Apua mutta sehän on vauva! Meidän vauva Toivonen. Voi miten pieni hän on joskus ollut, ihan pikkuruisen pieni ihminen. Sellainen kovin ihastuttava ja hassu, maailman suloisin tietenkin. Syntymästään asti Toivo on ollut sellainen oikea aurinkopoika, niin iloinen ja hymyntäyteinen, tyytyväinen, mutta vaativa. Maailman parhain Toivo.
Jokaista kuvaa katsellessani herkistelin ja hihittelin hillittömästi. Tuollainenko hän oikeasti oli? Onko siitä oikeasti niin kauan aikaa, etten muista. Miten hän tuhisi, miltä hän tuntui ja miltä hän tuoksui? Miten hän itki ja miten hän nauroi? Olenko kadottanut kaikki ne pienet suuret yksityiskohdat, jotka silloin luulin muistavani ikuisesti?
Ehkä en muista kaikkea, mutta ne tunteet, ne minä muistan. Ne kaikki äärettömän suuret rakkauden tunteet, ilon ja onnellisuuden, koko tunteiden kirjon. Kaiken sen, mitä se pieni vauva minulle antoi, sen mitä häneltä opin, miten hän minua kasvatti ja sen, miten hän kertaheitolla teki elämästäni merkityksellisempää. Sen että saan olla äiti, sillä se jos jokin on sanoinkuvaamattoman hienoa, hienointa maailmassa.
Joskus minua harmittaa, etten tajunnut ottaa ainuttakaan oikeasti hyvää ja taiteellista valokuvaa vauvasta, tuollaisia räpsyjä vaan sieltä sun täältä. Taisin elää uuden elämän ja rakkauden hurmiossa, omassa pienessä onnellisuuden kuplassa, ettei sellainen tullut pieneen mieleenikään. Mutta toisaalta, onko sillä mitään väliä, sillä kaikki ne muistot ovat jääneet sydämeeni ikuisesti.
Kyllä sitä saa joka päivä hämmästellä, mikä mahtava pikkutyyppi me ollaan saatu aikaan. Meidän oma rakkausvauva ♥
Ps. Tänään näin ystäväni kaksiviikkoisen vauvan. Ihka oikean, kauniin ja niin äärettömän suloisen poikavauvan. Apua mikä vauvakuume! Vauva, vauva, vauva!
Seitsemän ensimmäistä kuvaa kuvannut Ville