MIKÄS TÄSSÄ ON OLLESSA

Viikot ne vierivät vyöryen eteenpäin ja parhaani mukaan yritän pysytellä niiden kannoilla. Harvemmin sitä enää kunnolla ehtii pysähtymään, lösähtämään sohvalle ja raapimaan pyllyä, pohtimaan mitä sitä seuraavaksi tekisi. On vaan mentävä ja lujaa. Muuten sitä tipahtaa herkästi arjen kyydistä ja sitten onkin tuplavoimin kurottava takaisin kiinni. Onneksi meidän arki on onnekas ja tuo mukanaan aurinkoisia mielenvireitä, ihania pieniä hetkiä ja hepulikohtauksia auringonnoususta laskuun. Ja onneksi tämä kaikki meno ja meininki on vain väliaikaista.

Viime viikko alkoi taas soluttautumalla uuteen työyhteisöön. Uusi työharjoittelu ja uudet kujeet, jonka myötä päivät ovat taas venyneet överimittaan. Aikaisia aamuja ja pitkiä päiviä, lyhyitä iltoja ja vielä lyhyempiä öitä. Aamuvuoropäivinä herätys on soinut ennen kello viittä. Päiväkodilla olemme olleet muutaman minuutin yli kuusi ja en voi sanoin kuvailla, miten kamalaa on jättää pieni lapsi hoitoon jo niin aikaisin aamulla. Pahimmassa tapauksessa hän joutuu viettämään siellä vajaa kymmenen tuntia päivästä. Se ei ole oikein, eikä lähelläkään kohtuullista. Ei sellainen ole kaksivuotiaan elämää. Se on alkanut mietityttämään minua paljon. Hyvin, hyvin paljon.

Pitkien ja raskaiden työpäivien lisäksi on yritettävä parhaansa mukaan pitää muu elämä edes joten kuten vireessä. On käytävä kaupassa, mietittävä budjettia, pidettävä huolta kodista, ehkä joskus siivottavakin ja kokkailtava jotain muutakin kuin pakastepinaattikeittoa. On jaettava huomio lahkeessa roikkuvan, mutta niin ihastuttavan kaksivuotiaan kanssa, kahden suloisen sekopääkissan ja yhden miehen, joka onneksi sattuu olemaan paras (ja huolehtivaisin) mies maailmassa. Perheen yhteisiä hetkiä ja omaa vapaa-aikaani syövät tietenkin vielä miljoona koulutehtävää ja kokeisiin lukeminen. Välillä tuntuu, että on oltava siellä, täällä ja kaikkialla, tehtävä sitä, tätä ja tuota. Onhan tämä aikamoista, myönnetään.

Rehellisesti voin myös myöntää, että tällä hetkellä millekään ylimääräiselle ei jää aikaa. Valitettavasti tämä koskee myös harrastuksia, valokuvausta ja blogia sekä ennen kaikkea sosiaalista elämää. Missä välissä tässä nyt ihmisiä ehtisi näkemään, kun ruuanlaittoonkin täytyy puristaa kaikki mahdolliset ajan rippeet? Olen niin erakoitumassa. Voi minun ystävät rakkaat, toivottavasti ymmärtävät.

Okei, onhan tämä kaikki välillä aika raskasta ja olo on usein päivän päätteeksi ihan huhhuh, mutta mikäs tässä on ollessa. Olen tyytyväinen. Kyllähän välillä kiukuttaa ja saakin kiukuttaa. Sitten taas halitaan ja hassutellaan. Hermotkin paukkuvat tasaisin väliajoin ja joskus tekisi mieli luovuttaa siihen paikkaan. Vetää hillittömät itkupotkuraivarit vaikka sitten keskellä markettia. Loppujen lopuksi vaikeammatkin tilanteet kääntyvät hyväksi ja voimaannuttavat. 

Ilo on suuri ja rakkaus lämmittää. Hymy auttaa vaivaan kuin vaivaan ja vallaton huumorintaju tekee kaikesta niin paljon hauskempaa. Hulluksihan tässä tulisi, jos pitäisi vielä surkutella ja valittaa!

Positiivisuutta kaikille uuteen viikkoon!

SYNTYMÄPÄIVÄSANKARIT

Siitä on tasan kuusi vuotta, kun nämä tyypit putkahtivat maailmaan. Kissaveljekset Nasse ja Pablo. Vajaa kuusi vuotta, kun he ensimmäistä kertaa tassuttelivat elämääni ja kertaheitolla valloittivat ikuisen paikan sydämestäni. Koko elämänsä he ovat viettäneet kanssani ja kulkeneet mukanani minne ikinä olen mennytkin. He ovat jakaneet kanssani sekä ilot että surut, olen pitänyt heistä huolta ja he minusta. He ovat yhtä suurta rakkautta. 

He värittävät elämäämme kiltteydellään ja hyväsydämisyydellään, touhuilla ja kaikenmaailman metkuillaan, pienillä pehmeillä tassuillaan ja sydämeen uppoutuvilla hellyydenosoituksillaan. He ovat valo, ilo ja hyvä mieli. He tekevät meidän perheestä lähes täydellisen.

Tänään meillä vietellään kissanpäiviä. Onnenhalit meidän tassujengille ♥

Ps. Kuvat ovat päivältä, jolloin pojat olivat juuri kotiutuneet luokseni. Miten pieniä, sieviä ja suloisia vauvoja!

KAIKENLAISIA PÄIVIÄ

Tämä viikko on sujunut sekä hyvin että huonosti. On ollut hyviä päiviä, huonoja päiviä, tylsiä päiviä, hitaita päiviä ja liian nopeasti kuluvia päiviä. On ollut energiaa ja väsymystä, iloa ja turhautuneisuutta. On ollut kaikenmaailman velvollisuuksia ja vastapainoksi möllöttelyä kotona. Aika paljon kaikenlaista, mutta oikeastaan ei yhtään mitään. Ollaan vaan oltu, menty ja ihmetelty.

Jos ihan rehellisiä ollaan, en oikeastaan ole tehnyt mitään kovinkaan järkevää. Olen laiskotellut laittoman paljon ja tehnyt ihan liian vähän koulutehtäviä, katsonut hullun lailla hyviä ja huonoja tv-sarjoja sekä pelannut ihan liikaa. Olen tutkinut, miten univelka käyttäytyy kropassani ja tullut siihen tulokseen ettei kovinkaan hyvin. Väsymyksen ansiosta koulunpenkillä istuminen on ollut ajoittain hyvinkin puuduttavaa, jonka vuoksi maksoin univelat ja päätin etten enää ikinä halua olla missään tekemisissä niiden kanssa.

Väsymyksestä huolimatta arjessa jumittelu on tuntunut mukavalta. Koko perheen väsymys aiheuttaa aika hilpeitä ja ei niin hilpeitä tilanteita, joista suurimmalle osalle voi nauraa räkättää kippurassa ja vedet silmistä roiskuen. Naurun ja hymyn voimalla olen etsinyt pieniä iloja hetkistä ja pyrkinyt nauttimaan sekä hyvistä että huonoista päivistä. Ihan parasta on ollut oma perhe ja yhdessäolo, halit ja pusut sekä onnellisuuden tunne siitä, että elämä tuntuu niin hyvältä juuri näin, tässä ja nyt.

Nyt puolestaan ajattelin nauttia viikonlopusta, parista vapaapäivästä ja tekemättömyydestä. Haluan keskittyä jokaiseen hetkeen ja positiivisuuteen, rentoutua tavallista enemmän ja ladata akkuja. Ensi viikko tuo tullessaan taas uudet kujeet ja uuden työssäoppimispaikan, joten skarppaaminen tuskin on pahitteeksi.

Rentouttavaa viikonloppua teille toivotan ja valoisaa marraskuuta ♥

Ps. Kuvat ovat yhdeltä aurinkoiselta päivältä, jolloin lehdet vielä tanssivat väriloisteessaan. Nyt jo odotan ihania pakkaspäiviä ja lumen alla narskuvia askeleita.