UUSI NEUVOLA

Jostain syystä minä olin erityisen jännittynyt ja oloni oli tavallistakin epävarmempi uuden neuvolan lähestyessä. Yritin mennä rohkeasti sisään ja hyvällä tuurillani jäin tietenkin automaattioven väliin kärryineen Toivon katsoessa minua huvittuneella ilmeellään. Hölmistyneenä hiippailin odotushuoneeseen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. 

Epävarmuuteni katosi lopullisesti, kun Toivon nimi sanottiin lempeällä äänellä, näkemättä vielä itse äänen omistajaa. Nurkan takaa kurkisti iloisen näköinen nainen, joka meidät ystävällisesti toivotti tervetulleiksi.  Siinä vaiheessa oloni oli jo täysin helpottunut.

Heti ensi hetkestä lähtien minulle tuli mukava ja rento olo, jotenkin oli helppo ja luonteva olla. Minulle kun viraalle ihmiselle puhuminen ei aina ole niin yksinkertaista. Toivokin ihan ensimmäiseksi päätti näyttää parhaansa ja päästi valloilleen sen todellisen hurmuripuolensa. Kyllä tätiä hymyilytti.

Mukavaa, rentoa, asiantuntevaa, ammattitaitoista, iloista, positiivista ja rauhallista toimintaa. Mitäpä muuta sitä enää voi lapsensa neuvolasta toivoa. Olen täysin tyytyväinen.

Edelliset mittaukset olivatkin jo jouluun alussa (03.12.) otettuja ja vanhentuneet täysin, joten oli jo aikakin ottaa uudet.

Paino: 8745 g (7705) Pituus: 70,4 cm (67,8) Pään ympärys: 44,2 (43)

Ihan parasta koko käynnissä oli, että saatiin vihdoin lähete ravitsemusterapeutille! Edellisessä paikassa asia jäi aina vain puhetasolle. Todella mielenkiintoista ja huojentavaakin, sillä nyt me saamme vielä ammattilaisen ohjeita Toivon kasvisruokavaliolle. Olen innoissani!

MAANANTAIN HÖPÖTYKSET

Meidän melkein tosikko, vauva-vakavuus, pieni mutrusuu ja nappisilmä. Tänään keskityttiin ryömimiseen, haukotteluun ja poseeraamiseen. Ainahan ei jaksa hymyillä. Siltikin söpöyttä riittää. 

Näin aluksi on ihan pakko ja heti mainita, että suuri kiitos teille, ketkä kommentoivat edelliseen. Olipa oikein mukava yllätys, että aihe herätti kiinnostusta! Jokainen mielipide ja ihanat kommentit ovat aina tervetulleita ♥   

Mutta mitäpä tänne, kaikenlaista ja ei oikeastaan mitään. No ainakin tämä uusi kotimme on lempeästi meidät vastaanottanut, kaapannut syleilyynsä ja hyvää huolta pitänyt. Täällä oleilu ja peruseläminen on ollut helppoa ja lähes vaivatonta, juurikin sellaista mitä kuvittelin. Arjen askareet tuntuvat leikiltä vain! Lähiöelämä on minut iloisesti yllättänyt.

Minä olen saanut paljon uudenlaista energiaa. Herra motivaatio on saapunut jälleen luokseni, jonka vuoksi saan enemmän aikaan, jaksan enemmän ja haluan enemmän. Tuntuu hyvältä.

Siinä mielessä tänään onkin harvinainen päivä, sillä aloitin vapaaehtoisesti jumppaamaan! Minuahan ei kuntosalille saa, vaikka tuossa naapurissa sellainen onkin, joten päätin aloittaa treenaamisen kotona, kotikonstein. Vatsaa, selkää, reisiä, pakaroita ja ojentajia. Pakkohan on jotain tehdä tuon hyytelöisen peppuni, ryppyisen mahani ja roikkuvien käsieni hyväksi. Tämä on suuri suunnitelmani ja toivon todella, että onnistun ja jaksan treenata enemmän. Ainakin enemmän kuin kaksi päivää. Sitten kun vielä saisin itseni lenkille, pihalle juoksemaan, olisin jo epäilyttävän aikaansaava.

Ja jos vielä huomenna pääsen liikkeelle, olisi meillä vuorossa neuvolakäynti. Puolivuotisneuvolaan emme sitten ikinä päässeetkään, joten mennään sitten nyt ja katsotaan miten tuo pikkumies on näin pitkän ajan jälkeen kasvanut. Jännittävää. Uusi neuvola, uusi terkkari! Toivottavasti meidät otetaan asiallisesti vastaan.

Rentouttavaa maanantai-iltaa ♥    

MAKE UP!?

Mitä se on? Miten sitä tehdään? Miksi sitä tehdään?

Minä en tiedä, sillä minä en meikkaa. En meikkaa ikinä. En omista meikkejä, en ripsiväriä, en puuteria, enkä huulipunaa. En ole meikannut moneen vuoteen. Minä en meikkaa edes juhliin, en ristiäsiin, en häihin tai hautajaisiin.

Miksi en meikkaa? Olenko hullu? No minä en yksinkertaisesti halua meikata. Yksinkertaisesti se ei vain sovi minulle, se on vastaan minun ajatuksiani. En halua tuhlata rahojani meikkeihin, kun eivät ne minua kiinnosta. Eivät ollenkaan. En halua myrkyttää kasvojani epämääräisillä aineilla, enkä halua kasvojeni olevan erilaisten tuotteiden peitossa. En halua käyttää aikaa turhanpäiväiseen naamani sotkemiseen ja vielä vähemmän haluan aikani kuluvan sen sotkun poistamiseen. 

Haluan olla luonnollinen, raikas, puhdas ja aito. Haluan tuntea kasvoni ja haluan nähdä ne. Katsoessani peilistä haluan nähdä ihmisen. Haluan nähdä minut, enkä luonnotonta epämääräistä tyyppiä, joka on kaikkea muuta kuin minä.

Kaiken lisäksi minä en edes jaksaisi meikata. En kertakaikkiaan jaksaisi. En edes harvoin. En koskaan. Mielummin minä käytän naisellisen meikkaushetken vaikkapa kissojen silittelyyn, vauvan pusutteluun, kukkien kasteluun, valokuvailuun, syömiseen, ulkoiluun, makoiluun tai pyllyni raaputteluun.

Ehkä joidenkin mielestä olenkin hullu. Ehkä joidenkin mielestä olen ruma ja epänaisellinen. Olenko? Ehkä olenkin. Mutta minä olen minä, luonnollisessa muodossa. Minä pidän itsestäni näin.

Kaikesta huolimatta, minulla ei ole mitään meikkaamista vastaan. Kaikki jotka meikkaavat ja haluavat meikata, saavat tietenkin niin tehdä. Minusta se on jokaisen oma henkilökohtainen asia. Jokainen tietää mitä tekee, millainen olla ja miten olla. Jokaisella on se oma juttu.

Oman nökökulmani halusin vain kertoa, koska monen monta kertaa olen eksynyt tilanteeseen, jossa ihmiset puhuvat meikkaamisesta. Sellaisessa tilanteessa minä vain kuuntelen, ihmettelen ja hymyilen. Sellaisessa tilanteessa koen olevan ulkopuolinen ja jotenkin erikoinen, vaikka minäkin olen vain ihan tavallinen tyttö.

Mielestäni silti jokainen tyttö ja jokainen nainen on kauneimmillaan ilman meikkiä. Ihan oikeasti.

Meikkaatko sinä? Kuinka usein? Kuinka paljon? Miksi?

HANKALAN HAUSKA PÄIVÄ

Kylläpäs meillä onkin ollut hankala päivä tänään. Mikään ei ole onnistunut, mikään ei ole maistunut, mikään ei ole kelvannut, mikään ei ole huvittanut, mikään ei ole lohduttanut, mikään ei ole ollut hyvin, eikä mikään ole ollut hauskaa. Ei minulla, vaan meidän kiukkupeikolla ♥

Minä olen saanut leikkiä himohuvittajaa ja superviihdyttäjää, eikä se siltikään ole riittänyt. Mikään ei ole riittänyt. Edes kaukosäädin tai puhelimeni ei ole kelvannut. No eipä se haittaa, ei aina voi olla hyvä päivä. Ei edes noilla pikkuisilla. Onneksi tuo ihana poika sentään hymyilee, vaikka vähän huonompi päivä olisikin. Huomenna sitten iloa entistäkin enemmän!

Huonosta päivästä välittämättä, Toivo päätti tänään oppia ryömimään! Siinä hän kyllä yllätti sekä itsensä että meidät vanhemmat. Ville istui vessassa ja minä päästelin pienet riemuhuudot Toivon näyttäessä ensimmäiset liikkeensä. Mahdoton tsemppaus pojalle ja hauskasti pääsi pienen matkan eteenpäin. Kyllä olin ylpeä pojastani! Toivo jaksoi koko päivän kiukkuilusta huolimatta treenailla ahkerasti uutta taitoaan ja illemmalla pääsi jo paremmin liikkumaan. Tästä se lähtee!

Itsehän olen tänään kärsinyt päänsärystä ja pakonomaisesta silmien kutinasta sekä olen lyönyt jalkani kovaan sohvaan, kaatanut kylpyvedet päälleni, unohtanut juoda kahvini ja ahdistunut ällöttävän roikkuvista alleistani. Eli tänään olen erityisesti ansainnut illan rentoutumishetken yhdessä rakkaan Villeni kanssa. Pieni pikainen kodin siistiminen, koneella möllöttely, iltapalan teko ja murun odottaminen töistä, sitten minä löhöän. Makoilen ja löhöilen aamuun asti.

PS. Juuri tämän lopun kirjoittamista Nasse päätti alkaa oksentelemaan pitkin kämppää. Ensin pelastin yhden maton, sitten toisen ja lopuksi luovutin. En viitsinyt juosta kissan perässä, joka selkeästi näytti ahdistuvan perässä kiiruhtavasta siivoojaemännästä. Voi pienen pieni Nassemuru ♥  

HAMPURILAINEN!

Tuossa eräänä päivänä päätettiin tehdä kasvishampurilaisia. Namnamomomnomnam ♥ Lähteekö läskit näin?

VÄSYMYS

Aivan pakko jakaa nämä ihastuttavat kuvat täällä. Minun peikkonen suloinen ♥

Kesken valokuvailujen Toivo väsähti täysin. Kysyin häneltä hiljaa, tuliko väsy. Tuo hölmöläinen katsoi minua hassusti ja alkoi hieroa silmiään huulet törröttäen. Hän poseerasi niin suurin elein väsymystään, että ihan naurattaa aloin tuota katsoessani. Toinen vain jatkaa ja jatkaa esitystään, laittaa pään sängylle ja tuhisee tyytyväisenä peittoa vasten. Kunnes yhtäkkiä pomppaa ylös, alkaa keikuttamaan itseään ja hekottamaan mielipuolisesti. Joo, todella väsynyt olikin.           

7 KK JA VÄHÄN PÄÄLLE

Minun aurinkoni, ilo ja valo, elämäni rakkaus. Ihana Toivo on jo 7 kuukautta ja 2 viikkoa. Voi miten hurjan jännittävää. Eihän tässä ole kuin vajaa viisi kuukautta 1-vuotiskemuihin! Ja silloin biletetään kunnolla. Koko vuoden edestä!

Edelleenhän tuo on hassun hauska vekkuli. Hymyileekin vielä yhtä söpösti ja hurmaa hassuilla ilmeillään. Semmoinen pienen pieni hölmöläinen, äidin kulta ja isin höpönassu.

Hän on herkkä, äkkipikainen, iloinen, hassu, tarkkaavainen, huomion keskipiste, ihana, pippurinen, kiltti, syötävän suloinen ja niin rakastettava ♥  

Uusia taitojakin tulee ja oma tahto kehittyy. Pikkuisesta möllöttelevästä ihmisen alusta on tullut jotakin ihan muuta, omien piirteiden ja tunteiden paketti, ihan oikea lapsi. Elämän aistiminen, pieni ymmärtäminen ja oivaltaminen ovat tuleet kuvioihin.

Tällä hetkellä mieluisia juttuja ovat lelujen levittäminen olkkarin lattialle, asioiden lyöminen lattiaan, asioiden lyöminen toisiinsa, huutaminen, heittäminen, tiputtaminen, heiluminen, ihmeellisten äänien päästely, huulilla päristeleminen, tukasta vetäminen, raapiminen, naaman repiminen, toisten varpaiden koskettelu, tekoyskiminen ja kissojen hellävarainen silittely.  

Kovasti Toivo pyörii oman napansa ympäri, mutta vieläkään ei ole hoksannut ryömimistä. Maassa heilumalla, pyörimällä ja hytkymällä liikkuu jo hieman, mutta sekin on sellaista epämääräistä ja päämäärätöntä. Toivon jo todella, että täälläkin alkaisi pian tapahtua! Varsinkin siksi, että tuo liikkumattomuus tuo poikaan ajoittain tyytymättömyyttä. Ja mukavaahan olisi päästä jo itse ympäristöä tutkiskelemaan!