UNOHTUNEET KESÄHETKET JA SATATUHATTA KUVAA

Aika on kulunut niin hillittömän nopeasti, että minulla on jäänyt julkaisematta muutamia kuvia ihanista hetkistä. Kuvia Toivon ensimmäisestä kerrasta uimarannalla, Villen ottamia kuvia yhden ihanan neidin yksivuotisjuhlista ja yhdestä erityisen mieluisasta päivästä yhdessä ystävien kanssa sekä minun ottamat kuvat retkestä Elonkiertoon. Ovat nuo hetket olleet sen verran mieleenpainuvia, että haluan ehdottomasti ne täällä jakaa. Tällä kertaa nyt sitten tällä lailla sulassa sovussa keskenään ja sekaisin. Olkaa hyvä!

Aislan synttärikemut. Suloinen yksivuotias ja hänen ihanat vanhempansa, Paprika ja Toni. Vallan mainiot bileet, rento tunnelma, erityisen mukavia ihmisiä ja pöytä pullollaan Paprikan loihtimia herkkuja. Ongintaakin oli, josta Toivo nappasi itselleen punasilmäpupun ja bilehatun. Kas kummaa, ne tötteröt päätyivät lopulta isien päähän. Se päivä oli ihana. Hymyilyttää vieläkin.

Toivon ensimmäinen kerta rannalla. Olin aika varma, ettei hän ihan heti uskalla mennä veteen. Olin väärässä. Sinne hän käveli suoraan miettimättä sen enempää. No sellaista kahlaustahan se oikeastaan vain oli, eikä kunnolla veteen pulahtaminen innostanut. Paitaakaan ei saanut riisua pois ja vesien roiskiminen muiden lasten päälle oli tosi kivaa. Mutta hauskaa oli ja eväät olivat herkkua. Itse en ole millään lailla mikään rantaihminen tai saati sitten auringonottaja, mutta ensi kesäksi aion hankkia uimapuvun.

Aurinkoinen seikkailuretki Ahlmanniin. Se päivä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ihana. Parhaita tyyppejä, kahvia, munkkia ja eläinten bongailua. Lehmiä, vuohia, kanoja, joita emme nähneet ja lampaita. Ihania lampaita, joihin rakastuin ensisilmäyksellä. Kikkarakarvojen rapsuttelua ja lisää rapsuttelua. Iloa, naurua ja lämmintä tunnelmaa. Aurinkoa ja ystäviä. Mikäs sen parempaa voisi ollakaan. Paprikakin kirjoitti seikkailustamme täällä. Ovat nuo tyypit kyllä aikamoisia. Ihana ihana ihana perhe.

Helteinen vierailu Jokioisten Elonkiertoon. Olen kirjoittanut aiemmin Elonkierrosta täällä. Se on yksinkertaisesti niin ihana paikka, että suosittelen lämmöllä. Näimme paljon kauniita kukkia, kasveja, viljoja, hamppua, peltoja ja kaikkea muuta. Luontoa ja maaseutua. Hyppelehdimme siellä täällä ja juoksentelimme poluilla. Syötimme vuohille ruohoa ja ihastelimme suloisia possuja. Päivä oli superkuuma ja Toivokin väsähti nopeasti, joten kauaa emme viitsineet vierailla. Ihanaa oli ja ehdottomasti ensi kesänä uudelleen.

MITÄ MEILLE SITTEN TAPAHTUU, KUN LEHDET TIPPUVAT PUISTA JA TULEE SYKSY?

Vaikka minä niin kovasti haluaisin elää täysillä tässä hetkessä ja tätä päivää, en vaan voi sille mitään, että päähäni pulpahtelee ajatuksia tulevasta, kuten jo kerroin. Tulevasta syksystä ja siitä, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Ihania, kamalia, jännittäviä ajatuksia. Vaikka se jännittää, se myös kutkuttaa vatsan pohjaani hassunkurisesti ja saa minut kiemurtelemaan malttamattomana. Se tulee olemaan täynnä muutoksia, uusien asioiden opettelua ja totuttelua uuteen aikaan - uuteen elämänvaiheeseen.

Pian minä heitän repun selkääni ja palaan koulun penkille. Tarkalleen ottaen tämä tapahtuu kahden viikon päästä maanantaina. Onhan siitä melkein jo kolme vuotta, kun viimeksi niillä penkeillä pyllyäni haudutin, joten on jo aikakin palata. Lähihoitajaopintoni ovat osaamisalaa vaille valmiit ja näillä näkymin valmistuisin ensi vuoden maaliskuussa. Puoli vuotta ja paperit kädessä, eihän se kuulosta yhtään hassummalta! Työntäyteistä ja rankkaa se tulee olemaan, mutta onhan se kaikki sen arvoista.

Luonollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että samaan aikaan Toivo pääsee aloittamaan kunnioitettavan päiväkotiuransa. Oikeastaan jo viikkoa aikaisemmin. Minun pieni vauvani tuntemattomassa ympäristössä, suuressa lapsilaumassa ilman äitiä tai isiä, vieraiden ihmisten joukossa, ilman ketään tuttua ja turvallista. Voi miten pelottavaa! Minua ei niinkään jännitä Toivon pärjääminen, sillä alku on luultavasti itse kullekin outoa ja itkuista, mutta minua jännittää se paikka. Millainen on tuleva päiväkoti, millaisia ovat hoitajat ja osaavatko he hoitaa Toivoa? Kunnioitetaanko siellä meidän perheen periaatteita? Ymmärretäänkö siellä lastamme ja ymmärretäänkö siellä meitä vanhempia?

Päiväkotipaikka on tosiaan jo varmistunut, mutta muuta emme siitä tiedä. Kaikista eniten minua pelottaa, jos päiväkoti ei tunnukaan hyvältä. Jos tulee heti sellainen olo, että tänne minä en lastani halua jättää. Tai jos hoitajat tuntuvat turvattomilta tai jos tuntuu, ettei me ollakaan tervetulleita sinne. Mitä jos en luota päiväkotiin?

Tuleva opiskelu saa perhoset lentelemään vatsassa melkein yhtä paljon kuin päiväkotiasiatkin. Kuinka outoa on palata takaisin sinne samaan vanhaan kouluun, missä ei olekaan enää mikään samoin, kuin silloin. Kaikenmaailman uudet opetusjärjestelmät sun muut ja koulun nimikin on vaihtunut. Kaikki uudet oppilaat vanhojen tilalla. Osaanko minä enää ollenkaan opiskella? Opinko minä mitään? Olenko unohtanut kaikki vanhat opit ja joudun kertaamaan kaiken? Jaksanko opiskella loppuun? Mitä jos en jaksakaan? Millaiseen ryhmään pääsen? Uskallanko puhua kenellekään? Ja mitäköhän opettajatkin ajattelevat? Entä sitten tulevat harjoittelupaikat, millaisia ne ovat ja missä? Saati sitten tentit ja näytöt? Jännittää niin paljon, että apua!

Selväähän se on, että meidän perheen arki tulee muuttumaan kertaheitolla. Sen lisäksi, että Ville tekee tavanomaiseen tapaan kolmivuorotyötä, minä opiskelen koululla tai suoritan työssäoppimista kahdessa vuorossa sekä Toivo opettelee uutta arkea kodin ja päiväkodin välillä. Mikä muutos! Suurin muutos on varmasti se, ettei meillä perheenä ole enää niin paljon yhteistä aikaa. Kun toinen on siellä, toinen on täällä ja lapsi siellä tai täällä. Vaihdammeko Villen kanssa kuulumisia yhdellä oven avauksella ja tapaammeko vasta illalla sängyssä, jos silloinkaan? Miten totun Toivon poissaoloon? Mitä jos ikävöin häntä liikaa?

Mutta tiedättekö mitä? Ylitsepursuavasta jännityksestä ja pienistä huolista huolimatta mieleni on positiivinen. Uskon siihen, että kaikki menee paremmin kuin hyvin. Jos ei jostain syystä menekään, siihen keksitään varmasti joku ratkaisu. Aina kaikki järjestyy enemmin tai myöhemmin, siihen minä luotan. En halua stressata tai vaivata päätäni murehtimalla, sillä sittenpähän sen vasta näkee. Vaikka edessämme on suurin muutos pitkään aikaan, se ei tarkoita sitä, etteikö siitä voisi selvitä. Eikä se tarkoita sitä, etteikö meillä olisi enää aikaa toisillemme. Aion ottaa uudet arjen haasteet avosylin vastaan, tuli mitä tuli! Suurimmaksi osaksi olen tosi innoissani tulevasta ja salaa jo odotan sitä kaikkea. Kyllä tämä kotona olo tältä osin jo riittäneekin.

Mutta ennen sitä minä nautin sydämeni pohjasta tästä hetkestä, kotona olemisesta, Toivosta ja Villestä, kesästä, auringosta, rennosta elämästä ja arjen yksinkertaisuudesta. Halin ja pusuttelen Toivoa niin, että voin sitten tarpeen tullen häntä ikävöidessäni kaivaa yhden pusuhalin varastosta mieltäni lohduttamaan.

Mutta siis hetkinen, tässähän on enää VIIKKO aikaa päiväkotielämään! Apua!

Kertokaahan millaisia kokemuksia teillä on päiväkodin aloittamisesta?

PERHOSIA VATSASSA

Hei hei ihana heinäkuu!

Uusi kuu on täällä ja fiilikset ovat odottavaiset. Mitäköhän elokuu tuo tullessaan? Toivottavasti kaikkea hyvää, hyvää mieltä ja onnistumisia, voimaa ja energiaa. Hirmu paljon on luvassa muutoksia, uusia asioita ja uuden opettelua, joita jo jännityksestä soikeana odotan. Onneksi saan jännitellä vielä hetken.

Tämä viikko on ollut ihan hassu. Reissun jälkeiset pari yhteistä vapaapäivää ja oikeastaan kaikki muutkin päivät ovat menneet ja tulleet tuosta noin vain, laiskotellen ja muuten vain oleillen tekemättä mitään. Mikäs sen hullumpaa olisikaan, kuin yhdessä perheen kesken hikoilla kotona neljän seinän sisällä kolmenkymmenen asteen lämpötiloissa. Hauskaa ainakin on ollut, naurua bimboilun kera, nihkeitä ihoja ja iltaisin sohvalla hikoilua valvoen aina liian myöhään. Tällaisilla ilmoilla on kai kerrankin hyvä syy käydä vähän hitaalla ja relata tavanomaista enemmän. Ehkä tämä laiskottelu on oireilua tulevasta, sillä nyt jos koskaan on aika pumpata energiavarastot täyteen.

Aika paljon olen kuluttanut energiaani ajatteluun. Olen ajatellut ja ajatellut. Olenkohan ajatellut liikaa? Pääni on pyörällä tulvivasta ajatusvirrasta, enkä tiedä miten päin olisin. Itse levottomuus on vallannut minut ja mieleni on selittämättömällä tavalla vähän hassu. Kädet hikoilevat ja vatsassa lentelee kokonainen perhosparvi. Jännittää niin kamalan paljon, ettei mistään meinaa tulla mitään. Naurattaa ja itkettää, hyvällä tavalla ja haikeudella. Apua.

Pian se koittaa. Tällä viikolla saimme ilouutisia kirjeitse, jossa kerrottiin Toivolle varmistuneesta päivähoitopaikasta. Tänään kävimme kurkistelemassa kyseisen päiväkodin paikkoja jo ulkopuolelta, leikimme ja telmimme pihassa, josta tulee pian osa Toivon arkipäivää. En tiedä, onko minulla koskaan ollut tällaisia fiiliksiä kuin nyt. Sellainen superhyvä olo, mutta niin haikea ja itkuinen. Ihanaa, kamalaa, ihanaa! Mikä tunteiden sekamelska.

Miten minun pieni peikkonen voi olla jo noin iso ♥

MAMMALASSA

Viime viikonloppuna kävimme Toivon kanssa mammalassa, äitini luona maalaisseudun rauhassa. Nuuskimme puhdasta ilmaa, kylvimme auringossa ja nautimme ilmalämpöpumpulla varustetusta majapaikasta. Pari päivää kuluivat helteisissä tunnelmissa leppoisasti touhuten.

Olipa kerrassaan mukavaa. Tahmaisia jätskisormia ja grilliherkkuja. Ihana Elonkierto ja lapsuudestani tuttu uimaranta. Possuja ja polskuttelua. Pihalla hassuttelua ja vesileikkien riemua. Metsämansikoiden tuoksua ja napostelua. Paljon paljon aurinkoa ja paljaita varpaita nurmikolla.

Maanantaina mamman mennessä jo töihin, vietimme Toivon kanssa kahden kesken erityisen mukavia hetkiä pihalla seikkaillen. Juoksentelimme sinne tänne ja ihastelimme kukkia ja perhosia. Hassuttelimme pyykkinarulla roikkuvien lakanoiden seassa ja hepulikohtauksen saattelemana nauroimme niin, että mahaa kipristeli. Lekottelimme nurmikolla ja se fiilis, se oli loistava.

Jossain vaiheessa puskasta tupsahti eteemme kissa, joka maukaisi matalalla äänellä iloisen tervehdyksen. Voitte varmaan kuvitella, kuinka kaksi innokasta kissarakasta siihen reagoi? Kiljahtelimme ilosta, pompimme ja hyppelehdimme kuin hullut, kikattelimme ja hymy ulottui ainakin puiden latvoihin. Hän oli kerrassaan ihana ja ansaitsi ainakin sata rapsutusta. Kissasta huomasi heti, miten kiltti ja ihmisystävällinen hän oli ja toivotimmekin hänet avosylin mukaan leikkeihimme. Siinä he sitten tassuttelivat pitkin nurmikkoa, hassu kissa ja Toivo, yhdessä peräkanaa. Kuinka söpöä! Toivolla meinasi itku tulla, kun kissakaveri sitten lopulta päätti häntä heiluen jatkaa matkaansa. Voi miten me olimme onnellisia silloin.