoa ja herkkää.

Sateen rummutellessa luontoa voisin istua ikuisuuden ikkunalaudalla tuijotellen ulos, haaveillen tai nauttien juuri siitä hetkestä. Sen rummutuksen tahdissa voisin tanssahdella yhden jos toisenkin tanssin keskellä lätäkköä ja antaa pisaroiden pomppia pitkin hymyntäyteisiä kasvojani. Voi juku, miten ihanaa se on.

Virallisen syyskuun vaihtuessa olen muuttunut malttamattomaksi. Olen etsiskellyt sen merkkejä, olen nähnyt maailman kauneimman pienen vaahteranlehden täynnä kaikkia niitä rakkauden värejä, punaista, keltaista, vihreää ja oranssia sekä olen istunut villasukat jalassa odottaen sen saapumista. Syksy, tuletko sinä jo? Ikävä on jo suuri.

Odotan henkeä salpaavaa väriloistoa ja luonnon taikuutta, taivaalle kohoavia lintuparvia ja syksyisen metsän tuoksuja, kylmiä aamuja ja kohmeisia sormia, lämpimiä takkeja, tumppuja ja tiukasti kiedottuja kaulahuiveja, viimeisiä aurinkohetkiä ja syysmyrskyjä, pimeitä iltoja ja kynttilöitä. Kaikkea sitä. Syksyllä olen eniten elossa taas.

Odottaako joku muukin?