JÄNNITYS TIIVISTYY

Tämä rauhallinen viikonloppu peikkoseni kanssa on ollut parasta vähään aikaan. Ei kiireitä, eikä sen suurempia velvollisuuksia. Pitkiä aamuja ja hellyydenosoituksia. Liian paljon kiinalaista noutoruokaa ja liian monta likaista astiaa meidän olemattomalla tiskipöydällä. Ainakin ollaan nautittu tekemättömyydestä ja pitkästä aikaa nautittu siitä kunnolla.

No okei, jos ihan rehellinen olen, ei se ihan niin kevyesti mennyt. Olen ajoittain vaipunut epätoivon valtaan, huolinut olemattomista murheista ja laskenut minuutteja viikon alkuun. Levoton mieleni on tuonut levottomia ajatuksia, ajatukset tuoneet levottomia jalkoja ja käsiä ja sormenpäitä ja lopulta kaikki on ollut yhtä levottomuutta.

En ole varma, olenko koskaan ollut näin jännittynyt. Enhän minä edes tiennyt, että osaan stressata näin valtavasti. Tämä on ihan sekopäistä ja hulluinta, mitä koskaan olen itselleni saanut aikaan. No mikä minua sitten jännittää niin kamalasti? No se, että ensi viikko on opiskelujeni loppuhuipentuma, tutkintoviikko ja sen päätteeksi selviää valmistuminen. Pelkään että jännitän niin paljon, että mokaan tai että sairastun tai kaadun työmatkalla ja murran jalkani. Ai miten niin älytöntä?

No niin älytöntä, että on parasta vaihtaa sekopäinen ajatusvirta toisille taajuuksille. Seuraavaksi voisin sukeltaa sohvalle peittojen alle ja vetää sipsejä kaksin käsin naamariin. Haistatan jännitykselleni pitkät kevään tuoksuiset tulppaanit ja nautin hetkestä. Elän, toivon ja uskon. Uskon itseeni.

Iloista ja oivallusten täyteistä alkavaa viikkoa kaikille! Olette ihania!

Ps. Kuvat otettu tänään aamupäivällä, jolloin lähdimme viettämään yhteistä ulkoiluhetkeä. Meni viisitoista minuuttia ja Toivo sanoi lähtevänsä kotiin. Voi ihana pieni myrtsiläinen.  

TÄSSÄ MINÄ NYT OLEN

Vieläkö joku muistaa minut ja pienen hölmöläisperheeni? Olen nähtävästi ollut pienellä tauolla. Oikeastaan aika pitkälläkin tauolla ja oikeastaan aika vahingossa. Pahoittelut siitä, jos joku ihana tyyppi siellä on minua kaivannut. Päivät ovat vain yksinkertaisesti vilisseet ohi silmieni ja ehkä jollain tapaa olen unohtanut koko blogini. Yhtään en ole varma kauanko olen ollut poissa, mutta tässä minä nyt olen. Ikävä on ollut suuri.

En tiedä mitä sanoisin, mistä aloittaisin tai mitä haluaisin kertoa. Hiljaisuutta on kestänyt jo sen verran, että mistä tahansa kirjoittaminen tuntuu hölmöltä. En kuitenkaan koskaan ole kirjoittanut hölmöä kummempaa, joten jatketaan samaan malliin.

Meille kuuluu hyvää. Olemme eläneet äärettömän sekopäistä arkea, pyörineet hullun myllyssä ja kahlanneet läpi työntäyteisen syksyn ja talven. Monet hetket olen vaipunut hermoromahduksen partaalle, mutta kertaakaan en ole edes meinannut luovuttaa. Joku hullu sisäinen voima on potkinut minua pepulle ihan käsittämättömän tarmokkaasti ja kuiskannut korvaani, että sinä pystyt mihin vain. Me pystymme.

Tästä sekopääarjesta huolimatta, olen ollut niin onnellinen. Parasta on ollut se, että raskaiden ja kiireisten päivien jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hymyillä. Sellainen tajuttoman hieno fiilis leviää koko kroppaan ja kaikki tuntuu entistäkin paremmalta. Tulee sellainen vahva olo. Sitten vain väsyneenä nauraa räkättää päivästä toiseen ja muut nauraa perässä. Ja nauru, se pitää meidät tässä hetkessä. Siksi me ehkä naurammekin niin paljon.

Ja tiedättekö mitä? Minä valmistun pian! En voi käsittää miten puoli vuotta on voinut mennä näin nopeasti. Vielä olisi kaksi viikkoa loppurutistusta jäljellä ja sitten koko homma on ohi. Minä niin näen itseni kävelemässä viimeisen kerran pois työssäoppimispaikalta lanteet keikkuen, kädet heiluen nolosti ja sellainen kahden metrin levyinen hymy kasvoilla. Huhhuh minua niin jännittää!

Mitä teille kuuluu?

Palaan pian! Olette ihania ♥