Ulko-ovi kolahti kiinni ja kämppä huusi tyhjyyttään. Minä
jäädyin täysin, pysähdyin hetkeksi ja herkistyin. En saanut enää
pientä käden heilutusta, en lähtöhymyä, en ehtinyt antamaan sitä
tuhannetta pusua poskelle. Sinne hän meni isin sylissä kohti
seikkailuja, yhdeksi yöksi Hämeenkyröön Mummin luo.
Mitä minä nyt oikein teen? En ole tottunut olemaan yksin, en
enää pitkään aikaan. En tiedä, mitä ihmettä yksin enää
tehdään. Mitä minä voin tehdä? Miten osaisin olla?
Tartun pölyrättiin ja imuriin, aloitan helpoimman kautta.
Siivous on aina hyvästä. Menee hetki ja kämppä on priimakunnossa.
Sainko kaiken muka näin nopeasti valmiiksi? Ilman pieniä auttavia
(hidastavia) käsiä, nopeita vipeltäviä jalkoja ja jatkuvaa
sotkuvanaa siivouksen perään. Ilmeisesti. Pesin kuitenkin vielä
varmuuden vuoksi pyykkiä.
Ja sitten pysähdyin taas. Olin hukassa, mutta päätin skarpata.
En voi olla näin avuton raukkis, joka ei enää osaisi olla yksin.
Pakkohan minun on osata. Olenhan ennenkin osannut ja vieläpä
rakastanut sitä.
Sitten tuli viesti kera kuvan. Ps. Toivon edessä olevasta
penkistä sai niskatuen irti niin, että Toivo näkee menosuuntaan
tuulilasin läpi. Arvaa tykkääkö? Hymyilin leveästi. Iloinen
ja reipas poikanen pärinöissään autossa, eikä
kyyneltäkään ollut valunut. No miksi olisikaan, naurahdin. Hölmö
minä.
Sitten salaman nopeasti kaikki helpottaa. Vapauduin täysin,
yhdessä sekunnissa ja olin valmis omaan hetkeeni. Suuntasin
lähikauppaan, ostin Laitilan limun puutteen vuoksi Muumi-limpparin
ja lakupussin, koska koko kaupasta ei löytynyt yhtään salmiakkia,
joka ei olisi sisältänyt liivatetta. Hymyilin ylileveästi
kassaneidille ja toivotin hyvät illanjatkot.
Astuin suoraan sateeseen, hymyilin vieläkin leveämmin ja
ajattelin mennä kotiin pienen kiertotien kautta. Ihmisten näkemättä
keinutin pienen sadetanssin ja hypähtelin nolosti, katselin suoraan
taivaalle ja pisarat valuivat kasvojani pitkin. Syksy ♥ Mieleni
teki nauraa hepulissa, halata kaikkea ja kieriskellä vesilätäköissä.
Kotiin päästyäni minua odotti hölmistyneen näköinen kissa ja
mieleeni tuli entinen elämäni. Tällaistäkö se aina oli? En
muistanut. Rapsuttelin pöhköä kissaani eteisessä hetken jos
toisenkin ja kipittelin keittiöön mielessäni kupponen kuumaa.
Vietin illan rennoissa tunnelmissa. Join teetä, napostelin
luomusipsejä ja herkuttelin muutaman lakupalan. Katselin telkkaria
hetken, muusiikki soi tavallista kovempaa, olin koneella, kirjoitin
päiväkirjaa, mietiskelin, pohdiskelin, makoilin lempparipeiton
alla kynttilöiden tunnelmoidessa, ikävöin vähän, mutta hymyilin paljon. Olin onnellisesti
yksin. Menin nukkumaan tyhjään huoneeseen, kylmään sänkyyn ja
hautauduin satojen peittojen alle. Ei tuhinaa, ei möyrimistä, ei
mitään. Nukahdin pian, mutta näin unissani levottomuuksia. Olin
silti onnellinen.
Heräsin auringonsäteisiin, sillä en ollut muistanut sulkea
verhoja. Hymyilin leveästi uudelle päivälle ja möyrin onnellisena
sängyssä. Sitten tuli viesti, jonka seurauksena sain äärimmäisen
kovan ikävän. En halua olla yksin, en halua, en halua, en halua.
Haluan minun vauvani tänne heti nyt.
Meinasin musertua ikävään, kunnes pääni kehoitti skarppaamaan
taas.
Sanoin kissoille aamutervehdyksen, paijailin ja pusuttelin niin,
että karvat pöllysivät. He kipittelivät keittiöön kanssani, minä menin aamiaisen tekoon ja he ahmimaan ruokakipponsa tyhjiksi.
Keitin tupla-annoksen kahvia ja suuntasin olkkariin löhöilemään.
Join kahvini kuumana, vaikka salaa haaveilinkin pienestä kahvikupin
vainoajasta. Sitten kipittelin suihkun syövereihin.
Raikkaan puhtaana ja rauhassa sain asettua minnekäs muuallekaan
kuin tietokoneen ääreen. Katsoin kelloa ja huokaisin. Outo aika
saada olla koneella, enkä minä tietenkään pystynyt mihinkään
keskittymään. Klikkailin ajattelematta siellä ja täällä,
selailin sumussa ja touhuni oli äärimmäisen sekavaa. Skarppasin
taas ja tässä sitä ollaan.
Illalla saan vauvani takaisin kotiin. Minulla on jo niin kova
ikävä, etten voi sanoinkuvaillakaan tätä tunnetta. Tiedän
olevani raukkis ja tiedän tämän ajan olleen kultaakin
arvokkaampaa, mutta minä olen vain minä. Se höpsö raukkis, joka
vain rakastaan lastaan maailman eniten.
Kaikesta huolimatta minä sain tästä vuorokaudesta niin paljon.
Opin olemaan erossa lapsestani ja opin, miten tärkeää se on
minulle, mutta ennen kaikkea myös Toivolle. Emme me olekaan
erottomattomat. Tämä kokemus on arvokas myös isälle ja pojalle,
sillä heidän kahdenkeskinen aika on ollut mitättömän pientä.
Toista reissua odotellessa!
Rakkaus perhettäni kohtaan vain syvenee. Tämä on kuolematon
rakkaustarina ♥