TUTTITARINA

Pian tulee kuluneeksi pari kuukautta siitä, kun laitoimme tutit purkkiin, purkin kaappiin ja kaapin ovet kiinni. Hei hei ja sinne ne jäivät. Tutittomuus on ollut yllättävän helppoa, helpompaa kuin koskaan kuvittelinkaan ja kaiken maailman vieroitusoireetkin ovat pysyneet poissa. Ihana, huoleton tutittomuus!

Toivo sai ensi-imunsa tuosta hullunkurisesta lutkuttimesta jo parin päivän ikäisenä. Muistan sen kuin eilisen päivän, kun hoitaja toi pojan tutkimuksista takaisin huoneeseemme ja hänen suussaan möllötti melkein koko naamansa kokoinen vaaleansininen rinkula. En edes voinut olla katkera siitä, ettei lupaani oltu kysytty, sillä poika oli niin syötävän suloinen tuttineen päivineen. Siitähän se sitten lähti.

Vauvana Toivo imeskeli tuttia lähinnä vain ennen nukahtamistaan ja nukahdettuaan se jo tipahti pois. Hereillä ollessaan poika imaisi tuttiaan kerran tai kaksi ja sylkäisi sitten pois, oli kitinää tai ei. Turvamuurien ulkopuolella tuttia kyllä käytettiin, varsinkin erinomaisena mute-nappina, sillä vaunuttelu ei jostain syystä sattunut olemaan Toivon lempparipuuhia.

Myöhemmin Toivon kasvaessa tutista alkoi tulla tärkeämpi. Uniaikaan oli päästävä välittömästi lutkuttelemaan, sekä yöllä että päivällä tai muuten alkoi hirvittävä maiskuttelu, joka muuttui ennen pitkää kitinäksi. Ajan kuluessa ja tajunnan laajentuessa tutista kehittyi selkeä lohduke, joka auttoi vaivaan kuin vaivaan, suruun tai väsymykseen ja oikeastaan mihin vain harmitukseen. Mikä tahansa harmitus se sitten olikaan, tutti oli helppo tyrkätä suuhun ja poika hiljeni. Helppoa.

Hiljalleen tutin tarve alkoi kasvaa entisestään. Noin reilun vuoden iässä Toivo alkoi hamuamaan tuttia jatkuvasti kaikenmaailman kiukkuhetkiin ja väsymysoloihinsa. Koko ajan sai olla etsimässä kadonneita tutteja ja tarjoamassa niitä pieniin käsiin, joista sitten ohjautuivat salamannopeasti kuolaiseen suuhun. Päiväkäyttö alkoi riistäytyä käsistä.

Päätimme aloittaa vieroituksen. Laitoimme tutit purkkiin ja purkin lipaston päälle sängyn viereen. Tutti oli sallittu vain uniaikaan. Selitimme uudet kuviot Toivolle ja homma oli sillä selvä. Okei, ei se niin selvää aina ollut, sillä jos sanan tutti erehtyi kerrankin sanomaan, pääsi tuttihimo valloilleen. Onneksi kuitenkin hetkeä myöhemmin kehittymätön muisti vei himot mennessään.

Yhtenä päivänä valaistuimme ja tajusimme, etteihän unituteissakaan mitään järkeä ole, eihän niistä ollut muuta kuin haittaa. Tuumasta toimeen keräsimmekin koko porukan voimin tutit kasaan ja laitoimme ne kaappiin. Selitimme Toivolle, että isot pojat eivät tarvitse tuttia, niistä on luovuttava ja voimme lahjoittaa ne pienille peikkovauvoille. Tavanomaiseen tapaan Toivo hymyili ja nyökytteli ymmärtäväisenä. Asia oli taas sillä selvä.

Illan lähestyessä minä olin kauhusta kankeana valmistaunut hirvittäviin vieroitusoireisiin. Tavanomaiseen tapaan Toivo osoitteli lipaston päälle odottavaisena ja hoki tuttia, jolloin minä sitten selitin samaisen tarinan vielä kertaalleen. Poika nyökytteli ja jäi rauhallisin mielin sänkyynsä. Eikä mitään, ei yhtään mitään oireita tai itkua, ainoastaan pientä kitinän poikasta ja nukahtamisessakin meni vain tupla-aika.

Kaikki meni paremmin kuin hyvin ja ihmettelenkin suuresti, miksi emme ryhtyneet tähän jo aiemmin, vaikka puhetta olikin moneen kertaan. Ihan laittoman helppoahan se oli! Mitä nyt nykyään saa käyttää enemmän mielikuvitusta känkkäränkän valloittaessa poikaa, mutta sekin kuuluu asiaan. Ja mikä parasta, omatkin hermot kehittyvät! Huh, vihdoin olemme päässeet niistä ihme härpäkkeistä eroon.

Suosittelen tätä kaikille tuttihirmujen vanhemmille.

Mitenkäs teidän tuttihommat?