HUPSISTA HEI

Hupsista tosiaan. Olen vähän jumitellut blogini kanssa, joten pahoittelut siitä. Ihania ajatuksia ja inspiraatioita on pää pullollaan, mutta aika ei vain yksinkertaisesti ole riittänyt niitä purkamaan. Kiireestä en puhuisi, sillä mihinkään sellaiseen elämänasenteeni ei antaisi periksi. Tämä rakas harrastukseni on viimeinen asia, josta otan paineita ja niin sen kuuluukin olla. Tässä minä nyt olen ja höpötän.

Minulle kuuluu hyvää. Meille kaikille kuuluu hyvää. Ihan superhyvää. Viime aikoina on ollut niin mahtavia fiiliksiä, pieniä ja suuria onnentuntemuksia, tuhansia hymyjä ja muuten vain hyvää oloa. Kokonaisvaltaista hyvää oloa ja tyytyväisyyttä. Se on tämä kaikki, elämä, eläminen, hyvyys ja rakkaus. Tämä syksy ja tämä hetki. 

Pientä suloista eloani olen elellyt aika pitkälti kodin, koulun, työharjoittelupaikan, päiväkodin ja kaupan välillä. Päivät ovat meneet tuosta noin vain, aamusta iltaan ja illasta aamuun, auringon noususta laskuun. Sellaista kaunista arkea ja pieniä suuria hetkiä. Ihan parasta. Tämä kaikki, uusi arki ja uudet kujeet on tehnyt minulle tosi hyvää. Olen täynnä voimaa ja energiaa. Täynnä hymyä.

Mitä teille kuuluu? Toivon teille kaikille paljon rakkautta ja hyvää, onnenoloja ja syksyn voimaa ♥

MUMMILASSA

Ilman äitiä on näköjään näin kivaa!

Kuvat ovat viikon takaiselta Villen ja Toivon yhteiseltä viikonloppureissulta mummilaan. Mummi oli ollut tietenkin ihan paras, eikä isi saanut pestä edes hampaita. Isin kahden viikon loman ja "koti-isänä" oleilun loppuun pieni rentoutuminen oli kuulemma ollut hyvinkin paikallaan. 

Toivolla oli ollut mummin ja isin kanssa ihan superhauskaa, olivat telmineet ulkona ja viettäneet ainutlaatuisia hetkiä keskenään. Toivo oli ollut koko reissun ajan erityisen reipas ja iloinen oma itsensä. Kiukutellutkin oli vasta viime metreillä ja tietenkin kotiin päästessään. Kyllä huomaa, miten sanoinkuvaamattoman tärkeitä isovanhemmat ovat lapselle ja kuinka ajan mittaan se tärkeys kasvaa ja kasvaa vaan.

Ei vitsit, miten onnelliseksi tulin näitä katsoessani. Ihana mummi ja pikku peikkonen ♥

VAUVA TOIVONEN

Apua mutta sehän on vauva! Meidän vauva Toivonen. Voi miten pieni hän on joskus ollut, ihan pikkuruisen pieni ihminen. Sellainen kovin ihastuttava ja hassu, maailman suloisin tietenkin. Syntymästään asti Toivo on ollut sellainen oikea aurinkopoika, niin iloinen ja hymyntäyteinen, tyytyväinen, mutta vaativa. Maailman parhain Toivo.

Jokaista kuvaa katsellessani herkistelin ja hihittelin hillittömästi. Tuollainenko hän oikeasti oli? Onko siitä oikeasti niin kauan aikaa, etten muista. Miten hän tuhisi, miltä hän tuntui ja miltä hän tuoksui? Miten hän itki ja miten hän nauroi? Olenko kadottanut kaikki ne pienet suuret yksityiskohdat, jotka silloin luulin muistavani ikuisesti?

Ehkä en muista kaikkea, mutta ne tunteet, ne minä muistan. Ne kaikki äärettömän suuret rakkauden tunteet, ilon ja onnellisuuden, koko tunteiden kirjon. Kaiken sen, mitä se pieni vauva minulle antoi, sen mitä häneltä opin, miten hän minua kasvatti ja sen, miten hän kertaheitolla teki elämästäni merkityksellisempää. Sen että saan olla äiti, sillä se jos jokin on sanoinkuvaamattoman hienoa, hienointa maailmassa.

Joskus minua harmittaa, etten tajunnut ottaa ainuttakaan oikeasti hyvää ja taiteellista valokuvaa vauvasta, tuollaisia räpsyjä vaan sieltä sun täältä. Taisin elää uuden elämän ja rakkauden hurmiossa, omassa pienessä onnellisuuden kuplassa, ettei sellainen tullut pieneen mieleenikään. Mutta toisaalta, onko sillä mitään väliä, sillä kaikki ne muistot ovat jääneet sydämeeni ikuisesti.

Kyllä sitä saa joka päivä hämmästellä, mikä mahtava pikkutyyppi me ollaan saatu aikaan. Meidän oma rakkausvauva ♥

Ps. Tänään näin ystäväni kaksiviikkoisen vauvan. Ihka oikean, kauniin ja niin äärettömän suloisen poikavauvan. Apua mikä vauvakuume! Vauva, vauva, vauva!

Seitsemän ensimmäistä kuvaa kuvannut Ville