16. ELOKUUTA 1985

MOI

MEILLÄ EI TEHDÄ MITÄÄN

Viikonloppu oli leppoinen ja erityislaatuinen, sillä me oltiin koko perhe kotona. Villellä oli vapaa viikonloppu ja se on harvinaista herkkua täällä. No mitä me sitten tehtiin, no ei mitään. Meille suurta herkkua on tehdä ei mitään. Siten meidän perhe rentoutuu, ei tarvitse mennä minnekään, ei tarvitse tehdä mitään. Voi vaan olla kotona, nauttia omasta ja rakkaiden seurasta. Me viihdytään meidän kotona. Meidän koti on hyvä.

Me katsottiin viikonloppuna elokuva. Joo kyllä, ehdittiin katsoa ihan koko elokuva ihan kaikessa rauhassa. Suunnilleen se kesti pari tuntia ja Toivo nukkui koko sen ajan. Se oli suorastaan ihme. Elokuvan nimi oli Tie (The Road.) Se oli oikein hyvä, koskettava ja surullinen. Aivan ihana.

Eilen minulla oli jälkitarkastus. Ei sitten ollut mitään hajua, mitä se oikeastaan edes tarkoitti. Menin vaan sinne ja mokasin kaiken. Olisin tietenkin voinut ottaa selvää, mitä siellä tehdään. Olisin ehkä osannut varautua. Ei mulla tietenkään mitään neuvolakorttia ollut mukana. Eikä mulla tosiaan ollut mikään pissahätä, että olisin voinut edes vähän lirauttaa purkkiin. Hyvä minä taas kerran, no mikäs siinä. Erinomaisesti olen kuulemma sektiosta palautunut, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan. Minun sekoilujen aikana kotona toimi mamman ja enon hotopalvelu.

Mutta nyt on tämä hetki. Onko nyt tiistai, onhan se. Onko mitään erikoista tänään, no eihän ole. Tänään voi olla kiva päivä. Ihan kiva ainakin tähän mennessä.

Tämän päivän kuvat. Paljon vihreää ja vähän violettia. Löysin hienon myssyn, josta tuli itku. Se oli Toivon mielestä tyttöjen myssy. Eihän ole.

PIKATSU VS. VAUVA

Mitäs tässä, eipä tässä mitään. Löhöillään, imetään tissiä ja tuijotellaan pikatsua. Jos vauva joskus nukahtaisi, minä voisin pelata jotain kivaa peliä. Mikäs tässä ollessa hei.

Eikä täällä oikeastaan faniteta mitään pikatsuja. Ihan söpöhän se on, kivan värikäs ja sillä on hassu naama. Ennemmin meille kelpaisi kuitenkin vaikka Creeper! Liian kallis tuo kyllä on ja liian agressiivinen pikkuiselle. Ehkä isille ja äitille hyvä lelu!

KARVAISET VELJEKSET JA UUSI PIKKUVELI

Nasse (Lasse) on suuri valkoinen kissa. Nassen kroppa on kauttaaltaan valtava, pää on hassun näköinen ja viikset useimmiten sojottavat mihin sattuu. Luonteeltaan Nasse on melkoisen kahjo ja sekopää sekä ajoittain hyvinkin äänekäs. Nasse rakastaa ihanminkätahansa puskemista ja on mahottoman kiltti. Ei varmasti tekisi pahaa kenellekään, paitsi satunnaisesti kärpäsille. Nassesta erityislaatuisen tekee hänen valloittava persoonallisuutensa, yksinkertaisuutensa. Nassella on tavallista huonompi tasapaino ja hepuli häneen iskee harvinaisen usein. Nassella on aina milloin mikäkin meininki menoillaan, välillä karjun lujaa ja raavin ikkunoita -fiilis, välillä ihan vaan tavallinen psykoosi. Nasse on kuin pikkuinen ihmisvauva, koko ajan vailla läheisyyttä ja ruokaa. Nasse on kaikkien kaveri.

Pablo (Paavo) on ruskea komistus, jolla viikset pysyvät visusti suorassa. Pablon nenänpäästä löytyvät tunnistettavasti pilkkuilmiö. Pablo on rauhallinen ja itsenäinen kissayksilö. Luonteeltaan Pablo on äärettömän kiltti, arka ja semmoinen oman tiensä kulkija. Vanhemmiten Pablon arkuus on vähentynyt todella paljon ja nykyään annetaan jo joidenkin vieraiden silitellä, joka saa äidin tuntemaan suurta ylpeyttä. Pabloa ei määräillä, hän tekee mitä lystää. Uskomattoman harvoin tekee kuitenkaan yhtään mitään pahaa. Huomion kipeyttä löytyy tältäkin herralta ja sitä pyydetään kimeästi maukumalla, jolloin häntä täytyy seurailla ympäri kämppää aina raksukipoille saakka. Pablo on ulospäin hyvinkin cool, mutta sisällä piilee tunteikas herkkis. Pablon sydämessä on tilaa hyville tyypeille.

Paljon ennen pojan syntymää mietin, mitenköhän ihmeessä kissat suhtautuvat vauvaan. Netistä luin kauhutarinoita, miten kissa on mennyt yöllä vauvan pään päälle nukkumaan ja sen seurauksena vauva on tukehtunut. Siinä nyt kuka tahansa kauhistuu. Vastapainoksi luin myös mukavia kokemuksia vauvoista ja kissoista. Pahemmin emme kuitenkaan stressanneet asiasta etukäteen.

Ennen pojan tuloa kissat viihtyivät hyvinkin paljon pojalle tarkoitetussa vaunussa. Siellä nenukkuivat onnellisena tietämättään kohta sen olevan kiellettyä. Annettiin kissojen siellä nukkua, koska yksinkertaisesti se oli hellyyttävää. Siitä tuli kissojen lempparipaikka, eikä sellaista pysty keneltäkään kieltämään.

Sitten vauva putkahti maailmaan. Sinne maailmaan, johon kuuluivat vain emätä ja isäntä sekä tuttu ja turvallinen koti. Aluksi kissat eivät tainneet tajuta koko vauvan olemassaoloa. Sitten kuului se ensimmäinen pelottava parkaisu ja hupsista vaan, kissat olivat jo sängyn alla. Siellä ne olivat hetken. Siitä alkoi tuon epämääräisen otuksen ihmettely ja pelkääminen. Nassessa vauva herätti pienen pientä kiinnostusta, mutta Pablo ei vauvan kanssa viihtynyt edes samassa huoneessa. Vauvan itkiessä lujaa, kissat luikkivat piiloon. Ei siis pelkoakaan, että kissat olisivat vauvan kanssa samaan sänkyyn menneet.

Tällä hetkellä kissat ovat vauvan olemassaoloon totutelleet kohta kaksi kuukautta. Hyvin ovat tottuneet. Vauvapelko on kadonnut lähes kokonaan. Siltikään ei vauvan sänkyyn ynnä muihin tavaroihin kosketa. Nasse haistelee silloin tällöin vauvaa ja tulee ihan lähelle ihmettelemään. Vähän on varpaita puskenut, mutta hyvin varovaisesti ja pikaisesti. Pablokaan ei enää niinkään pelkää, välttelee vain. Itkupelkoakaan ei enää kummallakaan pahemmin ole. Minä uskon, että viimeistään jo vuoden päästä on kaikki kolme parhaita kavereita. Ainakin Nasse ja vauva. 

Kaiken kaikkiaan paremmin kuin hyvin ovat veljekset hyväksyneet uuden perheenjäsenen, pikkuveljen. Välillä huomaan pientä mustasukkaisuutta ilmassa, mutta normaaliahan se on. Parhaamme mukaan yritämme kissojakin huomioida, samaan tapaan kuin ennenkin. Meillä jokainen perheenjäsen, oli karvainen tai ei, on saman arvoinen. Kaikki yhtä rakkaita. Kaikki yhtä suurta perhettä.

PS. Kaksi karvakorvaa plus vauva plus kaksi hullua vanhempaa. Tuloksena takuuvarmaa kalustoa hullujen huoneelle.

TAITAVA TOOPE!

Meidän Toope on ollut tänään energiaa täynnä. Aamusta asti. Minä olen puolestaan ollut järkyttävän väsynyt, varmaan Toivo imaissut minunkin energiat. Hienosti poju päästeli ääniä sängystään. Äh, öh, ööh, wää, ääh kuului vain. Semmosessa ähkimisessä ei sitten todellakaan kykene kukaan hullu nukkumaan. Siellä silmät suurina möllötteli sängyssään. Kun menin katsomaan, vastassa oli suurenmoinen hymy. On meinaan maailman kaunein hymy!

Meidän Toope on tänään ollut taitava poika. Hienosti piteli koko ajan päätään mahallaan ollessaan. Ei ole aiemmin vielä koko aikaa jaksanut, mutta nyt se vaan hienosti siinä hartioiden päällä heilui. Minä hulluna kehuin toista kuin mitäkin koiranpentua. Eikä siinä vielä kaikki. Tuo taituri päätti sitten yhtäkkiä hupsista vain kääntyä mahalta selälleen! Ensimmäinen kerta taisi olla vahinko, mutta jo toisella kerralla poju teki sen selkeästi tahalleen. Olen varma. Molempien kylkien kautta vielä. Siinä me sitten taituroitiin lattialla ja poju aivan into piukeena. Minä vieläkin innokkaampana laitoin pojan aina uudelleen ja uudelleen mahalleen. Kuinka hienoa se olikaan! Harmikseni kaikki kääntyilykuvat tärähtivät.

MINÄ ♥ SINUA