ÄITI MINÄ RAKASTAN METSÄÄ

Voi kulta pieni, niin minäkin. 

Vielä enemmän minä rakastan tuota poikaa. Meidän omaa peikkopoikaa, josta on kasvanut niin hieno ja valloittava pieni ihminen. Aivan pian jo kolmevuotias. Välillä vain havahdun tähän hetkeen, tuijotan pieniin säteileviin silmiin, enkä voi mitenkään ymmärtää näkemääni todeksi. En voi ymmärtää, että tuo päästä varpaisiin vilpitöntä kauneutta oleva tyyppi on meistä tullut. Tuo maailman suloisin räkättävä nauru, ainutlaatuinen herkkyys, hymy, aurinkomieli ja elämänilo on ihan käsittämätöntä. Hän on puhtainta rakkautta.

Toivon kanssa parasta tällä hetkellä on yhdessä tekeminen. Kaikenmailman menemisistä ja tulemisista on tullut helpompaa (ainakin useimmiten), vaivattomampaa ja mikä parasta, kaikkien osapuolien mielestä hauskempaa. Eniten olen onnellinen siitä, että vihdoin olen saanut tuosta pikkutyypistä itselleni seuralaisen metsään. Vielä vuosi sitten metsäretket sisälsivät ihanaa kamalaa huutoa ja raivoa, kärsimättömyyttä, pelottavia oksia ja liian vaivalloista maastoa meidän taaperolle. Nyt asia on kääntynyt päälaelleen.

Äiti minä rakastan metsää. On ihanaa leikkiä metsässä ja haistella oksia. Voiko puitakin halata? Minä halaun ainakin halata ja silittää. En osaa kiivetä puuhun, olen vielä liian pieni. Minä menen puun alle, mutta ei siellä ole mörrimöykkyjä. Miksi linnut laulaa puissa? Miksi linnut lentää? Miksi me ei voida lentää? Minä en halua lähteä kotiin, metsä on meidän koti.

Siellä me sitten yhdessä halaillaan puita ja toisiamme, nuuskitaan metsää ja kevään tuoreita varpuja. Kuunnellaan linnunlaulua ja ihmetellään, miksi me emme osaa lentää linnun lailla. Juostaan hihitellen kosteiden sammalten päällä, hassutellaan ja leikitään murisevia karhuja tai seikkaillaan muuten vain. Istutaan pehmoisen mättään päällä ja syödään eväitä, keskustellaan kolmevuotiaan tasolla syvällisesti ja kerrotaan toisillemme, kuinka hyvä mieli juuri sillä hetkellä on. Lopuksi rauhoitutaan kuuntelemaan hiljaisuutta. Täydellistä.

Takaisin kotiin poika ei meinaa lähteä millään ja viimeisetkin energian rippeet on ravisteltava metsään. Tuloksena väsynyt, mutta sitäkin onnellisempi lapsi. Takaisin kaupungin hälinään päästessämme kuulen pienen heleän äänen rattaista. Äiti mennäänkö me jo takaisin metsään? Minä en kuule mitään, koska täällä on liian kovia ääniä. 

ELOA JA SYVÄLLISYYTTÄ

Leppoinen arki rullaa kivasti omalla painollaan ja keinuttaa lempeästi eteenpäin. Kevät ja sen tuomat olot ovat hiipineet salakavalasti minuun ja kaikki on tuntunut kerrassaan mahtavalta. Sellaiselta yksinkertaiselta, lempeältä ja sydämelliseltä. Energiset tuuleet ovat kutitelleet minua ja tuoneet mukanaan hassuja ja hulvattomia tuntemuksia. Mikä tärkeintä, olen ollut jotenkin erityisen onnellinen. Ja hepulialtis.

Viikot ovat menneet aika pitkälti hymyssä suin ja nauraa räkättäen räkä poskella mitä hulluimmille jutuille. Tanssien ja keunutellen lanteita, kulkien nokka kohti aurinkoa takapuoli heiluen. Juuri tämä kevät on tuntunut jotenkin erityisemmältä kuin mikään muu aiemmin, mutta niinhän minusta on tuntunut joka vuosi. Vielä parempi niin.

Välillä on ollut niin paljon kaikkea ja välillä taas niin vähän kaikkea, että niiden kombo on saanut minut elinvoimaiseksi. Olen voittanut laiskuuden ja jopa tosissaan miettinyt tulevaa, tulevaisuutta ja asioita, joita tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. En sentään ole miettinyt liikaa, sillä eläminen päivä kerrallaan tuntuu enemmän minun vaihtoehdoltani.

Ja päivä kerrallaan olen nauttinut mitä ihanimmista asioista. Olen nauttinut perheestäni ja kaikista niistä ihanista ihmisistä ja ystävistä, joita ympärilleni olen saanut. Olen ottanut ilon irti kiireettömistä aamuista, päivistä, illoista ja öistä. Olen kävellyt siellä sun täällä, kaupungilla ja metsässä, ihastellut pieniä suuria asioita, kuten maasta puskevia kevätkukkia tai linnunlaulua, jonka kauneus saa minut herkistymään. Olen saanut voimaa valosta, auringosta, sateista ja tuulesta ja kaikesta siitä luonnon tuomasta tunnelmasta, joihin rakastun aina uudelleen ja uudelleen.

Joka hetki olen pyrkinyt pysähtymään, kuuntelemaan itseäni ja ympärillä olevaa, havaitsemaan näkyvää ja näkymätöntä. Havaitsemaan hyvää ja keskittymään hyviin asioihin. Sillä on ollut paljon sellaisia hetkiä, jolloin olen pysähtynyt ja oivaltanut, miten hyvin kaikki on. Miten hyvä minun läheisilläni on olla ja miten hyvä minulla itselläni on. Sen olen taas kerran tajunnut, että mitenkään yksinkertaista tai itsestäänselvää se ei ole.

Ja ettei liian imeläksi menisi, olen vastapainoksi kokenut suurta ahdistusta ja epätoivoa mistäpä muustakaan kuin maailman menosta ja ihmisistä. En ymmärrä, miten sekaisin ihmiset voivat olla (esim. eduskuntavaalit), miten itsekkäitä niin moni on ja miten joku voi haluta olla paha yhtään kenellekään. En ymmärrä, miksi ihmiset eivät tajua, että tärkeintä kaikessa on hyvyys. Olla hyvä muille, itselle, kaikelle ja kaikessa. Eikä hyvyys todellakaan ole mikään mielipideasia. Liian moni ihminen on liian itsekäs ja paha ja juuri se pahuus saa koko kehoni ja mieleni voimaan pahoin.
 

Välillä tuntuu, että olen hyvien ajatuksieni kanssa ihan yksin. Yksin tässä hemmetin kylmässä maailmassa, mutta ei se onneksi niin ole. Onneksi hyvyyttä on ja paljon, se lohduttaa ja se on yksi niistä asioista, joka saa minut tällä hetkellä onnelliseksi. Haluan uskoa, että hyvyys voittaa aina.

Nyt on niin hyvä olo, että halkean.

MISSÄ MINÄ OLEN OLLUT?

Enimmäkseen kotona. Olen ollut käpertyneenä neljän seinän sisälle, peittojen alle, lämpöön ja turvaan. Olen kerännyt voimia ja keskittynyt tekemisen sijaan ajattelemiseen. Olen ihmetellyt, podiskellut ja hämmästellyt, haaveillut pienistä ja suurista. Olen ollut iloinen ja surullinen ja kaikkea siltä väliltä. Enimmäkseen olen kuitenkin vain ollut, ollut olemisen ilosta, hengitellyt syvään, sisään ja ulos tai sitten olen vain laiskotellut laittoman paljon.

Sanoi kuka mitä tahansa, laiskottelun olen ansainnut. Viimeiset puoli vuotta olen elämästäni sinkoillut paikasta toiseen, mennyt, tehnyt ja suorittanut. Pyrin tekemään parhaani, keskityin, opin, onnistuin ja saavutin päämääräni. Koko se aika on kuin kasa sumuista ja unenomaista massaa, joka vain tuli, oli ja meni. Tuosta noin vain.

Yli kuukausi sitten (!!!) minä siis valmistuin. Sen jälkeen olen kai enemmän tai vähemmän käynyt hitaalla, uppoutunut valmistumisen jälkeiseen meditaatiotilaan, vaeltanut levottomassa ajatusvirrassa, tarkkaillut ajatuksiani ja analysoinut tuntemuksiani. Tuntemukset ovat lennelleet laidasta laitaan, vaikka enimmäkseen olo on ollut epätodellisen outo ja ihana. Sellainen vapauttava.

Mitäs nyt sitten? En tosiaan tiedä. Kai minä jatkan vielä hetken tätä päämäärätöntä olemista ja olen avoinna kaikille mahdollisuuksille. En tiedä, mitä haluaisin tehdä, mitä voisin tehdä, mitä minun olisi mahdollisuus tehdä. En tiedä, missä haluaisin olla tai minne haluaisin mennä. Haluan nyt vain hetken olla pysähdyksissä, kun eihän tässä mikään kiire minnekään ole.

Palaan pian!

JÄNNITYS TIIVISTYY

Tämä rauhallinen viikonloppu peikkoseni kanssa on ollut parasta vähään aikaan. Ei kiireitä, eikä sen suurempia velvollisuuksia. Pitkiä aamuja ja hellyydenosoituksia. Liian paljon kiinalaista noutoruokaa ja liian monta likaista astiaa meidän olemattomalla tiskipöydällä. Ainakin ollaan nautittu tekemättömyydestä ja pitkästä aikaa nautittu siitä kunnolla.

No okei, jos ihan rehellinen olen, ei se ihan niin kevyesti mennyt. Olen ajoittain vaipunut epätoivon valtaan, huolinut olemattomista murheista ja laskenut minuutteja viikon alkuun. Levoton mieleni on tuonut levottomia ajatuksia, ajatukset tuoneet levottomia jalkoja ja käsiä ja sormenpäitä ja lopulta kaikki on ollut yhtä levottomuutta.

En ole varma, olenko koskaan ollut näin jännittynyt. Enhän minä edes tiennyt, että osaan stressata näin valtavasti. Tämä on ihan sekopäistä ja hulluinta, mitä koskaan olen itselleni saanut aikaan. No mikä minua sitten jännittää niin kamalasti? No se, että ensi viikko on opiskelujeni loppuhuipentuma, tutkintoviikko ja sen päätteeksi selviää valmistuminen. Pelkään että jännitän niin paljon, että mokaan tai että sairastun tai kaadun työmatkalla ja murran jalkani. Ai miten niin älytöntä?

No niin älytöntä, että on parasta vaihtaa sekopäinen ajatusvirta toisille taajuuksille. Seuraavaksi voisin sukeltaa sohvalle peittojen alle ja vetää sipsejä kaksin käsin naamariin. Haistatan jännitykselleni pitkät kevään tuoksuiset tulppaanit ja nautin hetkestä. Elän, toivon ja uskon. Uskon itseeni.

Iloista ja oivallusten täyteistä alkavaa viikkoa kaikille! Olette ihania!

Ps. Kuvat otettu tänään aamupäivällä, jolloin lähdimme viettämään yhteistä ulkoiluhetkeä. Meni viisitoista minuuttia ja Toivo sanoi lähtevänsä kotiin. Voi ihana pieni myrtsiläinen.  

TÄSSÄ MINÄ NYT OLEN

Vieläkö joku muistaa minut ja pienen hölmöläisperheeni? Olen nähtävästi ollut pienellä tauolla. Oikeastaan aika pitkälläkin tauolla ja oikeastaan aika vahingossa. Pahoittelut siitä, jos joku ihana tyyppi siellä on minua kaivannut. Päivät ovat vain yksinkertaisesti vilisseet ohi silmieni ja ehkä jollain tapaa olen unohtanut koko blogini. Yhtään en ole varma kauanko olen ollut poissa, mutta tässä minä nyt olen. Ikävä on ollut suuri.

En tiedä mitä sanoisin, mistä aloittaisin tai mitä haluaisin kertoa. Hiljaisuutta on kestänyt jo sen verran, että mistä tahansa kirjoittaminen tuntuu hölmöltä. En kuitenkaan koskaan ole kirjoittanut hölmöä kummempaa, joten jatketaan samaan malliin.

Meille kuuluu hyvää. Olemme eläneet äärettömän sekopäistä arkea, pyörineet hullun myllyssä ja kahlanneet läpi työntäyteisen syksyn ja talven. Monet hetket olen vaipunut hermoromahduksen partaalle, mutta kertaakaan en ole edes meinannut luovuttaa. Joku hullu sisäinen voima on potkinut minua pepulle ihan käsittämättömän tarmokkaasti ja kuiskannut korvaani, että sinä pystyt mihin vain. Me pystymme.

Tästä sekopääarjesta huolimatta, olen ollut niin onnellinen. Parasta on ollut se, että raskaiden ja kiireisten päivien jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hymyillä. Sellainen tajuttoman hieno fiilis leviää koko kroppaan ja kaikki tuntuu entistäkin paremmalta. Tulee sellainen vahva olo. Sitten vain väsyneenä nauraa räkättää päivästä toiseen ja muut nauraa perässä. Ja nauru, se pitää meidät tässä hetkessä. Siksi me ehkä naurammekin niin paljon.

Ja tiedättekö mitä? Minä valmistun pian! En voi käsittää miten puoli vuotta on voinut mennä näin nopeasti. Vielä olisi kaksi viikkoa loppurutistusta jäljellä ja sitten koko homma on ohi. Minä niin näen itseni kävelemässä viimeisen kerran pois työssäoppimispaikalta lanteet keikkuen, kädet heiluen nolosti ja sellainen kahden metrin levyinen hymy kasvoilla. Huhhuh minua niin jännittää!

Mitä teille kuuluu?

Palaan pian! Olette ihania ♥