KAPPAS VAAN!

Uskokaa tai älkää, hiljaisuus loppuu än yy tee nyt!

Kesäkuu vetelee viimeisiään ja elämä hymyilee. Viime ajat ovat kuluneet lähinnä viettämällä seesteistä (ja vähemmän seesteistä) eloa kotona ja sen ympärillä, nauttimalla maailman kauneudesta ja pienistä tavallisista asioista. Olen nauttinut kesästä ja vihreydestä, kesäsateista, vienosta tuulesta ja auringosta, valoista ja varjoista, kesäkaupungista, iloisista ihmisistä, linnunlauluista, aamuista ja illoista, kauniista päivistä ja hetkistä. Kesäfiilis on käsinkosketeltavaa ja siksi olenkin oikeastaan nauttinut ihan kaikesta, mitä olen tehnyt tai aistinut.

Kesän alussa pitkien pähkäilyjen päätteeksi päätimme Toivon kanssa ottaa astetta rennommin ja viettää lomaillen koko kesä. Villekin liittyy iloiseen lomaseurueeseemme jo pian. Muutaman päivän päästä hän sanoo neljäksi viikoksi heipat työkavereilleen sekä tietenkin mummoille ja papoille, heittää hoitsupuvun kaapin perälle ja rientää kanssamme kesälaitumille. Siitä tulee tähän mennessä ehkä kaikkien aikojen paras loma! Meillä on ollut jo nyt niin huippukivoja päiviä, että mitenköhän kivoja ne sitten yhteisellä lomalla voikaan olla.

Ja ne huippukivat päivät ovat olleet niitä ihan tavallisia päiviä, jotka ovat tuntuneet kaikella tapaa erityisiltä. Mitä tahansa olemmekaan tehneet tai missä olemmekaan olleet, on aina mukana ollut sellainen lupsakan leppoinen onnellinen asenne ja hyvä fiilis. Sellaisella fiiliksellä mikä tahansa on tietenkin kivaa ja ne tylsemmätkin hetket tuntuvat vähemmän tylsiltä.

Vaikka tosin viime aikoina elämämme seesteisyyttä on värittänyt rakas tuuliviiripoikamme, jonka elämä on ajautunut kolmevuotiaan kriisivaiheeseen. Tunteet ovat pyörittäneet häntä ylitsepääsemättömien asioiden äärelle ja Herra Ailahtelevaisuus on sopinut lempinimeksi kuin nenä päähän. Voi pieni hassu Toivo. Tietenkin hän on kaikista hurjista tunteistaan ja touhuistaan huolimatta maailman ihanin ja täydellisin kokonaisuus.

Mitään sen kummempaa emme ole vielä tänä kesänä ehtineet tehdä. Kesäkuussa olemme keskittyneet enimmäkseen olemiseen, nauttineet elämän perusasioista ja lungeista oloista. Olemme mm. katsoneet sydäntäsalpaavaa luontodokumenttisarjaa ja zompiohjelmaa, minä olen pelannut hullun lailla simssiä, juhlineet yhdessä juhannusta laiskiaisten tavoin, viettäneet ihka ensimmäistä leffailtaa koko perheen voimin Totoron tähdittämänä, ulkoilleet paljon ja tehneet pitkiä pyörälenkkejä, nähneet ystäviä ja sukulaisia, syöneet herkkuja ja haaveilleet lenkkeilyn aloittamisesta. Unohtamatta tietenkään tuon pienimmän tyypin viikon takaista syntymäpäivää, stressittömiä syntymäpäiväjärjestelyjä ja maailman parhaimman kolmevuotiaan maailman parhaimpia syntymäpäiväjuhlia.

Itse olen pursunut päästä varpaisiin ihan hullun energisiä oloja. En tiedä, mistä ne tulevat ja miksi, mutta tuntuu ihan hillittömän hyvältä. Olen ollut suurten inspiraatioiden vallassa ja saanut taukoamatta kaikenlaisia visioita ja ideoita päähäni, joita olisi tietenkin pakko päästä heti toteuttamaan ja mieluiten samaan aikaan. Siksi olenkin puuhaillut kotimme parissa, sisustellut ja suunnitellut, haaveillut sadasta viherkasvista lisää, värikkäistä seinistä ja vanhoista huonekaluista, loputtomista kirpparikierroksista ja huh vaikka mistä. On ollut semmoinen tunne, että voisin vain aamusta iltaan touhuta ja toteuttaa, enkä nukkua malttaisi yhtään. Valokuvausinspiraatiokin on vihdoin palannut, joten senkin parissa voisin viettää aamun, illan, päivän ja yön. Ihan hullua, eikö vain.

Kaikesta tästä, tuosta ja vähän muustakin minulla on ihan todella hyvä olo. Tällä hetkellä odotan niin paljon kesän jatkoa, koko perheen lomaa, lomareissuja ja kaikkea sitä mitä me ikinä keksimmekään. Eniten nautin juuri tästä, tästä hetkestä mikä on käsillä ja keskityn myöhemmin kaikkeen muuhun ihanaan. Ihan mieletöntä. 

Ja tiedättekö mitä? Ihan mieletöntä minusta on myös se, että voi vaan olla onnellinen ja hymyillä, vaikkei tapahtuisi mitään ihmeellistä. Tai vaikka tapahtuisi ärsyttäviä asioita niin aina voi silti hymyillä, heti tai ainakin vähän myöhemmin. Ainakaan minä en tarvitse mitään sen kummempaa ollakseni onnellinen, sillä se suurin onni tulee niistä pienimmistä asioista, yksinkertaisuudesta. Asioista joita tapahtuu koko ajan ja asioista, joihin ei välttämättä aina muista kiinnittää huomiota. Siitä että voi vaan olla olemassa, elää, hengittää, nähdä, kuulla, tuntea, kokea, nauttia ja rakastaa.

Lopuksi haluan toivottaa kaikille teille siellä missä ikinä olettekaan paljon lempeitä tuulia, onnellisuutta ja iloa kesään! Muistakaa nauttia ihan jokaisesta hetkestä, kivoista ja vähemmän kivoista, muistakaa pysähtyä ja ajatella, että onni on tässä. Rakkautta!

ÄITI MINÄ RAKASTAN METSÄÄ

Voi kulta pieni, niin minäkin. 

Vielä enemmän minä rakastan tuota poikaa. Meidän omaa peikkopoikaa, josta on kasvanut niin hieno ja valloittava pieni ihminen. Aivan pian jo kolmevuotias. Välillä vain havahdun tähän hetkeen, tuijotan pieniin säteileviin silmiin, enkä voi mitenkään ymmärtää näkemääni todeksi. En voi ymmärtää, että tuo päästä varpaisiin vilpitöntä kauneutta oleva tyyppi on meistä tullut. Tuo maailman suloisin räkättävä nauru, ainutlaatuinen herkkyys, hymy, aurinkomieli ja elämänilo on ihan käsittämätöntä. Hän on puhtainta rakkautta.

Toivon kanssa parasta tällä hetkellä on yhdessä tekeminen. Kaikenmailman menemisistä ja tulemisista on tullut helpompaa (ainakin useimmiten), vaivattomampaa ja mikä parasta, kaikkien osapuolien mielestä hauskempaa. Eniten olen onnellinen siitä, että vihdoin olen saanut tuosta pikkutyypistä itselleni seuralaisen metsään. Vielä vuosi sitten metsäretket sisälsivät ihanaa kamalaa huutoa ja raivoa, kärsimättömyyttä, pelottavia oksia ja liian vaivalloista maastoa meidän taaperolle. Nyt asia on kääntynyt päälaelleen.

Äiti minä rakastan metsää. On ihanaa leikkiä metsässä ja haistella oksia. Voiko puitakin halata? Minä halaun ainakin halata ja silittää. En osaa kiivetä puuhun, olen vielä liian pieni. Minä menen puun alle, mutta ei siellä ole mörrimöykkyjä. Miksi linnut laulaa puissa? Miksi linnut lentää? Miksi me ei voida lentää? Minä en halua lähteä kotiin, metsä on meidän koti.

Siellä me sitten yhdessä halaillaan puita ja toisiamme, nuuskitaan metsää ja kevään tuoreita varpuja. Kuunnellaan linnunlaulua ja ihmetellään, miksi me emme osaa lentää linnun lailla. Juostaan hihitellen kosteiden sammalten päällä, hassutellaan ja leikitään murisevia karhuja tai seikkaillaan muuten vain. Istutaan pehmoisen mättään päällä ja syödään eväitä, keskustellaan kolmevuotiaan tasolla syvällisesti ja kerrotaan toisillemme, kuinka hyvä mieli juuri sillä hetkellä on. Lopuksi rauhoitutaan kuuntelemaan hiljaisuutta. Täydellistä.

Takaisin kotiin poika ei meinaa lähteä millään ja viimeisetkin energian rippeet on ravisteltava metsään. Tuloksena väsynyt, mutta sitäkin onnellisempi lapsi. Takaisin kaupungin hälinään päästessämme kuulen pienen heleän äänen rattaista. Äiti mennäänkö me jo takaisin metsään? Minä en kuule mitään, koska täällä on liian kovia ääniä. 

ELOA JA SYVÄLLISYYTTÄ

Leppoinen arki rullaa kivasti omalla painollaan ja keinuttaa lempeästi eteenpäin. Kevät ja sen tuomat olot ovat hiipineet salakavalasti minuun ja kaikki on tuntunut kerrassaan mahtavalta. Sellaiselta yksinkertaiselta, lempeältä ja sydämelliseltä. Energiset tuuleet ovat kutitelleet minua ja tuoneet mukanaan hassuja ja hulvattomia tuntemuksia. Mikä tärkeintä, olen ollut jotenkin erityisen onnellinen. Ja hepulialtis.

Viikot ovat menneet aika pitkälti hymyssä suin ja nauraa räkättäen räkä poskella mitä hulluimmille jutuille. Tanssien ja keunutellen lanteita, kulkien nokka kohti aurinkoa takapuoli heiluen. Juuri tämä kevät on tuntunut jotenkin erityisemmältä kuin mikään muu aiemmin, mutta niinhän minusta on tuntunut joka vuosi. Vielä parempi niin.

Välillä on ollut niin paljon kaikkea ja välillä taas niin vähän kaikkea, että niiden kombo on saanut minut elinvoimaiseksi. Olen voittanut laiskuuden ja jopa tosissaan miettinyt tulevaa, tulevaisuutta ja asioita, joita tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. En sentään ole miettinyt liikaa, sillä eläminen päivä kerrallaan tuntuu enemmän minun vaihtoehdoltani.

Ja päivä kerrallaan olen nauttinut mitä ihanimmista asioista. Olen nauttinut perheestäni ja kaikista niistä ihanista ihmisistä ja ystävistä, joita ympärilleni olen saanut. Olen ottanut ilon irti kiireettömistä aamuista, päivistä, illoista ja öistä. Olen kävellyt siellä sun täällä, kaupungilla ja metsässä, ihastellut pieniä suuria asioita, kuten maasta puskevia kevätkukkia tai linnunlaulua, jonka kauneus saa minut herkistymään. Olen saanut voimaa valosta, auringosta, sateista ja tuulesta ja kaikesta siitä luonnon tuomasta tunnelmasta, joihin rakastun aina uudelleen ja uudelleen.

Joka hetki olen pyrkinyt pysähtymään, kuuntelemaan itseäni ja ympärillä olevaa, havaitsemaan näkyvää ja näkymätöntä. Havaitsemaan hyvää ja keskittymään hyviin asioihin. Sillä on ollut paljon sellaisia hetkiä, jolloin olen pysähtynyt ja oivaltanut, miten hyvin kaikki on. Miten hyvä minun läheisilläni on olla ja miten hyvä minulla itselläni on. Sen olen taas kerran tajunnut, että mitenkään yksinkertaista tai itsestäänselvää se ei ole.

Ja ettei liian imeläksi menisi, olen vastapainoksi kokenut suurta ahdistusta ja epätoivoa mistäpä muustakaan kuin maailman menosta ja ihmisistä. En ymmärrä, miten sekaisin ihmiset voivat olla (esim. eduskuntavaalit), miten itsekkäitä niin moni on ja miten joku voi haluta olla paha yhtään kenellekään. En ymmärrä, miksi ihmiset eivät tajua, että tärkeintä kaikessa on hyvyys. Olla hyvä muille, itselle, kaikelle ja kaikessa. Eikä hyvyys todellakaan ole mikään mielipideasia. Liian moni ihminen on liian itsekäs ja paha ja juuri se pahuus saa koko kehoni ja mieleni voimaan pahoin.
 

Välillä tuntuu, että olen hyvien ajatuksieni kanssa ihan yksin. Yksin tässä hemmetin kylmässä maailmassa, mutta ei se onneksi niin ole. Onneksi hyvyyttä on ja paljon, se lohduttaa ja se on yksi niistä asioista, joka saa minut tällä hetkellä onnelliseksi. Haluan uskoa, että hyvyys voittaa aina.

Nyt on niin hyvä olo, että halkean.

MISSÄ MINÄ OLEN OLLUT?

Enimmäkseen kotona. Olen ollut käpertyneenä neljän seinän sisälle, peittojen alle, lämpöön ja turvaan. Olen kerännyt voimia ja keskittynyt tekemisen sijaan ajattelemiseen. Olen ihmetellyt, podiskellut ja hämmästellyt, haaveillut pienistä ja suurista. Olen ollut iloinen ja surullinen ja kaikkea siltä väliltä. Enimmäkseen olen kuitenkin vain ollut, ollut olemisen ilosta, hengitellyt syvään, sisään ja ulos tai sitten olen vain laiskotellut laittoman paljon.

Sanoi kuka mitä tahansa, laiskottelun olen ansainnut. Viimeiset puoli vuotta olen elämästäni sinkoillut paikasta toiseen, mennyt, tehnyt ja suorittanut. Pyrin tekemään parhaani, keskityin, opin, onnistuin ja saavutin päämääräni. Koko se aika on kuin kasa sumuista ja unenomaista massaa, joka vain tuli, oli ja meni. Tuosta noin vain.

Yli kuukausi sitten (!!!) minä siis valmistuin. Sen jälkeen olen kai enemmän tai vähemmän käynyt hitaalla, uppoutunut valmistumisen jälkeiseen meditaatiotilaan, vaeltanut levottomassa ajatusvirrassa, tarkkaillut ajatuksiani ja analysoinut tuntemuksiani. Tuntemukset ovat lennelleet laidasta laitaan, vaikka enimmäkseen olo on ollut epätodellisen outo ja ihana. Sellainen vapauttava.

Mitäs nyt sitten? En tosiaan tiedä. Kai minä jatkan vielä hetken tätä päämäärätöntä olemista ja olen avoinna kaikille mahdollisuuksille. En tiedä, mitä haluaisin tehdä, mitä voisin tehdä, mitä minun olisi mahdollisuus tehdä. En tiedä, missä haluaisin olla tai minne haluaisin mennä. Haluan nyt vain hetken olla pysähdyksissä, kun eihän tässä mikään kiire minnekään ole.

Palaan pian!